Jos olisin tiennyt miten paska olo ja armoton päivittäinen vitutus tulee sen jälkeen en olisi vastannut toukokuussa mihinkään prkeleen viesteihin.
Vihaan tätä jälkipyykkiä.. Vihaan.. Vihaan. VIHAAN
seli, seli.
Mulla oli sillon niin kivaa itsekseenkin.
Nyt ei.
Ja tähän lisään niin ankaran ja tunteella päästetyn sanan erittäin ironisella kaikupohjalla:
"KIITOS"
Mutta mä en saakeli aio laakereilleni jäädä. Nyt loppuu tämä vitkuttelu.. En aio Sinulle luoda enää yhtään kaipuuta.
Vihaan tätä jälkipyykkiä.. Vihaan.. Vihaan. VIHAAN
seli, seli.
Mulla oli sillon niin kivaa itsekseenkin.
Nyt ei.
Ja tähän lisään niin ankaran ja tunteella päästetyn sanan erittäin ironisella kaikupohjalla:
"KIITOS"
Mutta mä en saakeli aio laakereilleni jäädä. Nyt loppuu tämä vitkuttelu.. En aio Sinulle luoda enää yhtään kaipuuta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
satutettu pahasti. Eihän sille vihan tunteellekaan mitään voi, jos siltä tuntuu, mutta ehkä se helpottaisi omaakin oloa, jos koittaisi ajatella jotain muuta kuin vihaa.
Itse olen yrittänyt pysytellä pois siitä vihan tunteesta, enkä oikeastaan edes voisi vihata kaipuuni kohdetta, vaikka tiedänkin ettemme voi olla enää koskaan yhdessä.
Eihän se helppoa ole, mutta yritän edes jotain positiivista pitää mielessäni tai muuten varmaankin sekoaisin lopullisesti.
Ja ties vaikka se sinun toinen ihminen kaipaisi sinua ihan oikeasti?
Kunhan heitän ajatuksia ilmoille. Tarkoitus ei ole kertoa miten pitää ajatella tai toimia, koska ei sellaista voi kukaan toiselle sanoa.
Voimia!
Niin pääsi käymään. Vihani ja kaipuuni tätä henkilöä kohden voimistuu joka päivä enemmän ja enemmän. Minkäs teet kun tuntuu että löytyy universumista juuri se selväjärkisin kappale, joka avaa sydämen lukon ja opettaa tuntemaan jotain - ja sitten jutusta ei tule mitään. Olisin niin voinut taistella. Nyt ei auta kuin nostaa valkoinen lippu salkoon ja alistua näille em. tuntemuksille.
On ollut hetkiä jolloin olen projisoinut kaikki em. syrjään kun olen hommannut itselleni tekemistä tekemisen jälkeen, mutta se sama rannaton tyhjyys valtaa sielun joka ikinen aamu jolloin ennen niin nauttimani töihinmeno maistuu puulta. Oli Eräs, jolle soittaa ruokatauoilla ja töiden jälkeen. Kotiinmenokin on silkkaa sontaa, että on pakko muuttaa muistojen takia pois.
Olen vain niin täynnä kiukkua ja pettymystä.
MIKÄ HELEVETTI ajaa ihmisen tämmöisiin tilanteisiin?
Ei, hän ei kaipaa minua. Hän viestitti ettei voi antaa samaa vastakaikua kuin minä, miksi siis kaipaisi?( Tottakai sitä toivoo että toinen kaipaa niin paljon että soittaa summeria.. Tämä itkupilli ei siihen kykene. )
Mutta kiitos Sinulle sanoistasi.. Yritän tässä..
Mutta miksi ette Te voisi olla yhdessä jos saa olla piinallisen utelias? Miten olet yrittänyt pysyä pois vihan tunteista?
Voimaa myös sinnekin :)
ajatukseni mahdollisimman paljon muualla. Ulkoilemalla, töissä jne. Antautunut minäkin olen, kun väkisin ei toista voi pitää, vaikka mieli tavallaan tekisikin. Hän on kyllä hyvin selväksi tehnyt, ettei kaipaa minua enää elämäänsä, joten toivottavasti kaipuuni kohde on nyt onnellinen. Toivon tätä ihan vilpittömästi ja yritän muutenkin välttää katkeruutta.
Toisaalta olen vähän kateellinenkin sinulle, kun tunnet sentään jotain. Itse olen kuin muumio. Mikään ei tunnu enää miltään. Olen aikaisemminkin veljeni kuoleman takia ollut vastaavassa tilassa ja luulin, ettei sitä tarvitsisi enää koskaan kokea, mutta väärässäpä taas kerran olin. Nyt vain näyttää kyllä siltä, että edessä ei ole kuin huonoja vaihtoehtoja. On hyvin hankalaa koittaa valita edes sitten sitä pienintä pahaa. Päivät vaan kuluu tasaisen harmaana taaperruksena, vaikka olen itseäni yrittäny piristää ja aktivoidakin. Tuntuu, että aamulla herätessä on eilinen päivä pyyhkiytynyt täysin mielestä. Koska mitään muistettavan arvoista ei ole tapahtunut.
Takki on aivan tyhjä, kun on kaikkensa kuitenkin antanut. Eikä sillä, että itse olisin mikään täydellinen ollut tai etten virheitä olisi tehnyt, mutta en oikein mielestäni tällaistakaan ole ansainnut. Taitaa vaan se toisen näkökulma olla täysin päinvastainen.
Silloin kun tunnen vihaa hetkittäin, niin tunnen sitä enimmäkseen itseäni kohtaan. Saatan olla turhan ankara itselleni, mutta en voi sille mitään, kun olen sellainen aina ollut.
Pelkoni ovat ajat sitten kuolleet ja nyt on kuollut viimeiset toivon rippeetkin. Pystyn kyllä pysyttelemään hengissä, mutta en ole ihan varma kuinka kauan haluan elää tällaista elämää. Se ei ole Hänen vika, vaan oman mieleni ominaisuus. Kaikkea muuta voi paeta, mutta itseään kun ei pakoon pääse.
Vaikka joskus on parempiakin hetkiä, niin olotila on kyllä tällä hetkellä sellainen, että en toivoisi tällaista kenellekään. En edes syvästi vihaamilleni ihmisille.
Koitetaan jaksella, toivottavasti huominen on sinulle jo valoisampi!
Katkeruutta olen minäkin koittanut välttää.
Olet siis tehnyt aivan samoja juttuja niin kuin minäkin. Ehkei näihin tunteisiin ole mitään parannuskeinoa muu kuin aika. Vaikka saattaa kulua kuukausia ennen kuin pääsemme yli. Oikeassa olet, ettei ketään voi "omistaa"..
Onko veljesi kuolema tapahtunut lähiaikoina? Uskon että haavojen ratkeaminen uudelleen auki ja saman käsitteleminen tuntuu järjettömältä pidemmänkin ajan sisään. Vaikka sitä olisi ihminen kuinka vaitelias näihin suuriin tunnetiloihin, puhuminen auttaa (jos on joku jolle voi puhua) vaikka tämä kornilta saattaisi kuullostaakin.
Miksi sen toisen näkökulma saattaisi olla päinvastainen? Kumpi teistä laittoi suhteenne jäihin? Tiesikö sinun toinen ihminen näistä syvistä murheistasi? Anteeksi, jos menee henkilökohtaisuuksiin..
Ruoskin itseäni joka päivä siitä että sanoin etten halua mitään taukoja. Tosiasiassa se oli joku muu joka sillä hetkellä puhui ja todella hätiköityä. Vihaan itseäni. Takaisin ajassa ei voi matkustaa. Omapa oli vikani että vaadin liikaa vaikka tiesin hänen kiireensä. Silti.
(niin ja korjaan: En henkilöä itseään vihaa, vain tätä helvetillistä eropyykkiä. Ehkä jos hän OLISI jättänyt jonkun asian jota kautta olisin voinut vihata häntä - en olisi tässä huutelemassa)
Koita nukkua yösi yli, lähetän sinulle nukku-matin yöksi viereen :)
Voimaa.
tai sitten ei. Oma kokemus sanoo, että aika kyllä haalistaa asiat, mutta se ei varsinaisesti auta tai paranna mitään.
Veljeni kuolemasta on kyllä vuosia jo aikaa, mutta tietysti se vaikuttaa aina. Puhuminen ystäville on kyllä helpottanut oloani, mutta sekin tuntuu olevan vain hetkellinen apu.
Hänen näkökulmansa on varmasti erilainen, johtuen erilaisesta taustasta ja elämänkokemuksesta. Hän päätti suhteen ja tiesi kyllä taustani täysin. Meilläkin oli joskus tauosta puhetta, mutta samalla lailla itse tyrmäsin ajatuksen. Tosin en kyllä usko edelleenkään, että se tauko olisi tähän lopputulokseen vaikuttanut. Mutta silti olen vihainen itselleni, etten silloin suostunut.
Itse taas näin jälkikäteen joustin ehkä liikaakin, mikä varmaan vieraannutti toista lisää. Kun yritin luottaa siihen, että aika muuttaa asioita. Muuttihan se todellakin, mutta aivan väärään suuntaan.
Juu, ymmärsinkin ettet tätä ko. henkilöä varsinaisesti vihaa. Mutta ei tämä itseinhokaan helppoa ole. On sellainen olo, ettei ole enää mitään annettavaa kenellekkään. Eipä siinä jää omistakaan unelmista mitään käteen, jos niitä ei voi jakaa haluamansa ihmisen kanssa.
Kiitokset nukku-matista, vaikka mieluummin ottaisinkin nukku-maijan :) Hyvät yöt myös sinne!
muutaman asian ennen nukkumaanmenoa..
Olet oikeassa. Jos ei voi enää jakaa kenellekään päiväänsä, unelmiaan tai yksinkertaisesti vaikka niitä hölmöjä juttuja, kaikki tuntuu mitättömältä. Eniten uudelleen oppimista aiheuttaa tämä ajatuksien oman päänsä sisään sulkeminen. Kaikki on vaan niin ikävää tehdä yksin.
Niin kuin ensimmäinen otsikkoni kertoikin, jossitellaan nyt sitten urakalla. Tämähän ei ollenkaan tilannetta paranna. Ehkä vaan murehditaan asiat halki silloin kun ne tulevat mieleen. Jospa sitten tulee se "kyllästymynen" eikä toisen muisteleminen tunnu pahalle.
Äläkä suotta mieti itseinhoasi, sinusta oli minulle, anonyymille henkilölle, tiistai-illan apu(Viha-tasoni jotenkin kummallisesti vaimeni). Eli on sinulla vielä annettavaa muillekin. Piristä itseäsi huomenna perusteellisesti: Aloita aamusi lempivaatteissasi, syö lempiruokaasi, vuokraa kunnon elokuva illaksi ja tee kaikkea sitä mitä SINÄ olet.. (en tiedä onko erostanne kulunut miten verran aikaa, luultavasti tätä kikkaa oletkin jo kokeillut. Joskus toimii.) Ja jos niin kuin sanoit siitä ettei ole mitään muistelemisen aihetta eilisestä päivästä - matkusta jonnekin viikonlopuksi. Jospa se jotenkin sinua auttaa.
No hyvä on, Maija olkoon vierelläsi.. Pidän sen Matin. Sille ei ainakaan voi olla vihainen :)
erosta jo kohta puolisen vuotta. Ja kyllä melkein koko kikka-arsenaali on käytetty :) Hetken apu, mutta siihen se tosiaan yleensä jää. Tosin itseasiassa huomenna ajattelin kyllä ainakin ostaa ainekset lempiruokaani varten :) Laittaminen sitten voikin venyä ylihuomiseen, riippuen jaksamisesta.
Kyllähän sitä yksinkin tekee ja menee, mutta itselleni siinä ei ole oikein mitään mieltä. Omat muistot kuolevat kuitenkin minun mukana, mutta jos olisi se toinen ihminen, niin ne muistot voisivat elää hänessä ja jälkikasvussakin, jos siihen asti olisi päästy.
Tavallaan matkustaminen houkuttaisi ja sitä on moni ehdottanutkin, mutta senkin tekisi mieluummin kaksin kuin yksin. Lyhyt matka voisi kyllä tehdä ihan hyvääkin. Sen sijaan totaalinen ympäristön vaihdos ei itseltäni onnistu. Siksi tärkeitä ovat ystävät minulle ja vaikka muuttaisin maan ääriin, niin sama pää siellä matkassa kulkisi kuin nytkin.
Mutta joo, kiitokset ajatustenvaihdosta, joka on helpottanut taas hieman oloani, sekä hyvät yöt ja parempaa huomista!
...
Päiväsi ovat?
Ajattelin tulla piipahtamaan kyselemässä kuulumisiasi, onko päivän tunnit kuluneet asteen verran paremmalla vaihteella? Teitkö lempiruokaasi?
No eipä sen kummempia. Uteliaisuus tappoi kissan, sanotaan :)
laitoin. Koitan pitää ajatukseni kiinni aina jossain muussa, kuin vanhoissa muistoissa. Silloin on helpompaa. Mutta vapaa-aika, illat ja viikonloput, ovat yleensä aika kamalia. Onneksi ystävien kanssa voi sentään joskus touhuta jotain.
Entäpä itselläsi, miten on mennyt?