En tiedä miten jaksaa tätä yksinäisyyttä

Älä alistu muiden toivomusten mukaan. Ne ovat vääriä tuttavia, jotka aina vaan hakevat apuja mukavuuksia. On niitä samanhenkisiä ihmisiä ystäväksi. Verkot veteen vaan.

nykyään itsekin yksinäni vietän aikani, kun en enää ryyppääkään. Ennen sentään viikonloppuisin näin kavereita, viimeistään baarissa kännissä mutta nyt vietän kaiken aikani kotona, tietokoneella. Kavereita näen ehkä kerran kuukaudessa. Viikossa voin sanoa pari sanaa, kaupassa käydessä "kiitti" tj. Ehkä sekin on liikaa, kohta ei tarvitse puhua enää ollenkaan ja enää edes lähteä kauppaan (pitää täyttää kämppä purkkisafkalla ja linnottaudun tänne puoleks vuodeks)..
Itse en yksinäisyydestäni ota paineita, koska meneehän tämä näinkin.. ikää vajaa 30.

Olin koko peruskoulun ajan. Viimeisillä luokilla vähän helpotti se etten enää välittänyt sanomisista tai jostain käsineiden, lippiksen/pipon varasteluista vaikka niitä saikin metsästää sitten pitkin ison hissittömän koulurakennuksen käytäviä koulupäivän jälkeen. Usein siihen kiusaamiseen liittyy muutakin kuin vaan pelkkää nimittelyä. Se on kuten tuossa alussa, tavaroiden piilottamista ja muuta samankaltaista kiusantekoa. Vaikka yrittäisit itse olla miten ystävällinen tahansa saatetaan kiusata jos on erilainen vaikka ottaisit sen huumorilla osittain ja osan antaisit olla välittämättä...jopa siitä huolimatta ne aina keksii jonkin kiusaamisen muodon joka väkisinkin saa välittämään kuten kylmällä talvella, jos joutuu menemään ilman pipoa käsineitä kotiin.

Itselläni kiusaaminen tosiaan rauhoittui vasta kun olin päättämässä viimeistä luokkaa vaikka tuntui jo silloin, ettei enää ollut mitään pelastettavissa vaan olin syrjäytynyt ja kasvaminen normaaliksi nuoreksi ja aikuiseksi mahdotonta. Äitini kertoo joskus juttuja, kuinka vaan olin toisten hakattavana siellä koulun pihalla enkä olenkaan osanut puolustaa itseäni.

Ihmeellisintä kuitenkin on, että usein kuitenkin olen aina jotenkin kuitenkin lopulta itse joutunut syytetyn penkille vaikka en olisi mitään tehnyt kuin yrittää suojautua ja pyytää lopettamaan. Koen, että olen ollut koulukiusattu ja opettajat sekä muu henkilökunta kuraattori ja mitä kaikkia niitä on, ovat aina olleet kiusaajien puolella.

Joskus se tilanne jopa paheni kun pienen harkinnan jälkeen kuraattorille kävin juttelemassa sillä seurauksella, että lopulta kaikki olikin omaa syytäni kuraattorin mielestä. Olisi ollut viisaampi olla menemättä koska sain taas yhden aikuisen koulun henkilökuntaan kuuluvan menemään kiusaajien leiriin.

Lopulta jätin koko koulun kesken ja jatkoin opiskelua lukuvuotta myöhemmin uudelleen. Kiusaamisen uhrina oleminen jatkui myöhemmin myös ammattikoulussa vaikkei se ollut enää täysin samanlaista kuin peruskoulussa. Mutta kuitenkin se oli selvää kiusaamista vaikka tyyli olikin toisenlainen...eli ryhmätöissä kukaan ei halunut ottaa mua mukaan, tosin neuvot ja tiedot kelpasivat koska osasin kai hyvin vaikea tekstoista ammattikirjallisuutta purkaa "kansantajuiselle" kielelle ja kun halusin mennä vaikka ulos juttelemaan tupakkapaikalle toisten opiskelijoiden kanssa näille tuli heti kova kiire takaisin sisälle. Vähän samantyyppisiä elementtejä kuin voi olla työpaikkakiusaamisessakin. Jokus jotkut asiat on tahallaan käännetty vääriksi ja sitten niitä on kerrottu eteenpäin täysinä tosiasioina. Se on tosi vaikeaa olla ihan niin neutraali missään, etteikö jostain tekemisestä tehtäisi numero jos tekemisiäsi sillä silmällä koko ajan tietty porukka seuraa.

Vähän kyllä tuntuu joskus, että tietyt ihmiset on hakeneet johonkin kouluun vain tullakseen kiusaamaan minua vaikkeivät entuudestaan ole tuttuja olleetkaan koska kun lopetin opiskelut niin ei mennyt kauankaan tuli tietoa, että myös kiusaajat ovat keskeyttäneet opinnot. Ja siitäkin porukasta joka oli ikäänkuin mukana kiusaamisessa vaikkeivät kuitenkaan olleet varsinaisia kiusaajia he vain ovat jääneet ryhmään.

Mehän ollaan kuin kaksi marjaa:) Mulla kaveruudet on päättyneet muuttojen takia. Ollaan muutettu, kun olin 3 v, sitten 11 v ja 14 v. Päädyin sitten nykyisellä paikkakunnalla vieläpä poikapainoitteiselle luokalle, enkä oikeen osannut luoda kaveruussuhteita. Meitä tyttöjä oli vain viisi ja nämä 4 oli aina keskenään. Kotona menee mun vapaa-aika nyt 23-vuotiaana. No sykyllä yliopistoon, jos sieltä jotain ystävyyttä sais..

ainoa. Itse menetin vähäiset kaverit yläasteelle siirtyessä, kuitenkaan en ollut onneksi koulukiusattu.

Kun menin lukioon, en ole saanut uusia kavereita koska olen myös ujo ja hiljainen, uusien kontaktien luominen vain on hankalaa.

Onneksi kuitenkin pikkuserkin kanssa voi välituntisin jutella (siihenpä se sitten jääkin kun ei ole paljoa yhteistä), koulun ulkopuolella olen käytännössä aina yksin...

Koita jaksaa!!!

jos tarvitset juttuseuraa asiasta kuin asiasta, meilaa mulle maxboy88(at)gmail.com

Vastaan varmasti!

Hei,
Minullakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Olen 22-vuotias mies. Joskus murrosiän alun aikoihin vetäydyin yksinäisyyteen.

Muistan vielä erään tapahtuman ala-asteen ensimmäiseltä luokalta. Olin jo silloin ujo ja hiljainen, tosin myös iloinen luonteeltani. Välitunnilla yksi luokan vahvimmista pojista kiusasi erästä tyttöä samalta luokalta. Minä olin ainut, joka sattui näkemään tämän. En vieläkään ymmärrä, miten uskalsin, mutta menin heti auttamaan tyttöä. Sain kiusaajan häädettyä pois ilman suurempaa tappelua, ehkä näyttämällä vahvemmalta kuin olin. Tuntui siltä, kuin olisin voittanut lohikäärmeen (aivan kuin saduissa). Tytöllä ei ollut ketään kaveria, kuten ei minullakaan, ja meistä tuli parhaat kaverit. Oli niin mukavaa kun vietimme välitunteja yhdessä, pidimme toisiamme kädestä ja laskimme jääliukumäkeä yhdessä. Vähitellen kuitenkin näimme toisiamme harvemmin ja harvemmin, lopulta emme ollenkaan. En ilmeisesti silloinkaan ollut hyvä ylläpitämään kaverisuhteita.

Myöhemmin jouduin itse koulukiusatuksi. Aiempi kiusaaja ja monet muut ottivat kaiken irti joukkovoimastaan. Yritin kehittää itselleni jonkinlaista välinpitämättömyyden suojamuuria, mutta en yksinkertaisesti ollut vielä tarpeeksi vahva. Lisäksi osa kiusaamisesta oli fyysistä. Toivoin löytäväni vielä joskus samanlaisen tytön kuin ensimmäisellä luokalla, hyvän kaverin, jonka kanssa olla välittämättä kiusaajista. Ala-asteen jälkimmäisen puoliskon ajan olin ihastunut luokan suosituimpaan tyttöön, mutta hän taisi olla ihastunut yhteen pääkiusaajistani. Kiusaaminen kesti lopulta peruskoulun loppuun asti, eli yhteensä melkein yhdeksän vuotta. Lopulta olin täysin eristäytynyt omiin ajatuksiini. Suojamuuri oli valmis.

Kävin koulun mekaanisesti loppuun asti, menestyen jopa esim. matematiikassa ja lukiossa luonnontieteissä. Nyt opiskelen yliopistossa ja yritän vähitellen oppia taas luottamaan muihin ihmisiin ja avaamaan tätä yksinäisyyden muuria, joka toimi niin hyvin kiusaajia vastaan, mutta on nykyään pikemminkin taakka. Hiljaa hyvä tulee.

Yksinäisille kohtalotovereille toivotan hyvää onnea elämään. Yksin voi pohtia elämää paljon syvällisemmin kuin suuressa porukassa ja vähitellen voi jopa oppia nauttimaan yksinolosta tuntematta itseään edes yksinäiseksi. Lisäksi ei tarvita kuin yksi tärkeä ihminen, joka voi muuttaa kaiken silloin kun sitä vähiten odottaa. Itse asiassa yksinäisyys voi mielestäni olla elämän toiseksi paras asia. Paras asia on se, mitä niin moni etsii, mutta vain harva löytää: tosi-ystävyys ja -rakkaus. Soul mate.