Ihan siitä huolimatta, että saitti on viikon aikana pamahtanut täyteen mielipiteitä Potter-sarjan päätösosasta, sanon minäkin sanasen. Sain J.K. Rowlingin ”Harry Potter and the Deathly Hallows -teoksen loppuun tänään, tämän kirjoittamishetkestä kaksikymmentä minuuttia sitten. Seuraava teksti selvittelee tunnelmiani tuon mahtitarinan jälkeen ja näin ollen myös viittailee kirjan tapahtumiin. Siis yhä lukevat tai kyseistä nautintoa vielä odottavat, jättäkää tämä väliin. (Yritän saada aikaan jotain mahdollisimman puolueetonta ja ehkä etäisesti kirjallisuusarvostelua muistuttavaa. :))
Ansionsa mukaan
J.K. Rowlingin fantasiasarjan loppuhuipennus puhaltaa pölyt vanhasta kunnon kamppailusta
Elämä ei ole satua. Tämän myöntävät kaikki - jopa ne, jotka joka lukuvuosi lähtevät kouluun opettelemaan luudanvarrella lentelyä, kuten myös ne, joiden ei siivotaseen tarvitse kuin heilauttaa taikasauvaansa. Näin ollen ikävät tosiasiat kolhivat "Harry Potter and the Deathly Hallows" -romaanin (Bloomsbury, 2007) päähenkilöitäkin, vaikka he elävät velhojen ja noitien yhteiskunnassa jästilainalaisuuksien ulottumissa. Ahneus ja vallanhimo ovat ravistelleet taikayhteisön sijoiltaan. Kukaan ei enää tunnu olevan turvassa käänsipä takkinsa mille puolelle tahansa. Nuoren Harry Potter-velhon on kohdattavat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotta hirmuhallintoa tavoitteleva Lordi Voldemort saataisiin vihdoinkin kukistettua. Tätä taistelua seuratessaan lukija voi löytää Harryn opastamana omassa tavallisten pulliaisten maailmassaan vallitsevia universaaleja totuuksia, jotka eivät muutu vieraiksi edes maagiseen hehkuun puettuina.
Kun Harry Potter -sarjan päätösosaa vertaa Rowlingin aiempiin Harry-kirjoihin, havaitsee mielenkiintoista kaarta noudattavan kehityksen tarinan alusta loppuun. Sarjan ensimmäinen kirja on vielä melko harmiton ja humoristisen lämmin kuvaus ystävyydestä, pelkojensa voittamisesta ja rakkauden merkityksestä tässä rumuuden täplittämässä maailmassa. Vaikka Harry joutuu jo tarinansa alussa vastakkain pimeän ja pahan taikuuden kanssa, voi velhopojan seikkailuista paria ensimmäistä suositella empimättä hyvin nuorillekin lukijoille. Potterin ikävuosien karttuessa ja sarjan edetessä sävyt synkentyvät. Hyvän lisäksi myös paha saa uusia, karmaisevan pikkutarkasti henkilöytyviä piirteitä. Puhtaasti juonenkäänteisiin keskittyen Rowlingin suunnanmuutoksen huomaa kuolemien yllättävänä lisääntymisenä. Näin alunperin lapsille suunnattu tarina saa ikäviä piirteitä. Tuntuu kuin kirjailija yrittäisi kömpelösti verenlemua voimistamalla kartuttaa lukijakuntaansa aiempaa varttuneempiin. Viimeinen osa palaa loppunäytöksessään jotakuinkin alkusijoilleen, ja sarja päättyy kuten sadun kuuluu.
Ystäväni Harry Potter jätti minut nyt hieman hämmentyneeseen mielentilaan. Häneen ensikerran tutustuessani päätin jo seurata mukana koko sarjan ajan. Niin teinkin, vaikkei hänen seikkailujensa kehys aina minua miellyttänytkään. Rowling pusertaa perinteisestä hyvän ja pahan kamppailusta irti kaiken mahdollisen. The Deathly Hallows humauttaa komeuden vielä kerran ympäri ja lukijalle osoitetaan hieman mahtipontisesti, miten jokainen tosiaan saa ansionsa mukaan. Itsepäiseen musta-valkoisuuteen kirja ei sorru, vaikka tuota syntiä välttäessään onkin vaarassa lipsahdella kliseestä toiseen. Pienestä tulee suurta (Neville), palvotusta erehtyjä (Dumbledore), kaavoihin kangistuneesta tienraivaaja (Ron) ja tietysti myös pahasta ainakin pikkiriikkisen inhimillinen (Voldemort). Yksi romaanin hienoimmista teemoista on inhimillisyyden arvostamisen ehdottomuus. Kyky katsoa toisen silmillä, kärsiä tämän nahoissa, asettaa ihmisyys arvoksi sinänsä tuottaa aina inhimillisyyttä itseään kartuttavaa tulosta sielläkin, missä mieletön pahuus on jo sokaissut monet.
Mutta hämmennys palaa. Hieno tarina. Miksi siis se ensimmäisissä luvuissa muistuttaa taikasauvoitettua kohtausta James Bondista? Miksi kauhulle ja äärimmäiselle pirullisuudelle ei keksitä muuta kanavaa kuin silmitön tappaminen? Miksi juonen täytyy kompastella lähes pysähdyksissä, jotta massiivisen viritelmän kaikki osaset saataisiin edes tyydyttävästi kasaan? Ongelmakohtia voi kaivella esille lukemattomasti. Ihailen Rowlingin kykyä saattaa näinkin valtaisa tarina suhteellisen loogiseen päätökseen, mutten voi lukijana olla hivenen pahoittelematta tiettyä purukumimaisuutta juonen rakenteessa. Se venyy, haarautuu ja välillä poksahtaa naamalle. Minun makuni mukaan vähemmälläkin tultaisiin toimeen. Juonen kierittäminen kaikenlaisessa sälässä voisi tämänkaltaisessa tarinassa korvautua ihan oivallisesti henkilöhahmojen syventämisellä. Nyt vaikuttaa kuin mukaan olisi haluttu aivan ja kaikki, vaikka sitten lukijan kärsivällisyyden kustannuksella. Henkilöt kehittyvät ja kasvavat, mutta mielestäni himan liian osoittelevasti.
Rowlingin kielellisiä lahjoja olen kenties jäävi arvioimaan, koska en englanninlahjoillani yllä milloinkaan syntyperäisen tasolle. Nautin vain vieraan kielen sävyistä ja muodoista, jotka täysin järkevinä kylläkin poikkeavat äidinkieleni kiemuroista niin paljon. Ainoa asia, mikä sanatasolla jäi aavistuksen häiritsemään, on toisto. Joka tapauksessa myös minä vajavaisella kielitaidollani kykenen mielihyvän värähdyksen kera aistimaan Rowlingin lempeän huumorin ja ironian lauseiden takaa (juuri huumorin tähden Albus Dumbledore on ehdottomasti yksi lempihahmoistani) aina kirjan loppuvirkettä myöden. Harry Potter jäänee kirjallisuuden historiaan pysyvästi Ilmiönä. Toivon, enkä vähiten oman kokemukseni jatkumon takia, myös tulevaisuuden lasten löytävän Tylypahkan taikamaailman, jossa pahaa jallitetaan sopivan turvallisesti fantasian suojista.
_
Tuo pohdintani saattaa olla hiukan hajanainen, koska en ole antanut lukukokemuksen vielä hautua kunnolla. Oli kuitenkin liian suuri kiusaus päästä heti paikalla keskustelemaan jonkun kanssa aiheesta. Olen itse 18-vuotias, ja kuullut monien tuhahtelevan Harry-kirjojen lapsellisuudelle. Siksipä minua kiinnostaisikin erityisesti kuulla itseäni vanhempien ihmisten ajatuksia velhosankarimme seikkailuista. Miksi Potterit viehättävät?
Ansionsa mukaan
J.K. Rowlingin fantasiasarjan loppuhuipennus puhaltaa pölyt vanhasta kunnon kamppailusta
Elämä ei ole satua. Tämän myöntävät kaikki - jopa ne, jotka joka lukuvuosi lähtevät kouluun opettelemaan luudanvarrella lentelyä, kuten myös ne, joiden ei siivotaseen tarvitse kuin heilauttaa taikasauvaansa. Näin ollen ikävät tosiasiat kolhivat "Harry Potter and the Deathly Hallows" -romaanin (Bloomsbury, 2007) päähenkilöitäkin, vaikka he elävät velhojen ja noitien yhteiskunnassa jästilainalaisuuksien ulottumissa. Ahneus ja vallanhimo ovat ravistelleet taikayhteisön sijoiltaan. Kukaan ei enää tunnu olevan turvassa käänsipä takkinsa mille puolelle tahansa. Nuoren Harry Potter-velhon on kohdattavat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotta hirmuhallintoa tavoitteleva Lordi Voldemort saataisiin vihdoinkin kukistettua. Tätä taistelua seuratessaan lukija voi löytää Harryn opastamana omassa tavallisten pulliaisten maailmassaan vallitsevia universaaleja totuuksia, jotka eivät muutu vieraiksi edes maagiseen hehkuun puettuina.
Kun Harry Potter -sarjan päätösosaa vertaa Rowlingin aiempiin Harry-kirjoihin, havaitsee mielenkiintoista kaarta noudattavan kehityksen tarinan alusta loppuun. Sarjan ensimmäinen kirja on vielä melko harmiton ja humoristisen lämmin kuvaus ystävyydestä, pelkojensa voittamisesta ja rakkauden merkityksestä tässä rumuuden täplittämässä maailmassa. Vaikka Harry joutuu jo tarinansa alussa vastakkain pimeän ja pahan taikuuden kanssa, voi velhopojan seikkailuista paria ensimmäistä suositella empimättä hyvin nuorillekin lukijoille. Potterin ikävuosien karttuessa ja sarjan edetessä sävyt synkentyvät. Hyvän lisäksi myös paha saa uusia, karmaisevan pikkutarkasti henkilöytyviä piirteitä. Puhtaasti juonenkäänteisiin keskittyen Rowlingin suunnanmuutoksen huomaa kuolemien yllättävänä lisääntymisenä. Näin alunperin lapsille suunnattu tarina saa ikäviä piirteitä. Tuntuu kuin kirjailija yrittäisi kömpelösti verenlemua voimistamalla kartuttaa lukijakuntaansa aiempaa varttuneempiin. Viimeinen osa palaa loppunäytöksessään jotakuinkin alkusijoilleen, ja sarja päättyy kuten sadun kuuluu.
Ystäväni Harry Potter jätti minut nyt hieman hämmentyneeseen mielentilaan. Häneen ensikerran tutustuessani päätin jo seurata mukana koko sarjan ajan. Niin teinkin, vaikkei hänen seikkailujensa kehys aina minua miellyttänytkään. Rowling pusertaa perinteisestä hyvän ja pahan kamppailusta irti kaiken mahdollisen. The Deathly Hallows humauttaa komeuden vielä kerran ympäri ja lukijalle osoitetaan hieman mahtipontisesti, miten jokainen tosiaan saa ansionsa mukaan. Itsepäiseen musta-valkoisuuteen kirja ei sorru, vaikka tuota syntiä välttäessään onkin vaarassa lipsahdella kliseestä toiseen. Pienestä tulee suurta (Neville), palvotusta erehtyjä (Dumbledore), kaavoihin kangistuneesta tienraivaaja (Ron) ja tietysti myös pahasta ainakin pikkiriikkisen inhimillinen (Voldemort). Yksi romaanin hienoimmista teemoista on inhimillisyyden arvostamisen ehdottomuus. Kyky katsoa toisen silmillä, kärsiä tämän nahoissa, asettaa ihmisyys arvoksi sinänsä tuottaa aina inhimillisyyttä itseään kartuttavaa tulosta sielläkin, missä mieletön pahuus on jo sokaissut monet.
Mutta hämmennys palaa. Hieno tarina. Miksi siis se ensimmäisissä luvuissa muistuttaa taikasauvoitettua kohtausta James Bondista? Miksi kauhulle ja äärimmäiselle pirullisuudelle ei keksitä muuta kanavaa kuin silmitön tappaminen? Miksi juonen täytyy kompastella lähes pysähdyksissä, jotta massiivisen viritelmän kaikki osaset saataisiin edes tyydyttävästi kasaan? Ongelmakohtia voi kaivella esille lukemattomasti. Ihailen Rowlingin kykyä saattaa näinkin valtaisa tarina suhteellisen loogiseen päätökseen, mutten voi lukijana olla hivenen pahoittelematta tiettyä purukumimaisuutta juonen rakenteessa. Se venyy, haarautuu ja välillä poksahtaa naamalle. Minun makuni mukaan vähemmälläkin tultaisiin toimeen. Juonen kierittäminen kaikenlaisessa sälässä voisi tämänkaltaisessa tarinassa korvautua ihan oivallisesti henkilöhahmojen syventämisellä. Nyt vaikuttaa kuin mukaan olisi haluttu aivan ja kaikki, vaikka sitten lukijan kärsivällisyyden kustannuksella. Henkilöt kehittyvät ja kasvavat, mutta mielestäni himan liian osoittelevasti.
Rowlingin kielellisiä lahjoja olen kenties jäävi arvioimaan, koska en englanninlahjoillani yllä milloinkaan syntyperäisen tasolle. Nautin vain vieraan kielen sävyistä ja muodoista, jotka täysin järkevinä kylläkin poikkeavat äidinkieleni kiemuroista niin paljon. Ainoa asia, mikä sanatasolla jäi aavistuksen häiritsemään, on toisto. Joka tapauksessa myös minä vajavaisella kielitaidollani kykenen mielihyvän värähdyksen kera aistimaan Rowlingin lempeän huumorin ja ironian lauseiden takaa (juuri huumorin tähden Albus Dumbledore on ehdottomasti yksi lempihahmoistani) aina kirjan loppuvirkettä myöden. Harry Potter jäänee kirjallisuuden historiaan pysyvästi Ilmiönä. Toivon, enkä vähiten oman kokemukseni jatkumon takia, myös tulevaisuuden lasten löytävän Tylypahkan taikamaailman, jossa pahaa jallitetaan sopivan turvallisesti fantasian suojista.
_
Tuo pohdintani saattaa olla hiukan hajanainen, koska en ole antanut lukukokemuksen vielä hautua kunnolla. Oli kuitenkin liian suuri kiusaus päästä heti paikalla keskustelemaan jonkun kanssa aiheesta. Olen itse 18-vuotias, ja kuullut monien tuhahtelevan Harry-kirjojen lapsellisuudelle. Siksipä minua kiinnostaisikin erityisesti kuulla itseäni vanhempien ihmisten ajatuksia velhosankarimme seikkailuista. Miksi Potterit viehättävät?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aluksi: olen 21 v, pidän Pottereista mainiona lukuviihteenä mutta en fanita sen kummemmin - ja en olisi osannut kirjoittaa itse noin pohdiskelevaa tekstiä enkä analysoida tarkasti lukemaani tai edes sitä, mikä niissä sitten viehättää. :)
Halusin vain sanoa sen, että olin joitakin vuosia sitten itse yksi noista Harry Potter-ilmiötä kummastelleista...ja se oli ennen kuin olin lukenut ainuttakaan kirjoista. Ne suomennosten kamalat kansikuvat ja mielikuvat joistain noidista, taikasauvoista, luudanvarsilla lentämisistä jne. aiheuttivat siis hirmuisia ennakkoluuloja. Olen tämän takia aika varma, että nykyäänkin osa HP:n lapselliseksi julistavista ei ole koskaan edes antanut kirjoille mahdollisuutta.
Eri asia sitten ne, jotka kirjat luettuaankin ovat edelleen samaa mieltä. Mutta kuten sanoin, en pysty sitä oikein kommentoimaan, kun en hirveästi mitään arvossa pidettyjä "aikuisten kirjoja" lue. (Olen tosin joskus miettinyt, toimisiko HP:n tarina jollain realistisemmalla asetelmalla.) Kuittaan kaiken - erityisesti sen Deathly Hollowsin jälkikirjoituksen- sillä, että kyseessä on alunperin lastenkirjoiksi tarkoitettu sarja.
>>(Olen tosin joskus miettinyt, toimisiko HP:n tarina jollain realistisemmalla asetelmalla.)