Miten ihmiset reagoivat

kun kerroit syövästäsi? Minä lähettelin heti sairaalasta tekstareita kaikille tutuilleni. Itse en tiennyt diagnoosista vielä mitään muuta kuin, että on lymfooma ja hoidettavissa.

Sekö Saku Koivun tauti? Ei ollut, Saku on onnekkaampi kuin minä, hänellä on aggressiivinen muoto, eli uusiutumisprosentti pienempi.

Eräs terveydenhoitajaystäväni vastasi: Se on Korkeimman kädessä. Luulisi hänen tietävän paremmin kuin minun, että nykyään jopa SYÖVÄSTÄKIN voi parantua.

Sairaanhoitajaystäväni vastasi: Kauheeta! Ihan kauheeta. No, sehän säikäytti tietysti minutkin kun alan ammattilainenkin on kauhuissaan.

Yksi sanoi: Otan osaa. En MINÄ ole kuollut ja siinäkin tapauksessa ne osanotot menisivät lähiomaisilleni.

Vielä viime viikolla kun kerroin syövästäni, minulta kysyttiin, että jokos sinä nyt sitten kuolet? Ei ole ainakaan tarkoitus, ei siis ainakaan tähän tautiin vielä.

Yleensä olen joutunut lohduttamaan kuulijaa ja sanomaan, että kyllä tämä tauti on hoidettavissa. Eräs 26-vuotias ystäväni oli ihan kauhuissaan ja vielä varmisti, että paranenhan minä ihan varmasti, etten vain yritä lohduttaa häntä. Se lämmitti mieltä, on oman kuolleen tyttäreni ikäinen.

Jopa ex-aviomieheni, joka ei ole suostunut puhumaan kanssani 10 vuoteen eromme jälkeen, itku silmässä kertoo kaikille, miten sairas MINÄ olen. Mutta eipä suostu puhumaan minulle. Eikä päästä käymään entisessä yhteisessä kodissamme. Eikä anna haudata tyttäremme hautaan,jos kuolen ensin. Hän on sen kuulemma maksanut jne.

Ilmeisesti ihmiset kuitenkin odottavat syöpäsairaan kuolevan pikapuolin. Sellaisetkin sukulaiset ja tutut, joiden kanssa välit ovat menneet poikki, ovat kovasti kutsuneet käymään kylään tai ovat itse tulossa. Mutta jos ei voi tehdä sitä muusta syystä kuin, että olen kuolemaisillani, niin en reagoi moisiin pyyntöihin.