Ongelma

n. 8 vuotta sitten kun päätin olla maksamatta jäsenyyttä rauhanyhdistykselle. Sydämen usko Jumalaan ja puhtaan omantunnon säilyttäminen on edelleen viittana täällä "kylmässä maailmassa".

Entisten uskonsisarten ja -veljien mielestä olen nyt "epäuskoinen", ja Jumalaton ihminen. Se on kova syytös herkälle mielelle.
Asiaa ja heidän näkö kantaa en voi muuttaa, heillä saa olla omat mielipiteensä asiasta.
En koskaan kuitenkaan itse sano heille että he ovat väärin uskomassa minun mielestäni.
En tuomitse heitä niin kuin he tuomitsevat minut.
Elän omaa elämääni tyytyväisenä ja kiitollisena luottaen Jumalan johdatukseen.

Täällä "kylmässä, saastaisessa, murheen" maailmassa elelen onnellisena ja turvallisella mielellä uskoen Jumalaan.

Ei tämä lainkaan ole niin paha maailma elää. Jo lapsena minua on varoiteltu "epäuskon" maailman vaaroista ja houkutuksista.
Yleensä yleistetään ja oletetaan että "uskon kieltämisen" jälkeen elät synnillistä elämää. Mukaan tulevat alkoholi, tanssiminen huoruus ja pettäminen...
Näihin asioihin en ole vielä törmännyt elämässäni henkilökohtaisesti. Omatuntoni yritän säilyttää puhtaana, pyytäen siihen Taivaan Isältä voimia. Synnitön en ole. Pyydän Jumalalta sydämestäni väärintekojani anteeksi. Siihen en tarvitse Lestaadiolaisen henkilön lupaa tai anteeksiantoa.

Olisi helppo sanoa, että jätä koko kuppikunta.

Mutta se ei ole välttämättä oikea ratkaisu. Sen voit vain sinä itse tuntea ja tietää.

Minun päätökseni ei passaa muille kuin minulle itselleni. Ja tiedät tiedät omat ympyräsi ja voimasi parhaiten!

Kaikkea Hyvää Sinulle, 'Korppi'!

Minä olen toinen 'korppi', joka ei noki muidenkaan silmiä eikä pistele tikulla silmiin... ;D

vl:n ulkopuolellakin ystäväpiireissä, eri yhteisöissä tai yksikseen; joku päässyt vl-ikeestä jopa omin voimin, joku ystävien avulla, joku terapian voimalla - niin ihmisarvoa loukkaava lahko vl on hyljätessään toisin uskovan lähimmäisensä!

...ainakin melkein. Se vain on erona, että minä olen perheellinen.

Pahoin pelkään, ettei ole mahdollista pysyä uskovana ihmisenä oman perheen, suvun sekä ystäväpiirin silmissä jos liikkeestä lähtee. Se vain ei yksinkertaisesti mene niin.
Ja vaikka kuinka yrittäisi vakuuttaa heille, että uskoo niin se ei mene läpi.

Minäkin haluaisin, että voisin olla ihan vain uskova kristitty mutta perheeni ja muiden läheisten mielestä ainoa tapa olla uskova on vl.

Tiedän joku nyt taas ajattelee, että "Järki hoi, jätä tuommonen yhteisö" mutta erkaantuminen "kodista" ei käy ihan yksinkertaisesti eikä kivuttomasti.

Mietin ihan samaa kuin sinäkin, elääkö kaksinaamaista elämää vai sanoutuako vain irti. Kumpikaan ratkaisu ei varmasti ole helppo. Toisaalta erkaantuminen joukosta on rehellisempää, ei tarvitse kenellekään valehdella mitään ja voi sen jälkeen elää vapaasti uskovana. Se siinä vain on, että suku helposti hylkää...

Tähän asiaan ei varmasti ole mitään valmista vastausta olemassa vaan jokaisen täytyy tehdä ratkaisunsa itse.

Mitä tahansa päätätkin, toivotan sinulle voimia ja Jumalan siunausta.

Minulla oli hieman sama tilanne reilu kymmenen vuotta sitten. En tosin lähtenyt VL porukasta vaan toisesta lestadiolaisryhmästä. Kävin muutaman kerran VL seuroissakin ja Päivämieskin tuli jonkin aikaa.

Hakeuduin silloin kansan raamattuseuran opiskelijatyön kautta raamattupiiriin, joka ei kuulunut mihinkään kuppikuntaan. Aktiivisen etsinnän ja johdatuksen kautta hiljalleen oma uskovan identiteetti kehittyi siten, että nyt koen olevani ensisijaisesti kristitty ilman lisämääritelmiä. Tärkeitä ovat kuitenkin uskovat ystävät, joiden kanssa voi keskustella avoimesti, rukoilla yhdessä ja tehdäkin jotakin.

Etsinnän alkutaipaleella opiskelin ja luin melkoisesti. Minulla oli taipumuksia vahvaan opillisuuteen, mutta Herra kuitenkin armahti pitäytymään yksinkertaisesti pelastuksesta yksin uskosta, yksin armosta yksin Kristuksen tähden. Sittemmin olen opetellut etsimään johdatusta Raamatun sanan ja rukouksen kanssa, mikä on nyt elämänmittainen tehtävä.

Kastekriisikin tuli koettua. Minulla oli jo todistaja, joka todisti, että olen uudestisyntynyt ja kelpaan uskovan kasteelle. Sielunhoidollisen keskustelun yhteydessä kuitenkin kuulin Jumalan puhuvan, että kasteessa on tärkeintä Hänen lupauksensa, vaikka sielunhoitajana oli helluntailainen veli. Lapsena saatu kaste tuli arvoonsa, enkä kastattanut itseäni uudestaan.

Rukoilin itselleni kielilläpuhumisen lahjaa vuosia, mutta sitä en ole saanut tai osannut ottaa käyttöön.

Pyhällä Herngellä täyttyminen oli kipeä kysymys. Suuria tunteita kun ei ole ollut. Sitten kerran tajusin, että omiin ajatuksiini tulee asioita, jotka olivat selvästi Raamatun Sanaa ja sen kanssa linjassa. Opin, että ihmisen henkeä on ravittava Jumalan Sanalla. Hengen täyteys ei ole välttämättä ravisteleva tunnekokemus, vaan jossakin hetkessä Jumalan Henki toimii vahvasti minussa tavalla tai toisella.

Kaipaan välillä "hengellistä kotia", mutta sitä ei ole löytynyt. Onneksi puolison kanssa voi jakaa uskon asiat. Jonkin verran käyn Kansanlähetyksen tilaisuuksissa ja pari kertaa Nokia Mission juttuihinkin olen osallistunut. Tärkeitä ovat uskovat, rukoilevat ystävät. Karismaattinen meno on melkoista, mutta ei kummempaa kuitenkaan, mitä tuli lapsena nähtyä.

Nyt tunnen olevan se, joksi Jumala on minut tarkoittanut (armahdettu syntinen, jota Jeesus rakastaa) ja voin elää levossa ja shalom-rauhassa. Aavistelen kyllä, että Jumalalla on vielä jotakin uuttakin varattuna elämäni varalle.

Näin jälkeenpäin ajateltuna minulla oli samanlaisia ajatuksia mielessäni, kun lähdin liikkeestä. En oikein osannut pukea ajatuksiani sanoiksi, kun olin sen verran nuori, 16-vuotias. En lähtenyt sen takia, että halusin mennä johonkin "maailman iloihin", vaan olin hyvin vakavamielinen pohdiskelija, pohdin omantunnon kysymyksiä hyvin vakavalla mielellä.

Kynnyskysymyksenä oli sellainen asia, että mielestäni ei voi olla niin, että joutuu tekemään parannusta siitä, mitä joku toinen kokee synniksi, esim.viheltäminen. En halunnut tehdä parannusta sellaisista synneistä, joita omatuntoni ei minulle synniksi osoittanut. muutenkin nämä omantunnon kysymykset olivat pinnalla. En voi hyväksyä oppia mistään kollektiivisesta omasta tunnosta. Muutenkin mietitytti monet asiat jotka koin ihan hengelliseksi ja henkiseksi väkivallaksi. Olin tosiaan aika kovilla tämän vl-uskon kanssa, ja sairastuin syvään depressioon siinä ilottomuudessa mitä tuossa liikkeessä koin. Masennukseni lähti paranemaan heti kun lupasin itselleni että en enää mene seuroihin.

Hyvältä on päätös tuntunut.

Sanoit pelkääväsi vanhempien reaktioita. ihan aiheestakin varmaan pelkäät. En anna muuta neuvoa kun sen, että ei kannata elää sellaista elämää, jota ei itse halua vaan vanhempia miellyttääkseen.

Yksi hyvä keino olisi keskustelu, mutta sellaista kulttuuria, jossa vl-uskon asioista saisi keskustella sellaiseen kyseenalaistavaan tapaan kun itse teet, ei oikein ole vielä olemassa, tai sitten se pitää tehdä jossain nimettömänä. En oikein tiedä, onko sellaisella uskolla tulevaisuutta....

Minäkin olen kyllä säilyttänyt uskoni Jumalaan ja Jeesukseen, mutta nyt se ei enää ole uskoa ankaraan ja rankaisevaan Jumalaan vaan lempeään ja ymmärtävään Jumalaan.

On aika surullista jos vl-liike ei voi pitää sisällään pohtivia ja kyseenalaistavia ihmisiä, silloin sillä ei voi olla hyvää tulevaisuutta ja herätysliikkeenä se lienee tullut tiensä päähän. Jos suhde uskoon muuttuu omakohtaisemmaksi ja se on seurakunnale ongelma niinkuin sanoit, niin en voi kuin ihmetellä missä mennään.

on yksi SRK:n päätehtävistä, vaikka Jeesus nimenomaan sellaiset kielsi. SRK:n sääntökokoelman pitäminen ja sen muutteleminen ilmiantaa "uskossaan heikot", koska jokainen joka ei jatkuviin sääntömuutoksiin ja syntilistan päivityksiin alistu, ei ole "oikealla mielellä uskomassa".

Näin SRK kontrolloi alamaisiaan. On hyvä, ettet allekirjoita tuollaista sielunvihollisesta olevaa sääntöviidakkoa vaan janoat Raamatun mukaista, omakohtaista uskoa. Jeesus sovitti keikkien meidän syntimme, ja saamme sen armon uskolla vastaan ottaa. Pelastumisemme ei ole lainkaan kiinni ihmissääntöjen orjallisesta noudattamisesta eikä paikallisen johtokunnan silmissä "hyvämaineisena" pysymisestä.

Kaikki tuollaiset vaatimukset ovat ihmisten keksintöä ja Jumalan edessä pätemättömiä. Meillä jokaisella on suora yhteys Jumalaan, ei siinä mitään ajallista järjestöä välikätenä tarvita. Lähde vaan ahdistavaksi kokemastasi farisealaisuudesta ja näytä elämälläsi sukulaisillesi, että elävä usko on enemmän kuin sääntöjen orjuudessa eläminen! Voimia sinulle!

Jokainen, joka on vl-liikkeestä lähtenyt, on joutunut kokemaan enemmän tai vähemmän ahdistusta. Entiset rakkaat perheenjäsenet ja ystävät eivät ole voineet täysin ymmärtää päätöstä lähteä. Pahimmalta ja kipeimmältä tuntuu syytökset, että luovut samalla uskostasi ja taivaspaikastasi, kun lähdet. Kipeästä ja ahdistavasta alkuvaiheesta (joka pahimmillaan nostaa lähtevän henkilön stressitason varmasti totaalisen loppuunpalamisen tasolle) huolimatta, kannattaa olla rohkea ja rehellinen. Kaksinaamaisuus on helppoa, mutta puuduttavaa eikä elämää pysty elämään täydellä ja vapaalla sydämellä. Tärkeintä on olla rehellinen itselleen, omille tunteilleen ja omalle tunnolleen, omalle uskonvakaumukselleen. Ajan myötä ja ymmärtävien lähimmäisten tuella tilanne selkiytyy ja vl-ihmisten syytökset osaa laittaa omaan arvoonsa. Heillä on oikeus olla omaa mieltään, aivan kuten lähteneelläkin omaansa.

Itselläni ristiriitaisia tunteita aiheutti se, että kun oli kasvanut vl:ssa ja epäilyksistäni ja omista eroavista mielipiteistäni huolimatta tottunut ajattelemaan, että vain vl on oikeaa uskoa. Toisaalta näen tuon omana kasvuprosessina. Jos en olisi noitakin ristiriitaisia tunteita kokenut ja käsitellyt, en nyt pystyisi elämään onnellista ja tasapainoista elämää vl:n jälkeen. Erityisen helpottavaa on ollut käsittää, että uskovaisuuden tai kristillisyyden "tae" ei piile kuulumisessa mihinkään tarkoin rajattuun uskonnolliseen yhteisöön. Itselleni tuo yhteisöllisyyskin tuntui taakalta juuri tarkkojen tapojen noudattamisen tähden - varsinkin, kun nuo tavat olivat suoraan verralllisia synniksi, vaikka en itse niitä syntinä pitänytkään.

Nykyisin voin käydä vl-seuroissa, mutta en sinen erityisemmin hakeudu =). Käyn myös silloin tällöin jumalanpalveluksessa sekä luterilaisessa että ortodoksisessa kirkossa. Vieläkin kohtaan väliin koviakin mielipiteitä joidenkin vl:ien taholta. Kuitenkin olen onnellinen juuri näin ja juuri tällaisena. Tiedän, että Jumala rakastaa minua, vaikka en vl olekaan. Hän on sovittanut minunkin syntini ja saan uskoa ja turvautua Jumalaan omana itsenäni, tällä uskolla, jonka olen lahjaksi saanut.