En kestä ilman häntä

Hän auttoi minua masennuksen syövereissä.
Olin ailahteleva enkä kyennyt ajattelemaan normaalisti. Tein ja sanoin typeryyksiä vakavan masennukseni takia. Hän pelasti henkeni, haluaisin kiittää häntä ja pyytää anteeksi, haluaisin halata häntä ja selittää kuinka tärkeä hän on ja oli minulle. Emme edes kerenneet tuntea kun noin vuoden, mutta kaipaan häntä enemmän kuin juuri edesmennyttä läheistäni. Emme ole tavanneet kuukausiin ja ikäväni on vain kasvanut. En tajua, miksi hän tulee uniini ja sielläkin auttaa minua niin aidontuntuisesti.
En edes halua tutustua uusiin ihmisiin, sillä kukaan ei voi olla yhtä ihana, ja jos olisi, en sitten varsinkaan haluaisi tutustua, sillä kaikki hyvät ihmiset haihtuvat jonnekin ja se aiheuttaa sanatonta tuskaa. Olemme samaa sukupuolta ja molemmat heteroja, eli tähän ei liity mitään sen tyyppisiä juttuja.
Tilanne on kuitenkin sellainen, ettemme tapaa enää eikä se olisi mahdollistakaan, koska hän on entinen opettajani ja ikäeroa on sellaiset 20vuotta. Ketkä ovat tunteneet saman? Tämä on hirveää, täyttä helvettiä ja ajan myötä pahenevaa laatua.