Luurankoja kaapissa?

Vilkaisinpa tätä kuuluisaa palstaa ja ajattelin esittää muutamia hajahuomioita.

Jos kuuluisat 1960- ja 1970-luvun suharit eläisivät, ei olisi puhettakaan videoista, tietokonepeleistä ja internetistä uskovaisissa kodeissa; ne kaikki olisivat yksioikoisesti kuolemansyntejä. Ei mikään ihmisryhmä voi mitään tekniselle kehitykselle. Miksi pitäsikään? Television suurin kirous oli siinä, että joku kuvitteli moisella päätöksellä tekevänsä Jumalan valtakunnan työtä. Se oli oman vanhurskauden rakentamista. Vanhasta naurettavasta päätöksestä on vaikea päästä eroon, vaikka nyt aivan oikein puhutaankin, etta sisältö ratkaisee. Kaikki tietävät, että netti on paljon pahempi kuin televisio. Kuitenkin netin syntiä voi vilkaista melko hyvallä omallatunnolla, koska ei ole menneisyyden haamupäätöksiä rasitteina.

Tupakka on erityisen hauska juttu. Jos tupakka tuotaisiin maahan nyt, se ilman muuta oikopäätä saarnattaisiin synniksi. Vielä 1960-luvullakaan ei tiedetty tupakan terveyshaitoista. Totta on, että tupakka ei vaikuta mieleen ja käyttaytymiseen sillä tavalla välittömästi kuin alkoholi ja huumeet. Tupakan ohella on monia muitakin terveyshaittoja, esim. liikunnan harrastuksen vähäisyys. Pitäisikö kaikki epäterveelliset elämäntavat julistaa synniksi?

Kaikkina aikoina ihmiset ovat mielellään rakennelleet omia organisaatioitaan. SRK on yksi tällainen. Kun se pysyy ajallisten asioiden parissa, OK, mutta jumalanhuoneenhallitukseksi siitä ei ole. Jumala ei tarvitse sellaista hallitusta.

Hoitokokoukset (mm. 1970-luv) ovat palstalaisten mieliaihe. Kai on mukavaa elää menneisyydessä ja toisten tekemisissä. Turhaa se ainakin on. Katsokoon jokainen ensisijaisesti oman sielunsa tilaa. – SRK:n vuosikirjassa 2007 selitettiin, että, hoitokokousaika oli siunauksellista, koska pakan sekoittamisen jälkeen alettiin todella pontevasti tehdä Jumalan valtakunnan työtä, rakentaa leirikeskuksia jne. Tuo kohta ei minulle ainakaan ensilukemalla avautunut, siinä oli teennäinen selittelyn maku. Hoitokokousaikojen opilliset harhat oli vuosikirjassa hyvin ja mielestäni oikein selitetty.

Jumalan valtakunnan saarnoissa naköjään edelleen kuuluu puhdas evankeliumin ääni. Harvoin siellä kuulee ‘VAIN ME’ –oppia. Pikemminkin iloitaan siitä, että MEKIN.

Syntilistaa ei ole varsinaisesti muualla kuin tällä palstalla. Joillakin puhujilla ja muilla vaikuttajilla on toisinaan taipumus ujuttaa saarnoihinsa ja opetukseensa lisäautuudenehtoja. Se on oman vanhurskauden rakentamista. Sitä vastaan pitää jatkuvasti pitää yllä uskonpuhdistusta.

Pari päivää sitten palstoilla on kirjoitus ‘Luurankoja kaapissa’, jossa kuvattiin nykyisin urkovaisina esintyvien (he ovat uskovaisia!) perheenisien salattuja nuoruudenrietasteluja. Kuka meistä on synnitön? Mennyt elämä on meillä itsekullakin sitä mitä on. Jos ja kun tunnolle on tullut syntiä, sen saa panna ripissä pois; ei tarvitse ‘kulkea kivi kengässä’. Autuutemme ei kuitenkaan ole ripissä. Ei pidä sekoittaa rippiä ja parannuksentekoa. Sitäpaitsi: me olemme heikkoja ja lankeilevaisia. Ei siinä kyllin, että nuoruudessa rietastelimme ja sen salasimme. Lankeemus saattaa tulla uudelleen tänä päivänä. Synti tarttuu joka päivä.

Nimimerkki Tarsiger kirjoitti palstalla, että meillä usein on tapana kauhistella lähimmäisemme syntielämää, kun taas itsellä ei juurikaan ole syntiä, vain taistelu kiusauksia vastaan. Miten sitten suu pannaan, kun lankeaakin kiusaukseen ja huomaa, ettei itse ole yhtään sen parempi kuin nuo, joiden tekemisiä juuri kauhisteltiin ja paheksuttiin? Niin käy aina.

Jos venäläisellä uskovaisella on korvakorut taikka togolainen uskovainen tanssii rummutuksen tahdissa Jumalan kunniaksi, suomalaisella uskovaisella ei pitäisi olla kanttia tehdä esim. näistä kulttuuriin kuuluvista tavoista uskon ehtoja ja/tai esteitä…mittaa, määrää. Vuosikirjassakin viitattiin ‘kulttuuriin’ ikään kuin kulttuuri olisi jokin aine kuten viini tai tupakka. Miksei muka voitaisi ymmärtää, että me kukin elämme kulttuurissamme (elinaikamme 70…80 vuotta), esi-isät elivät omassaan, Paavali omassaan, Heikki Saari omassaan.

Mitä sitten tulee lähetystyöhön niin Jeesus ei käskenyt etsiä samoin uskovia eri puolilta maailmaa – ne jotka eri puolilla maailmaa uskovat, pärjäävät -, mutta evankeliumia on vietävä sinne, missä sitä ei vielä ole kuultu. Lestadiuskaan ei aikonut koteloida Jumalan valtakuntaa Pohjolan äärimmäiseen perukkaan ja lappilaiseen kulttuuriin, vaan korosti sydämen uskoa, henkilökohtaista uskoa. Miksi sitoa usko suomalaiseen maalaiskulttuuriin? Jumalan ajatukset ovat kuitenkin toiset kuin rajallisen ihmisen.

Usko on alusta loppuun Jumalan työ. Jumalan lapseus on lahja. Jumalan lapsella on oikeus lukea Kristuksen vanhurskaus omaksi vanhurskaudekseen.

Luojana Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä. Lunastajana hän on valtakunnassaan, siellä, missä on sydämen uskoa.

Ehkä olisi hyvä muistaa myös, että Jumalan lapseus on vanhurskautta, rauhaa ja iloa… Vähän surkealta tuntuu, että vieläkin rasitetaan esim. koululaisia musiikin, pukeutumisen tai koulutelevision suhteen. Miksi mennä sellaiselle tekojen tielle kun se kuitenkaan ei onnistu emmekä omilla ansioillamme pääse lähemmäksi Jumalaa.

Päivämiehessä usein ja/tai paikoin esiintyy ‘ylimakeilevaa’ me-esitystä. Ketä se semmoinen muka palvelee? Ihmiset eivä ole ihan tyhmiä. Vuosikirjassa oli Sampsa Vanhatalon ansiokas kirjoitus ‘Järki JUmalan lahjana’. Jospa se Jeesuksen esimerkki riittäisi makeilevan me-hymistelyn sijasta.

Teologimiehelle: Jumalalla todellakin on se vauvavarasto, vaikka epäilitkin sitä. Siinä varastossa ovat elävät sielut. Ihminen ei kuitenkaan ymmärrä niitä, mitkä Jumalan Hengen ovat. Siksi tarvitaan paljon nöyryyttä.

Kun lestadiolaisuus on hajonnut jo 19 kertaa, selvää on, että se hajoaa vieläkin. Jumalan lapsella ei kuitenkaan ole mitään hätää, sillä Jumala on lunannut olla omiensa kanssa. Hän on siellä, missä on sydämen uskoa.

Huomioni olivat hajanaisia. Sitä niin kovin mielellään ymmärtäisi kaikki asiat mutta mahdotontahan se ihmiselle on. Tästä on toisten hyvä jatkaa repostelua mottona ‘valmista ei koskaan tule’.