Avioliitto on ikuinen.

kappale kumosi hyvän vaikutelman. Ei uhrautuminen ole mikään hyve. Ei ihmisen pidä suhtautua elämään kuten marttyyrin, siitä ei kanssaihmiset todellakaan nauti. Jumala ei vaadi meitä uhrautumaan vuokseen.

Mikään asia ei maailmassa olisi kauniinpaa kuin ikunen avioliitto kahden rakastavan ihmisen välillä.
Mutta vaikka taistelisi itse kynsin hampain liiton puolesta ja rukoilee Jumalaa avuksi (joka auttaa kyllä katsomallaan parhaalla tavalla, sillä mitä Jumala on meitä varten suunitellelu sitä ei tiedä)
Niin toinen voi viedä avioliiton turmioon ja kuluttaa riitelyllä toisen loppuun. Lyötyyko ihmisestä yhtään niin vahvaa joka kestää haukkumista aina?

Heippa!
Olen hyvin pitkälti monessa asiassa ihan samaa mieltä kanssasi.

Ja kunnioitan mielipidettäsi, vaikkakaan en ihan kaikissa kohdissa ole ihan samaa mieltä. (ennen olisin kirjoittanut samalla tavalla, mutta mutta...)

Mutta siinäpä se homman huonopuoli onkin että aina asiat eivät aina menekkään niin kuin on suunniteltu (toteutus vaan ontuu monta kertaa).

Ja olisi sinunkin hyvä muistaa että avioero voi sattua sinunkin kohdallesi. Tarkoitan tällä sitä että sinä et ole lähtijä, vaan lähtijä voikin olla se kumppanisi. Ja tuskin kovinkaan moni naimisiin asti menee, jos ei ole tosissaan ja usko siihen avioliiton "iänkaikkisuuteen", kunnes kuolema erottaa.

Kyllähän ajan mittaan ihmisten moraali on höllentynyt, tai ainakin asioita tehdään enemmän avoimemmasti.

Mutta kyllä sitä pettämistä ja vieraissakäyntiä oli ennenmuinoinkin.
Avioeroja vaan ei katsottu hyvällä. Ja varsinkaan naisten oli vaikea lähteä avioliitoista kävelemään, kun olivat sidottuja hellan ääreen ja naiset olivat koko ajan raskaana. Puhumattakaan kuinka huonoina pidettiin tuolloin naisia jotka olivat eronneet.

Sattuipa oma ukkinikin ennenmuinoin toteamaan minulle (15 vuotta sitten)että olen kevytkenkäinen hupakko, kun en heilastellut vakavasti 15 -vuotiaana, silmät avioliittoa kiiluen. Hemmetti, enhän tuolloin ollut saanut edes ensisuudelmaa, no, vanha kansa on vanhaa kansaa. (Mutta kuitenkin tuo mielipide korpeaa vieläkin -kele!!)

Naisten työntekokin julkisesti (vieraan leivissä) oli paha paha paha asia. Ainakin monien aviomiesten mielestä, tästä olen keskutellut isoäitini kanssa, joka on nyt 96 -vuotias, ja hän olisi töihin halunnut aikanaan mennä, mutta mutta.... Eipä onnistunutkaan, ukko kielsi niin että meinasi turpaan tulla.

Tai saatikka sitten kuinka monta onnetonta avioliittoa on ennen muinoin solmittiin, kun avioerotkin oli niin kamalia, puhumattakaan niistä pakkoavioliitoista, joita oli pilvinpimein kun sattui pienen hurmion jälkeen "vahinko". Joten en nyt mene ihan menneiden aikojenkaan puolesta liputtamaan. Eli nykyisessä ja tämänpäiväisessä menossa on molemmissa omat hyvät ja huonot puolensa.

Anteeksi, olen vaan ollut aina niin itsenäinen ihminen, ja minua ahdistaa ajatus että mies olisi se jonka pillin mukaan hyppisin koko ajan.

Tässä hyvä esimerkki huonosta avioliitosta:
Muistelenpa oman Mummoni avioliittoa (isän puolelta), hän eli nuoresta tytöstä asti sadistin kanssa, joka sattui olemaan myös pahimman luokan sovinisti. (piirre jonka myös ukkini istutti omaan isääni). Sulla tippuis korvat päästä jos kertoisin niitä sairaita juttuja ja sääntöjä mitä "rakas" ukkini mummolleni asetti), tän älyttömyyden huipun kuitenkin kerron: Mommoni joutui monasti lysymään luvan että saa vessaan mennä, ja hänellä oli oma pieni vessa. Samaa vessaa hän ei saanut käyttää kun ukkini.
Siinäpä mummi eli koko elämänsä sorrettuna, haukuttuna, alistettuna ja pahoinpideltynä. Eikä uskaltanut sanoa sanaakaan, peläten ukin hirmuisia raivonpuuskia. Ja kiltimpää, avuliaismpaa ja epäitsekkäämpää ihmistä saa tänn päivänä hakea.
Eikä tuohon aikaan mitään turvakoteja sun muita hienoja tukiverkkoja ollut.
Oman äitini yritti sanoa ukille mummin kohtelusta jotakin aikanaan, siis pikkasen ennenkuin minua oli edes olemassa. Tulos oli aimo avari päähän, ilmoitus "meidän suvussa akat pitää turpansa tukossa, ja tekee mitä miehet sanoo, joten paras on sinunkin opetella tavoille". Oma faija oli ukin puolella, ja sanoi että ukki on oikeassa, pidä akka huoli vaan omista asioista, äläkä puutu. (että aika kiva pudotus raskaana olevalle äiteelle).

Eli voiko sellainenkaan elämä olla Jumalan tahto?
Minusta heidän avioliittonsa oli kaikkea muuta kuin mainitsemasi pyhä sakramentti. En usko että Jumala avioliitolla tuollaista tarkoitti.

Mutta palatakseni avioliittoihin yleensä.
Sinun todella kannattaisi kuitenkin muistaa että joka kerta ei voi voittaa, ei edes joka toinen kerta.

Itse olen toista kertaa naimisissa, eikä ollut minun tahtoni, että paljon minua vanhempi mies sai yht'äkkiä menovaiheen, ja sitten sitä mies menikin omia polkujaan herraties missä useamman päivän, potkuja tuli töistä, ja minä olin se joka rahoitti elämisen. Puhumattakaan siitä että vierailta naisilta pukkasi viestiä, niin sähköpostia, tekstiviestiä ja puheluita.
Anteeksi, mutta en minä tuolloin nuorena tytönhupakkona viitsinyt tuota menovaihetta vuotta pidempään katsella. Ja mielestäni teinkin siinä ihan oikein.

Pitkäänhän tuo mies perääni itkeskeli. Mutta loppuen lopuksi hänellekkin hyvin kävi =) Löysi naisen, päätti asettua ja sai 40 -vuoden kypsällä iällä lapsen, ja nyt on toinenkin tullut. Naimisiin vaan ei ole mennyt =(

Itse vaan nyt toivon että nykyinen avioliittoni kestää hamaiseen tappiin. Ja varmasti kestää minun puoleltani. Toisesta ihmisestä kun ei koskaan voi mennä 100%:sti takuuseen. Ja moni ei pysty menemään edes itsestään takuuseen. Valitettavasti. Ja se on väärin että liian helposti annetaan periksi. Vaikkakin joskus on vaan pakko periksiantaa.

Yksi asia... Nimenomaan tuosta epäonnistumisen mahdollisuudesta.... Ihan senkin takia, että varmasti sitten teet kaikkesi oman avioliittosi eteen, jotta toisella on hyvä olla. Ei se mitä itse saat, vaan se mitä itse voit antaa. Koska antaminen on samalla saamista. Mutta pidä ihmeessä periaatteestasi kiinni, mutta muista edelleen että myös sinä voit epäonnistua.
Jos aina ajattelet noin, voit helposti sortua siihen että suurien vaikeuksienkin keskellä pidät toista itsestäänselvyytenä. Jokaisella ihmisella se malja täyttyy jossain vaiheessa.

Ja olet ihan oikeassa, tuollaiset "Näin kesäleski pettää" -jutut, ovat ihan älyttömän tyhmiä, itse en edes vaivautuisi lukemaan moista roskaa!!!

Ja tästä avioeropalstasta.... Kyllä tää on varmasti monelle ihan hyvä palsta, kun voi purkaa omia tuntojaan ja saada vaikkapa neuvoja. Ikäviä asioita on hyvä purkaa, niitä ei saa padota sisälleen, se on suurin paha mitä voit itsellesi tehdä
Mielestäni ero on "pieni kuolema". Mutta siitäkin voi oppia paljon. Omasta elämästään, omista virheistään ja siitä miten voi tehdä asiat jatkossa paremmin, ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Nimenomaan tutkiskella niitä omia virheitään.

Elämä on epäonnistumista ja onnistumista vuoronperään. Mikään muu ei ole niin varmaa kuin kuolema. Kaikki muu on epävarmaa.

Mut hei, oikein hyvää loppu kesää sulle, ulkona on vielä hyvä ilma, joten taidan painella vielä tuonne ulos puutarhahommiin. Pitäis istutella pari omenapuuta. =)
Sitten lämmitän miehulaiselle saunan, kun hän tulee töistä kotiin ja käymme pulahtamassa. (on se niin ihanaa kun tehtiin pihalle oma uimaallas, vaikka järvenrantaa ei mikään voita)

terkuin
tällanen kuivan kesän orava ;-D

mutta partneri saattaa välillä vaihtua .D

Me erottiin pari kuukautta sitten ja ollaan menossa uudelleen naimisiin. todettiin että se on kaikkien kannalta paras ratkaisu. ollaan oltu yhdessä 25v.

Uskontoko käskee kärsimään ja kestämään ihan melkein mitä vaan.
Melkein 40 v:a kestänyt liitto on katkeamassa naisen
kyllästymiseen ja henkiseen julmuuteen.

Mielestäni ei ole kenenkään etu jatkaa tälläistä liittoa.

Niin ylevät, nuorena ja ihanteellisena.
Mutta katotaan viimeistään 20 vuoden kuluttua.
Voit olla jo eri mieltä. Elämä opettaa. Äläkä naura. Tää on totuus, ei leikkiä eikä ivaa.