Masennus rv 29

Sisälläni kasvaa vauva, uusi elämä, ihme ja voi kuinka minä häntä jo rakastan, hän on elämäni, maailmassa ei ole muuta tärkeämpää. Mutta muutaman viikon ajan olen kärsinyt kovasta väsymyksestä, uupumuksesta joka ei lopu nukkumalla. Itken jokapäivä, tunnen itseni rumaksi, lihavaksi itkupilliksi. Kotoa en tahtoisi lähteä mihinkään, töissä ja ruokaostoksilla käyn, muuten en juuri halua poistua kotoa.
Mieheni taas haluaisi mennä ja käydä jokapaikassa kun vielä on aikaa vauvan syntymään ja sitten ei pääse niin vaan lähtemään. Minä en halua enkä jaksa. Riitelemme päivittäin, sovimme aina heti mutta koen että mieheni ei ymmärrä.
En halua olla tämmöinen, en halua että aina on pahamieli. En halua että mieheni näkee minut tälläisenä ja joutuu kestämään pahaa mieltäni ja itkukohtauksiani. Olen jopa miettinyt muuttavani pois yhteisestä asunnosta ainakin siksi ajaksi kunnes vauva syntyy. Haluaisin mieheni olevan onnellinen ja luulen ettei se onnistu ihmisen kanssa jota vain itkettää.

Millä tämän pahan olon saisi pois? kuuluuko se raskauden loppuvaiheeseen, hormooni muutoksiin? Onko ketään joka olisi kokenut saman? mikä avuksi en halua menettää miestäni, enkä vauvaani, haluaisin nauttia raskaudestani enkä tuntea pohjatonta tyhjyyttä ja pahaa mieltä...
6684
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

Kirjoitin juuri pari päivää sitten aivan samasta aiheesta tänne!! Olen siis aivan samassa tilanteessa kuin sinä..tunne täysin samoin. Meilläkin tapellaan joka ikinen päivä ja tuntuu että mieheni ei ymmärrä minua. Itken aivan hysteerisesti jatkuvalla syötöllä ja mikään ei tunnu helpottavan oloani!
Olen miettinyt myös että mistä tämä voi johtua..enkä ole löytänyt vastausta!
Sen voin sinulle sanoa että et ole yksin. Jos haluat kirjoittaa olostasi enemmän ja jakaa pahaa oloasi niin kirjoita ihmeessä minulle... minustakin olisi helpompa jutella jollekki joka ymmärtää tilanteen! S-postini on: [email protected]

Jaksamisia!! Ymmärrän sinua!

Äänestä

Kirjoituksesi oli ihan suoraan minun elämästäni, kärsin todella paljon tästä raskaudesta - siis henkisesti:( tiedän ja olen toki NIIN NIIN pohjattoman kiitollinen ja jotenkin onnellinenkin että vihdoin meillekin tulee vauva, ja vauvan tuntuvat liikkeet onkin ainoa asia, mistä jaksan uskoa huomiseen. MInäkin tunnen itseni todella läskiksi, rumaksi. Liikkuminen alkaa olla vaivaloista, mä kun olen aina ollut sellainen sähkösaapas ja nyt kun ei jaksa enään samaan tahtiin, turhaudun ja parku pääsee ihan vähästäkin.
Mun kohdalla ei voi sanoa mistään "raskaushehkusta", en tunne oloani mitenkään hehkeäksi enkä ihanaksi. Odotan vain aikaa, kun vanhat vaatteet mahtuvat päälle ja pystyy taas elämään "ihmisten " tavoin, eikä kuin sotanorsu. Olenkin tullut siihen tulokseen, että mulle raskaus ei sovi ja that´s it.
EI kaikki naiset ole onnensa kukkuloilla lasta odottaessaan ja minä kuulun niihin. Meille ei ollut suunnitelmassakaan kuin tämä 1 lapsi ja tämä raskaus on vain vahvistanut mieltäni.

Yritetään jaksaa ja ehkä se lohduttaa, että tämä olotila ei ole lopullinen :D mulla raskausviikkoja 26 ja vielä on matkaa loppuun:=)

Äänestä
  • samanlaista masennusta myös minulla koko raskauden ajan.. tuli erokin n.20 viikolla ja se varmaan samoista syistä, itkin ja olin niin väsynyt lähtemään mihinkään.. ehkä vielä palaamme yhteen kun vauva tulee..koskaan ei tiedä. nyt 35viikolla tuntuu jotenkin ehkä hiukan näkyvän valoa tunnelin päässä, koska laskettu aika on kuitenkin jo niin lähellä. eli ehkäpä se muillakin helpottaa edes vähän... Olin kyllä suunnitellut enemmänkin lapsia, mutta tämä raskaus on todistanut myös minulle, että raskaus ei sovi mulle ja sen pituinen se. Raskaus on pitkä ja puudutta aika elämässä... tulíspa se pian sieltä..voimia muillekkin!

    Äänestä

  • väsynyt odottamaan... kirjoitti:

    samanlaista masennusta myös minulla koko raskauden ajan.. tuli erokin n.20 viikolla ja se varmaan samoista syistä, itkin ja olin niin väsynyt lähtemään mihinkään.. ehkä vielä palaamme yhteen kun vauva tulee..koskaan ei tiedä. nyt 35viikolla tuntuu jotenkin ehkä hiukan näkyvän valoa tunnelin päässä, koska laskettu aika on kuitenkin jo niin lähellä. eli ehkäpä se muillakin helpottaa edes vähän... Olin kyllä suunnitellut enemmänkin lapsia, mutta tämä raskaus on todistanut myös minulle, että raskaus ei sovi mulle ja sen pituinen se. Raskaus on pitkä ja puudutta aika elämässä... tulíspa se pian sieltä..voimia muillekkin!

    Voi kamalaa, mitä sinulle on sattunut :( vielä erokin tähän päälle. Itsekin olen miettinyt, että kohta lähtee tuo mies nostelemaan, kun olen niin mahdoton, MUTTA sen verran tajuaa asiasta ettei ole tullut edes puheeksi, koettaa raukka lohduttaa parhaansa mukaan, mutta miesmäiseen tyyliin valitsee "vähän" väärät sanat ja taas meikä parkuu hulluna:(

    Hirmusti sinulle voimia ja pidän peukkuja kovasti, että palaatte miehesi kanssa takaisin yhteen :=)

    Äänestä

En siis ole ainoa joka tuntee ahditusta.. Olen yrittänyt ottaa selvää mikä avuksi, lääkäriin en halua mennä, neuvolassakaan en koe oloani tarpeeksi turvatuksi että tästä puhuisin..
Netissä jotkut ovat sanoneet että ovat saaneet apua luontaistuotteista, homeopatiasta ja e-epa kalaöljystä.. Ajattelin koittaa tuota e-pa kalaöljyä on varmaankin humpuukia mutta jos se edes vähän helpottaisi tätä oloa.
Minulla on vielä 2 päivää töitä sitten jään kesälomalle ja siitä sitten äitiyslomalle. En tiedä kaatubvatko seinät päälle kun olen yksin kotona päivät vai helpottaisiko lepo tätä oloa edes vähän..

Äänestä

Täällä yksi lisää, joka ei "hehku raskauden onnea". -Eli on meitä..

Jaksetaan vielä huomiseen ja sitten ylihuomiseen ja sitä rataa...

Äänestä

Kommentoi aloitusta


muita? kirjoitti:

Sisälläni kasvaa vauva, uusi elämä, ihme ja voi kuinka minä häntä jo rakastan, hän on elämäni, maailmassa ei ole muuta tärkeämpää. Mutta muutaman viikon ajan olen kärsinyt kovasta väsymyksestä, uupumuksesta joka ei lopu nukkumalla. Itken jokapäivä, tunnen itseni rumaksi, lihavaksi itkupilliksi. Kotoa en tahtoisi lähteä mihinkään, töissä ja ruokaostoksilla käyn, muuten en juuri halua poistua kotoa.
Mieheni taas haluaisi mennä ja käydä jokapaikassa kun vielä on aikaa vauvan syntymään ja sitten ei pääse niin vaan lähtemään. Minä en halua enkä jaksa. Riitelemme päivittäin, sovimme aina heti mutta koen että mieheni ei ymmärrä.
En halua olla tämmöinen, en halua että aina on pahamieli. En halua että mieheni näkee minut tälläisenä ja joutuu kestämään pahaa mieltäni ja itkukohtauksiani. Olen jopa miettinyt muuttavani pois yhteisestä asunnosta ainakin siksi ajaksi kunnes vauva syntyy. Haluaisin mieheni olevan onnellinen ja luulen ettei se onnistu ihmisen kanssa jota vain itkettää.

Millä tämän pahan olon saisi pois? kuuluuko se raskauden loppuvaiheeseen, hormooni muutoksiin? Onko ketään joka olisi kokenut saman? mikä avuksi en halua menettää miestäni, enkä vauvaani, haluaisin nauttia raskaudestani enkä tuntea pohjatonta tyhjyyttä ja pahaa mieltä...

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu