Nykyinen mielenterveysjärjestelmä tarjoaa kaksi tapaa 'parantua' masennuksesta:
1. Lääkkeet
2. Terapia
Lääkkeet tekevät aivot 'löllöksi', niin ettei käyttäjä tunne niitä vahvimpia hyviä ja pahoja oloja. Ne eivät oikeasti poista ahdistuksen juuria, eivätkä tee ihmistä terveemmäksi.
Terapian paradoksi on siinä, että jaksaakseen jatkaa ammattinsa harjoittamista ja oman elämänsä elämistä eteenpäin terapeuttien on tehtävä työnsä niin, etteivät he 'vie töitä kotiin'. Tämä toteutuu ainoastaan siten, kun he kuunnellessaan potilasta antavat kaiken vain mennä 'tuulitunnelin läpi', siis korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sitähän se oikeastaan tarkoittaakin, kun luottamuksesta puhuttaessa sanotaan, että "nämä asiat jäävät sitten näiden seinien sisään".
Kuinka kukaan (potilas) voi kokea itsensä arvokkaaksi, kun lähtökohdat ovat sellaiset, että häntä ja hänen asioitaan ei aidosti kohdata?
Sama potilaan arvottomuuden tunnetta entisestään ruokkiva ongelma on siinä, kun terapeutilla on niin monta potilasta ja potilas kokee tulevansa kohdelluksi 'Hyvinkään sairaanhoitopiirin asiakas nro 22342:na' tai 'koe-eläimenä', johon kokeillaan, mikä menetelmä tähän ja tähän tilanteeseen/ihmiseen sopisi.
Jos masennuspotilaan perusongelmat ovat arvottomuuden tunne ja perusluottamuksen puute,
niin nykyiset lääke- ja terapiahoidot ovat kerta kaikkiaan aivan riittämättömiä.
Pelkkä asioiden analysointi ei hyödytä potilasta, olkoonkin se kuinka perinpohjaista hyvänsä.
Sitä paitsi pelkkä miljoonista oppikirjoista omaksuttu tieto potilaan ajatusmaailman muuttamisesta (jota terapeutti soveltaa yrittäessään auttaa potilasta) ei saa potilasta esimerkiksi juuri pitämään itseään oikeasti arvokkaana.
Siihen ovat sanahelinää parempia enemmänkin konkreettiset käytännön teot, ajan antaminen katsomatta kelloon, pyyteetön lähellä- ja läsnäolo = siis aito lähimmäisenrakkaus.
Jaksamista jokaiselle!
1. Lääkkeet
2. Terapia
Lääkkeet tekevät aivot 'löllöksi', niin ettei käyttäjä tunne niitä vahvimpia hyviä ja pahoja oloja. Ne eivät oikeasti poista ahdistuksen juuria, eivätkä tee ihmistä terveemmäksi.
Terapian paradoksi on siinä, että jaksaakseen jatkaa ammattinsa harjoittamista ja oman elämänsä elämistä eteenpäin terapeuttien on tehtävä työnsä niin, etteivät he 'vie töitä kotiin'. Tämä toteutuu ainoastaan siten, kun he kuunnellessaan potilasta antavat kaiken vain mennä 'tuulitunnelin läpi', siis korvasta sisään ja toisesta ulos.
Sitähän se oikeastaan tarkoittaakin, kun luottamuksesta puhuttaessa sanotaan, että "nämä asiat jäävät sitten näiden seinien sisään".
Kuinka kukaan (potilas) voi kokea itsensä arvokkaaksi, kun lähtökohdat ovat sellaiset, että häntä ja hänen asioitaan ei aidosti kohdata?
Sama potilaan arvottomuuden tunnetta entisestään ruokkiva ongelma on siinä, kun terapeutilla on niin monta potilasta ja potilas kokee tulevansa kohdelluksi 'Hyvinkään sairaanhoitopiirin asiakas nro 22342:na' tai 'koe-eläimenä', johon kokeillaan, mikä menetelmä tähän ja tähän tilanteeseen/ihmiseen sopisi.
Jos masennuspotilaan perusongelmat ovat arvottomuuden tunne ja perusluottamuksen puute,
niin nykyiset lääke- ja terapiahoidot ovat kerta kaikkiaan aivan riittämättömiä.
Pelkkä asioiden analysointi ei hyödytä potilasta, olkoonkin se kuinka perinpohjaista hyvänsä.
Sitä paitsi pelkkä miljoonista oppikirjoista omaksuttu tieto potilaan ajatusmaailman muuttamisesta (jota terapeutti soveltaa yrittäessään auttaa potilasta) ei saa potilasta esimerkiksi juuri pitämään itseään oikeasti arvokkaana.
Siihen ovat sanahelinää parempia enemmänkin konkreettiset käytännön teot, ajan antaminen katsomatta kelloon, pyyteetön lähellä- ja läsnäolo = siis aito lähimmäisenrakkaus.
Jaksamista jokaiselle!
Vastaukset 7
Vanhimmat
"Lääkkeet tekevät aivot 'löllöksi', niin ettei käyttäjä tunne niitä vahvimpia hyviä ja pahoja oloja"
Minulta lääke ei ole vienyt tunteita pois. Ainoastaan lääke on tasoittanut mieltäni suurilta vaihteluilta.
"Kuinka kukaan (potilas) voi kokea itsensä arvokkaaksi, kun lähtökohdat ovat sellaiset, että häntä ja hänen asioitaan ei aidosti kohdata? "
Ei terapeutin ole tarkoituskaan kohdata potilaan ongelmia vaan auttaa potilasta ongelmiensa kohtaamisessa.
"johon kokeillaan, mikä menetelmä tähän ja tähän tilanteeseen/ihmiseen sopisi."
Ei minun ole tarvinnut olla "koekaniinina" jos en ole halunnut. Minulle on esitetty eri hoitovaihtoehtoja ja sen mukaan ollaan menty mitä olen valinnut.
Terapia on varmasti suurimmalle osalle ihmisistä hyvä ja auttava keino. Siellä pohditaan mistä masennus johtuu ja käsitellään asiat niin että potilas on sinut sen kanssa, siis jättää sen asian ainakin takaviistoon jos ei jopa kokonaan taakseen.
Minä kun kävin lanttumaakarilla niin ei tuntunut olevan muuta konstia kun 1.Lääkkeet. Suhtauduin vähän epäilevästi masennuslääkkeisiin, mutta lääkärin suostuttelemana kokeilin pari lääkettä. En tykännyt kummankaan vaikutuksesta ja kerroin lääkärille yrittäväni selvitä ilman lääkkeitä. No siinä vaiheessa tohtori nosti täysin kädet pystyyn eikä ehdottanut enää mitään hoitoa.
Nyt olisi taas tarvetta jonkinlaisella avulle kun elämä ahdistaa, mut en viitsi mennä kuuntelemaan mitään cipralexin mainospuheita.
Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä kokemuksiasi, kerron vain omani.
Minulla lääkitys ei ole muuttanut aivoja löllöksi. Masennun ja ahdistun vielä edelleen jos on jokin syy, eihän lääkityksen ole tarkoitus tappaa normaalia tunne-elämää, mutta ne eivät ole enää heti heräämisestä lähtien ensimmäiset tunteet, jotka seuraavat minua päivästä toiseen. Kaikkia ahdistuksen syitä ei aina pysty poistamaan, siksi on hyvä että on kehitetty lukuisia lääkkeitä joilla voi vaikuttaa kehon hormonitoimintaan, koska hormonejahan tunteet loppujen lopuksi ovat, näin epäromanttisesti sanottuna.
Terapeuteissa on varmasti eroja, sekä siinä millaista palvelua kukin asiakas heiltä odottaa. Valitettavasti ei ole mahdollista saada ikiomaa henkilökohtaista terapeuttia, jolla olisi aina aikaa kuunnella ja halia, kun potilas tuntee sitä tarvitsevansa. Eivätkä terapeutitkaan mitään taikureita ole.
Itse pidän etäisyydestä, siitä ettei minun tarvitse istunnon aikana ajatella terapeuttia "ihmisenä" ja vastaanottaa hänen lähimmäisenrakkauttaan. Se, että hän on sopivasti paikalla ja pitää kiinni vaitiolovelvollisuudestaan, riittää minulle. Pelkkä puhuminen helpottaa jo kummasti, kun saa kertoa kaikkein kummallisimmatkin ajatuksensa tulematta leimatuksi "hulluksi", kuten terveet ihmiset vastaavissa keskusteluissa tekisivät. Silloin ne menettävät merkityksensä ja saa tilaa ajatella jotain muuta.
Mutta jokainen tapaus on tietenkin erilainen.
Haluaisin tietää onko teillä masennuksen kourissa kulkijoilla ketään, edes yksi ihminen jolle voitte puhua kaiken kaunistelematta.
Moni kertoo että suurin ongelma on ettei kukaan kuuntele aidosti.
Onko ihmiset tosiaan noin kylmiä nykyään?
on oma aviomieheni sellainen, jonka kanssa voin keskustella kaikista asioista avoimesti ja hän myös tukee minua hienosti. Tällä hetkellä sairastan lievää masennusta ja käyn psykiatrilla silloin tällöin. Psykiatriini luotan täysin ja tunnen, että hän on vahva ihminen, joka on täysin sinut itsensä kanssa. Niinpä lähden aina istunnosta vahvistuneena.
Olen itse aikanaan nähnyt mitä masennus pahimmillaan on. Sellaista en toivoisi pahimmalle vihollisellekaan.
Itse onnistuin jotenkin- en tiedä miten- nostamaan siskoni sieltä mielen syvyyksistä. Nykyään hän voi hienosti ja toivottavasti jatkossakin.
Joka päivä kiitän luojaa tai mitä lie, että hän on vielä elävien kirjoissa, eikä menneet tapahtumat unohdu ikinä kummaltakaan.
Hän on myöhemmin kiittänyt minua siitä, että kuuntelin häntä ( kun en avuttomuudessani muutakaan osannut )ja yritin hakea apua kun hän ei itse jaksanut.
En ole koskaan ( ehkä uskaltanut) kertoa kuinka raskasta se aika oli myös minulle. Avoimuutta tosiaan tarvitaan ja vahva ihminen täytyy olla että jaksaa kaiken sen pimeyden keskellä...
Pointtini on vaan, että ihmiset kuunnelkaa kun jollain on asiaa. Jos joku puhuu sulle, se on sen ihmisen mielestä tärkeä asia ja sitä pitää kunnioittaa!
Koska olet vielä nuori, on mahdollisuutesi kuntoutuakin hyvät.
Lääkkeet ovat tarkoitettu poistamaan pahimpia oireita ja jos lääke ei sovi, tekee aivot löllöks, on annostus väärä tai lääke väärä. Aina lääkitys on yksilöllistä ja aina potilaan on oltava aktiivinen oikean lääkityksen löytämiseksi. Keskustele lääkärisi kanssa lääkkeen sopivuudesta ja ota huomioon kaikki lääkitykseen vaikuttavat tekijät.
Nykyaikaiset mielialalääkkeet tarvitsevat ainakin parinkolmen viikon käytön ennenkuin voi sanoa miten ne vaikuttavat. Fyysinen pahoinvointi lääkityksen alussa on aika tavallista. Lääkkeen vaikututus riippuu paljon myös muista tekijöistä jopa käytetty ravino vaikuttaa mielialaan, ja tämän sanon vuosikymmenten kokemuksesta!
Liikunta heti, kun vaan masennukseltaan pystyy on myös tärkeä tekijä mielen kannalta. Nyt en tarkoita mitään hikijumppaa vaan lähinnä kevyttä, mutta reipasta kävelyä tai vaikkei niin reipastakaan, mutta liikuntaa kuitenkin.
Sillä kun on edullinen vaikutus aivojen välittäjäaineiden toimintaan. Eli juuri siihen samaan toimintaan minkä hidastuminen tai väheneminen aiheuttaa masennusta.
Terapian käyttö vaatii myös potilaalta aktiivisuutta. Ainahan se ei onnistu, se on totta. Parhaimmillaan terapeutti on kuitenkin potilaalle eräänlainen työväline jonka avulla potilas voi käydä kaikessa rauhassa synkimpiä ja ahdistavimpia mieltään vaivaavia asioita lävitse. Terapeutti ei siis ole ystävä siinä mielessä kuin ystävä yleensä käsitetään. Ystävän kanssa vuorovaikutus on erillaista kuin terapiassa, jossa terapeutti ei tuo omia tuntemuksiaan mukaan keskusteluun. niinkuin ystävä.
On selvää että jos olet masentunut niin näkemyksesikin ovat aika synkät, tämä on sellainen tyypillinen masentuneen näkemys jota ohjaa oma masentunut mieli ei välttämättä todellinen todellisuus.
Arvottomuuden tunne kuuluu sekin masennuksen oireisiin. Masentunut vertailee itseään ympäristöönsä ja näkee itsensä epäonnistuneena ja/tai kyvyttömänä ihmisenä jolla ei olisi 'lupaakaan' olla onnellinen tai iloita omasta itsestään.
Voi kuulostaa vähän 'uskovaiselta' mutta totta tämä kuitenkin on, pitää olla armollinen itselleen. Pyrikiä näkemään oma erinomaisuus ainutkertaisena asiana, jolla on merkitystä juuri tässä omassa elämässä.
Yksi hyvä tapa löytää itsensä on tietysti pyrkiä tekemään sitä mistä tykkää. Sellaista jota voi tehdä pigottamatta, ilman vaatimuksia tai tavoittelematta ylimitoitettuja tuloksia.