lukekaa seuraava oikeasti ajatuksella, miettien tarkasti jokaista kysymystä,jokaista toteamusta.
pohdiskelkaa syitä, ehkä se auttaisi teitä tajuamaat syvemmät arvet...
Hyvät syömishäiriöiset, ei teidän mieliala nouse vaikka paino laskisi! Ei teidän huono olo ole painoindeksistä kiinni. Vaikka joku 163cm mittanen ja alipainonen 46 kilonen tyttö laihduttaisi vielä lisää "tunnen oloni niin hirveeksi siaksi ja läskiksi" ei se olo siitä parane ollenkaan! Menkää hankkimaan jotain hoitoa, puhukaa jollekkin. Jos ette hanki apua teidän olo vaan huononee ja huononee ja johtaa lopulta sellaseen olotilaan mistä on vaikea toipua.
Eikä se itsetunto siitä yhtään parane vaikka paino laskisi. Ja mitä te siitä edes hyödytte? Haluatteko näyttää laihoilta, että muut ihmiset näkee teidät kauneina? Koska pelkäätte lihavuutta? Miksi? Ei ne muut terveet ihmiset tykkää laihoista ihmisistä, enemmänkin niillä on halu auttaa, koska ne näkee anoreksian sairaudeksi siinä mitä on syöpäkin. Ja ette te liho jos syötte normaalisti ja jätätte jokapäiväiset älyttömät suklaan/sipsien ahmimiset pois ruokavaliosta.
Teidän hyvä elämä ja onnellisuus on teidän MIELESTÄ kiinni, ei painon! Haluatteko elää elämäänne painontarkkaillessa ja ikuisena ruokapakkomielteisenä? Ettehän te edes pysty elämään normaalia elämää, ja nauttia kaikesta tästä mitä teille on suotu jos ette hankkiudu sairaudestanne eroon ennen ku on jo liian myöhästä.
Teidän mielet on sairastunu, yrittäkää mennä jonnekkin mistä saatte apua niin teidän oma elämänlaatunne saadaan vihdoin kuntoon ja koette taais sen ONNEN jonka viimeksi tunsitte sillon kauan sitten pieninä lapsna. Ettekö haluaisi vihdoinkin elää onnellisena ja olla riippumattomia siitä että mitä pistätte suuhunne?
Eikö se olisi ihaninta mennä vaan jossain eikä miettiä ruokaa?
Tai syödä ihan mitä vaan ilman että miettii paljon tässä on kaloreita, tai miten mun pitäis tämä pureskella?
Tiedän, että kaikki te jotka anorektikoiksi ovat sairastuneet eivät yksinkertaisesti ole onnellisia. Koko ajan pakottava mielentila ja tosi ahdistunut olo vaikka painoindeksi olis 10 (ja tämän sanon huumorilla, koska 10 painoindeksi on jo lähestulkoon kuolema) oli se painoindeksi 20 tai 15, silti mieli maassa ja ahdistaa KOKO AJAN.
Ettekö vihdoin haluaisi olla onnellisia... Miettikää sitä kun lapsina kirmailitte kaikkialle illman huolen häivää. Tai joskus ala/yläasteella ennen sairastumista olitte iloisia eikä ollu koko ajan pakottavaa mielentilaa, olitte vapaita.
Te voitte vielä olla onnellisia, lupaan.
Auttakaa itseänne, kiltit.
Minä tiedän mistä puhun.
pohdiskelkaa syitä, ehkä se auttaisi teitä tajuamaat syvemmät arvet...
Hyvät syömishäiriöiset, ei teidän mieliala nouse vaikka paino laskisi! Ei teidän huono olo ole painoindeksistä kiinni. Vaikka joku 163cm mittanen ja alipainonen 46 kilonen tyttö laihduttaisi vielä lisää "tunnen oloni niin hirveeksi siaksi ja läskiksi" ei se olo siitä parane ollenkaan! Menkää hankkimaan jotain hoitoa, puhukaa jollekkin. Jos ette hanki apua teidän olo vaan huononee ja huononee ja johtaa lopulta sellaseen olotilaan mistä on vaikea toipua.
Eikä se itsetunto siitä yhtään parane vaikka paino laskisi. Ja mitä te siitä edes hyödytte? Haluatteko näyttää laihoilta, että muut ihmiset näkee teidät kauneina? Koska pelkäätte lihavuutta? Miksi? Ei ne muut terveet ihmiset tykkää laihoista ihmisistä, enemmänkin niillä on halu auttaa, koska ne näkee anoreksian sairaudeksi siinä mitä on syöpäkin. Ja ette te liho jos syötte normaalisti ja jätätte jokapäiväiset älyttömät suklaan/sipsien ahmimiset pois ruokavaliosta.
Teidän hyvä elämä ja onnellisuus on teidän MIELESTÄ kiinni, ei painon! Haluatteko elää elämäänne painontarkkaillessa ja ikuisena ruokapakkomielteisenä? Ettehän te edes pysty elämään normaalia elämää, ja nauttia kaikesta tästä mitä teille on suotu jos ette hankkiudu sairaudestanne eroon ennen ku on jo liian myöhästä.
Teidän mielet on sairastunu, yrittäkää mennä jonnekkin mistä saatte apua niin teidän oma elämänlaatunne saadaan vihdoin kuntoon ja koette taais sen ONNEN jonka viimeksi tunsitte sillon kauan sitten pieninä lapsna. Ettekö haluaisi vihdoinkin elää onnellisena ja olla riippumattomia siitä että mitä pistätte suuhunne?
Eikö se olisi ihaninta mennä vaan jossain eikä miettiä ruokaa?
Tai syödä ihan mitä vaan ilman että miettii paljon tässä on kaloreita, tai miten mun pitäis tämä pureskella?
Tiedän, että kaikki te jotka anorektikoiksi ovat sairastuneet eivät yksinkertaisesti ole onnellisia. Koko ajan pakottava mielentila ja tosi ahdistunut olo vaikka painoindeksi olis 10 (ja tämän sanon huumorilla, koska 10 painoindeksi on jo lähestulkoon kuolema) oli se painoindeksi 20 tai 15, silti mieli maassa ja ahdistaa KOKO AJAN.
Ettekö vihdoin haluaisi olla onnellisia... Miettikää sitä kun lapsina kirmailitte kaikkialle illman huolen häivää. Tai joskus ala/yläasteella ennen sairastumista olitte iloisia eikä ollu koko ajan pakottavaa mielentilaa, olitte vapaita.
Te voitte vielä olla onnellisia, lupaan.
Auttakaa itseänne, kiltit.
Minä tiedän mistä puhun.
Vastaukset 7
Vanhimmat
vaikka syömishäiriöinen kovasti yrittää itselleen muuta väittää. Painonlasku ei sairautta paranna, ainoastaan mielen korjaaminen.
aivan totta mitä kirjoitat,juuri näin se on ettei se elämä siitä onnellistu pelkästään painon avulla..mutta vaikka sen tiedostaisi niin ei se mitään muuta jos on sairastunut syömishäiriöön.siinä ei järkeilemisellä kyllä muuteta ajatusmaailmaa ollenkaan,realistinen käsitys itsestä,painosta on ihan hukassa.
näkisittepä mun ilmeen ku nään vaa`alla pienemmän luvun! näyttää että suu repee ja hampaat ei mahu enää suuhun ku nii hymyilyttää!
tulee nii hyvä mieli ja energinen olo!
vai että energinen olo vai? niin ja mistä sie sitä energiaa revit kun et syö? eipä taida olla sinulla energiaa kovin pitkälle jos kyse on anoreksiasta, joka tämän palstan aihe on.
Juu-u, kyllähän se varmasti hetkeksi "TEKEE ILOISEKSI" kun vaaka näyttää pienempää lukua kuin ennen paastoamisaikaa. Et varmasti pysty rehellisesti sanomaan olevasi onnellinen, iloinen ilman murheita.
Ei huolia, nautit elämästä ja hymyilet silkkaa onnellisuuttasi.
or not.
Luulenpa niin, että vietät suurimman osan ajastasi yksin, miettien ruokaa, miettien paastoamista, miettien painoasi. Miettien mitä syöt, miettien kaloreita, urheilemista. Miettien joka aamu kun heräät että EN HALUA HERÄTÄ. Odottaen aikaa jolloin nukahdat.
Tuntien itsesi väsyneeksi, pelkäät itseäsi, entä jos sorrut ahmimiseen? pelkäät hetkeä kun joudut syömään olosuhteiden pakosta. Pelkäät ruokaa?
Näin tänään surullisen tapauksen kaupassa, nuori tyttö, tuskin viidentoista, laihtunut siihen tilaan jossa ei tulisi edes hengittää. Pienet vaatteet roikkuivat yllä, collegehousut "peittivät" laihuutta. Tyttö kierteli ruokakauppaa, katseli ruokia, otti leipäpussin, tutkaili energiataulukkoa. Laittoi takaisin hyllyyn. Tytön kasvoilta loisti ahdistus, väsymys, heikkous, surullisuus ja tuska.
Tyttö näytti kuin ei olisi kokenut onnea moniin vuosiin, aivan kuin ei olisi nauranut sydämensä kyllyydestä ikuisuuksiin. Aivan kuin tuska ja ahdistus imisivät tyttöä kuiviin, kunnes jäljelle jää sairas mieli ja luuta sekä nahkaa. Jos joku puhuisi tytölle, puhuisko hän tytön luille ja nahalle, vai tytölle itselleen, tytölle joka elää tuon kitu'tuneen kehon sisällä. Kaikki, jotka tuon tytön tuntevat, tuntevat sen henkilön joka on tytön sisällä. Tytön mielen.
Kysymys kuuluu, kun juttelette rakkaalle ihmiselle, jutteletteko te hänen ruumiin, vai mielen kanssa?
Sairaudesta toipuminen on hankalaa, mutta eikö onnellisuus ja huoleton elämä ole sen arvoisia?
Kukaan syömishäiriöinen ei ole onnellinen, ja jokainen heistä toivoisi ikuisen painajaisen loppuvan. Ehkä se loppuisi itsestään? Näin ei käy. Tuska syömisestä juurtuu yhä syvemmälle ja syvemmälle. Siinä samassa menettää monet muutkin asiat, kuten perhe,ystävät,ne lyhyet naurunhetket joita joskus vielä koitte, lempeät yöunet. Kaikki se pieni hyvä mitä joskus koette nyt, sen kaiken syömishäriiö tulee imemään teistä pois, kunnes jäljelle jää vain se niin pieni toivonhiven parantumisesta ja ylitsepääsemätön ahdistus. Tila, jossa ette voi muuta kuin itkeä ja toivoa kuolemaa.
Silloin mietitte, miksi tein niin, miksi sairastuin; menettänyt elämästäni monet vuodet sanoinkuvaamattomalle ahdistukselle. Ettekö ymmärrä että kun mietitte, se on Sinä joka miettii, sinä olet mieli. Sinä et ole se miltä näytät, vaan sinä ja mieli on se mikä olet, et sitä mitä ulkokuoresi näyttää. Kaikille muille sinä on mielesi, ei kehosi. Ihmiset tuntevat sinut sinuna, juttelevat sinulle, ei ruumiillesi. Et ole sitä miltä näytät, olet se mitä olet sisältä.
Seuraavan kerran kun masentuneina mietitte kuinka vähän aiot yrittää syödä seuraavana päivänä, pysähtykää hetkeksi ja miettikää keitä oikeasti olette. Kun hetkellisesti ymmärrät mistä ongelmassasi on kyse, myönnä itsellesi, että et ole onnellinen ,haluat onnea ja iloisuutta, päästä eroon ahdistuksesta. Sano heti se läheiselle ihmiselle, kerro tunteistasi ja hae heti apua, älä odota huomiseen, koska silloin olet jo mahdollisesti saattanut menettää toivonhivenen parantumisesta.
soittakaa tähän numeroon maanantaisin ja torstaisin 02-2519207 - SYLI.
Ymmärtäkää kiltit.
Auttakaa itseänne.
Toivon että sairiautenne ei sulje silmiä totuudelta ja toivon että ymmärrätte mitä ajan takaa.
Solvaukset tästä tekstistä todistaa vaan kuinka pitkälle sairaus on jo raastanu mieltä ja sydäntä ):
Lyhyesti: kiitos tekstistäsi. Se oli täynnä asiaa. Aluksi kirjoitin pitkän pätkän tekstiä kertoen myös omista kokemuksistani, mutta poistin sen, koska tiedän miten turhaa näitä asioita toisaalta on sanoa ihmisille, jotka ovat päättäneet pitää sairaudestaan kiinni. Silti toivon, että kirjoittajan teksti kolahti johonkin, joka voi vielä estää omalta kohdaltaan vajoamisen syvemmälle sairauteen. Anorektikon euforia on vahva tunne, tiedän sen mitä parhaiten. Tunne ei kuitenkaan ole todellinen.
Nyt voin sanoa, että tekisin mitä tahansa jos olisin omalla kohdallani pysähtynyt tarpeeksi ajoissa tajuamaan sen, mitä alkuperäinen kirjoittajakin sanoi: se onnellisuus ei todellakaan ole kiinni painosta vaan mielestä. Mielialani on nyt paradoksisesti toipumisvaiheessa matalalla, mutta se ei todellakaan johdu siitä, että painoa on enemmän ja se masentaisi, vaan kyllä syytän siitä ihan sairautta. Uskon kuitenkin, että mielialakin paranee fyysisen kunnon parantuessa. Usein mietin juuri huolettomia nuoruusvuosia ja mietin mikä ajoi minut sairastumaan.
No, ajauduin nyt kuitenkin kirjoittamaan itsestänikin, kai tämä toimi vähän terapeuttisena itsellenikin kun Lapinlahdessa alkanut tapa kirjoittaa on valitettavasti jäänyt.
Kaikille, jotka luitte alkuperäisen kirjoituksen ja mietitte, että hän puhuu järkeviä asioita, mutta ne eivät nyt juuri koske teitä vaan annatte itsenne sairastua vielä "hieman lisää" ennen kuin alatte parantumaan, niin pyydän miettimään uudestaan. Se ei ole hatusta vedettyä, että toipuminen on helpompaa mitä vähemmän aikaa sairastumisesta on. Voimia kaikille.
Mahtavaa kuulla, että olet parantumassa. Monet anorektikoista haluavat juuri laihduttaa "vielä vähän aikaa" kunnes ovat kaivaneet kuoppaansa liian syvälle, mistä on yhä hankalempi kivuta pinnalle.
Ruoan pakkomielle juurtuu yhä syvemmälle ajatuksiin, keho myös pakottaa ajatukset ruokaan, koska keho on yksinkertaisesti aliravittu, se tarvitsee tiettyjä hivenaineita, kalsiumia jne. Koska keho ei saa sitä mitä tarvitsee, lähettää se "hälytyssignaaleja" aivoihin, että tarvitsen nyt ravintoa.
Puhukaa kiltit ystävillenne, kertokaa mielenne puhtaaksi, älkää häpeilkö vaan puhukaa. Mitä useammalle ihmiselle kerrotte ongelmastanne, sitä helpommalta itsestänne tuntuu ja sitä kevyempi taakka on kannettavana.
Kun mietitte tuskaisena ja itkuisena tilaanne (mitä varmasti tapahtuuu todella usein, turha edes kieltää) ja mietitte, että jos olisitte onnellisia vielä joskus... Kertokaa heti jollekkin läheiselle. Älkää odottako huomiseen, älkää antako mielen virrata epäröimiseen. Jos teistä tuntuu hiemankin siltä, että nyt, nyt haluan kertoa, jospa parantuisin, jospa olisin onnellinen, jospa voisin hymyillä onnellisuudesta, etsikää läheinen ihminen, ja puhukaa. Kertokaa. Se tulee olemaan parhain asia, mitä elämässänne tulette koskaan tekemään. Tulet kiittämään sitä päivää, sitä hetkeä, kun puhuit.
Se hetki muutti elämäsi.
Vaikka se hetki voi tuntua pelottavalta, ylitsepääsemättömältä toteuttaa, hirveältä, kuvottavalta - ei mikään voisi totuuden puhtaaksi puhumisen jälkeen tuntua yhtä hyvältä. Kaikki ne tuntemukset joita koitte ennen kertomista, tuntuvat samalta kuin kasa tyhjää-ei minkään arvoisia. Se miltä kertomisen jälkeen tuntuu- se on tunne, mitä olette kaivanneet jo pitkään.