Hoidon tarpeessa?

Selvitän tässä nyt hieman itselleni ajatteluani ja toivoisin, että joku joka lukee tämän kertoisi minulle olenko oikeasti niin sairas mitä itse luulen.

Ensinnäkin minä kontrolloin ajatuksiani 24/7. Ja jokainen liike,ele,sana tai lause minkä sanon tai teenkin niin minun on analysoitava se, että miksi teenkään näin ja mistä se saattaisi johtua. Ja ajattelen asiat aina siten, että "Mitenköhän tämäkin nyt vaikuttaa luonteeseeni ja persoonaani vai vaikuttaako se edes?"
Mielialani heittelevät alituiseen. Saatan olla hetken hyvin iloinen ja koen elämäni merkitykselliseksi, mutta sitten ihan vajaassa minuutissa mielialani saattaa vaihtua ja alankin vihata itseäni,muita ihmisiä ja koko maailmaa. Sitten taas kuin salama kirkkaalta taivaalta iskisi ja yhtäkkia olen taas iloinen.
En osaa nauraa oikeastaan koskaan. Koen ikätoverini tylsiksi ja oudoiksi, koska he tuntuvat nauravan joka asialle. Mitä hauskaa siinä on jos joku vaikka kompastuu tai jotain vastaavaa?Olin tässä viikonloppuna linnanmäellä. En nauranut siellä kertaakaan...mikä siinä on niin hauskaa mennä laitteesta toiseen ja kokea se oksetun tunne joka paikassa? kaiken lisäksi jalkani tulivat kipeiksi. Ajoittain olen kuitenkin kateellinen näille jotka pystyvät nauraa kaikennäköisille asioille, minä en vain pysty siihen. En pysty edes itkemään. olen tunteeton. Jos näen jonkun kärsivän tuskissansa niin tuskin tekisin asialle mitään, katselisin vain kuin jostain kuplasta.

Olen myös melko erakko. Olisin kotona neljän seinän sisällä 24/7 jos vain olisi mahdollista, mutta omilla asioilla on pakko käydä. En koe mitään sosiaalisten tilanteiden kammoa, mutta jotenkin ihmiset vain teeskentelevät toisten ystäviä ja näin vaikka jokainen ajattelee vain itseänsä ja omia ajatuksiansa. Tunnen oloni myös täydellisen ulkopuoliseksi kaikenlaisissa porukoissa, en vain osaa samaistua kehenkään. Kaikki muut elävät täydellisissä kuvitelmissaan siitä kuinka ihmiset ovat mukavia ja näin. Tulevat sitten itkemään minulle kuinka joku ihminen tuli sanoneeksi jotain pahaa.

En osaa myöskään raivostua mistään. Haudon kaiken isälläni ja olen tuskissani. Monet ihmiset aliarvioivat minua ja yrittävät saada minut alas. Ilmeeni ei ehkä värähdäkkään, mutta sisälläni kiehuu. En edes tiedä miltä kunnon huutaminen tuntuisi. tai jos huudan ja karjun, niin menetän vain ääneni.

En erota myöskään oikeata väärästä. Mistä tiedän milloin joku ihminen käyttää minua hyväkseen? Monet ihmiset tulevat minulta alituiseen kyselemään kaikenmaailman palveluksia, mutta en koskaan tiedä milloin on hyvä sanoa ei. kieltäydyn siis mieluusti kaikesta. Olenkin melkoinen alisuorittaja. En halua, että muut näkevät minussa mitään menestyvää.

Kontrolloin myös syömisiäni. lasken jokaisen kalorin tarkalleen ja syön mieluusti alle kulutuksenikin. tarkkailen täten myös ulkonäköäni alituiseen ja vietän monta tuntia peilin edessä ja mietin, että mitä voisin vielä muuttaa.

Olen myös ehkä maailman aloitekyvyttömin henkilö. En ole ikinä eläessäni kysynyt ketään ystävää kanssani minneen tai muutenkaan mitään kontaktia en tee kenenkään kanssa. Annan ihmisten tulla minun luokseni.

Mietin myös koko aika ajatuksiani. Millainen olen? Miten minun tulisi käyttäytyä? olenko normaali? ja luen kaikenmaailman psykologian kirjallisuutta ja yritän täten tulkita itseäni niiden kautta ja onnistun melkeinpä soveltamaan jokaisen mielentilahäiriön itseeni.

Ulkoisesti ehkä muistutan normaalia, ehkä hiukan surullista. Kerään miespuolisten katseita aika kivasti, mutta se on vain ulkonäköä.

Anteeksi kirjoitukseni kirjoitusvirheet ja sekavuus, mutta kunhan kirjoittelen oman ajatusteni selvittämiseksi.

Minun olisi varmasti syytä hakeutua hoitoon, vaiko? olen jo 19v. ja tämän olisi pitänyt mennä jo ohi.

Hassuinta on se, että toiveammattini olisi psykologi.