Olen miettinyt paljon sitä, että voiko rakkaus olla jotain joka kasvaa hiljakseen rauhasta, ystävyydestä ja tutusta. Vai onko ainoa oikea tapa se, että rakkaus tulee kertarytinällä vieden jalat alta?
Nuorempana tunteet olivat niin valtavia, että koko maailma joko loisti kirkkaana edessä tai sitten se luhistui vähäisestäkin eleestä. Yleensä nämä valtavat tunteenpalot johtivat raastavaan loppuhuipennukseen, eroon ja masennuksen syövereihin.
Nyt aikuisena / vanhempana olen suhteessa, jonka tähden mietin rakkauden syvintä olemusta. Koska maailma ei enää niin pienestä romahda, koska hetkittäinen yksinolo tuntuu välillä mukavalta eikä raastavalta ikävältä, sitä miettii että voiko sellainen rakkautta ollakaan. Enkä ole selvillä, että pitääkö kaiken olla ääritunteita suurimman osan ajasta ollakseen rakkautta, vai onko yhteys, ystävyys, toisen kunnioitus, seksi ja läheisyys jotain muuta. Kompromissi, ettei enää koskisi? Vai sellaista rakkautta, jota ei osaa tunnistaa koska sitä ei ole koskaan kokenut? Sen tiedän, että hänen kanssaan on hyvä ja olen valmis taistelemaan tästä suhteesta, mutta oma aikustunut minäni tietää jo pärjäävänsä yksinkin. Yksin en silti tahdo olla, vaan hänen kanssaan. Välillä riidellään, sitten tulee aikoja, kun aurinko paistaa viikkotolkulla. Mutta vielä kun tietäisi mitä tämä on.
Nuorempana tunteet olivat niin valtavia, että koko maailma joko loisti kirkkaana edessä tai sitten se luhistui vähäisestäkin eleestä. Yleensä nämä valtavat tunteenpalot johtivat raastavaan loppuhuipennukseen, eroon ja masennuksen syövereihin.
Nyt aikuisena / vanhempana olen suhteessa, jonka tähden mietin rakkauden syvintä olemusta. Koska maailma ei enää niin pienestä romahda, koska hetkittäinen yksinolo tuntuu välillä mukavalta eikä raastavalta ikävältä, sitä miettii että voiko sellainen rakkautta ollakaan. Enkä ole selvillä, että pitääkö kaiken olla ääritunteita suurimman osan ajasta ollakseen rakkautta, vai onko yhteys, ystävyys, toisen kunnioitus, seksi ja läheisyys jotain muuta. Kompromissi, ettei enää koskisi? Vai sellaista rakkautta, jota ei osaa tunnistaa koska sitä ei ole koskaan kokenut? Sen tiedän, että hänen kanssaan on hyvä ja olen valmis taistelemaan tästä suhteesta, mutta oma aikustunut minäni tietää jo pärjäävänsä yksinkin. Yksin en silti tahdo olla, vaan hänen kanssaan. Välillä riidellään, sitten tulee aikoja, kun aurinko paistaa viikkotolkulla. Mutta vielä kun tietäisi mitä tämä on.
Vastaukset 6
Vanhimmat
se on jokaisella omanlaisensa. Sitä ei voi oikein muut sanoa mikä on oikein ja mikä ei. Rakkaus on ihan yhtä monimuotoinen kuin meistä kukin.
olla yksinkin. Jos on takertunut toiseen niin ettei osaa yhtään olla yksin, on jotain vialla.
Rakkaus voi tulla monella tavalla, ei ole mitään oikeaa tapaa. Minusta tuo kuulosti rakkaudelta, mutta vain sinä tiedät totuuden.
Meillä on alusta asti ollut selvää, että joskus on oltava yksin, mentävä omia menojaan yksin tai ihan muiden ihmisten kanssa. Eihän se rakkauden määrää vähennä. Jättää vain tilaa omalle itselle ja omille ajatuksille, koska rakkaudessa on aina KAKSI ihmistä, vaikka jotkut toista väittävät. Se on myös äärimmäistä luottamusta.
Levollisuutta siitä, ettei kuvani haalistu, kun suljen oven perässäni.
Ystäväni äiti sanoi kerran, siis yli 40 vuotta naimissa ollut nainen, että jos missään koskaan ei olla eri mieltä, jos missään koskaan ei haluta eri asioita tai eri aikaan, se tarkoittaa, että jompikumpi joustaa omistaan koko ajan - ja se ei ole yhtään hyvä!
Tarkoitushan ei ole sulautua yhdeksi vaan elää, tuntea ja kokea yhdessä. Rakkaus sallii kummallekin olla se mikä on, särmineen ja suorineen ja se vaatii vähän liikkumavaraa. Välillä on suuria ja leiskuvia tunteita, välillä hiljaista lämpöä, välillä etäisyyttä ja yksinolosta nauttimista tai ystävien kanssa nauramista. Kaikkea mahtuu, ei tarvitse olla vain yhtä. Se tässä aikuisuudessa on ihanaa!
tuollainen rakkaus kai vaatiikin sen, että kummatkin puoliskot ovat onnistuneet aikuistumaan.
Ne aurinkoiset viikot kuulostavat oikein hyvältä.
Enpä taida ihan helpolla paikalleni ketään päästää :) Mutta kyllä, ne aurinkoiset ajat ovat ihania.
Ehkä sellainen tasaantuminen elämässä yleensäkin on saanut minut näitä miettimään. Hetkellinen kaipaus välillä johonkin valtavaan tunnekuohuun, johonkin maatakaatavaan ikävään, ehkä joku sellainen sai minut miettimään. Mutta kun ajattelen oikeasti, niin ei kai elämä voi olla yhtä tunteiden hyökyaaltoa. Muistan aiemmista suhteistani kuinka kuluttavia ne olivat suurissa tunteenpuuskissaan, ei ollut hetkeäkään tasaista, aina joko täysillä ylös tai romahtaen alas.
Ja sellaista sitten olen oppinut pitämään ainoana oikeana rakkautena. Niinä aikoina kaipasin rauhaa, nyt kun se rauha on läsnä mietin onko se rakkautta laisinkaan.