Katkeruus/Kateellisuus

Olen lapsettomuuden myötä vaipunut vaikeaan masennukseen ja tuntuu ettei terapeutikaan meinaa ymmärtää kuinka kova paikka se on etten ole saanut lasta.
Tuntuu pahalta kertoa terapeutille lapsettomuus ongelmiaan, kun hänellä on kahden vesselin kuva työpöydällään...

Olen todella katkera ja lähes itkuun purskahdan, jos ulkona nään raskaana olevan naisen.

Yritän olla onnellinen muiden perheenlisäyksestä, mutta joskus se on vain niin vaikeaa, kun on epävarma olo saako koskaan itse omaa kääröä syliin.

Vuosi vuoden jälkeen olen pettynyt, kun kuukautiset alkavat.

Helpottaisi (ehkä), jos syy selviäisi siihen miksen ole tullut raskaaksi, mutta mitään syytä ei ole löydetty.

Pahinta on, että olen mieheäni kohtaan epäreilu, kun en halua hänen puhuvan pojistaan, vaikka eihän se ole mieheni eikä varsinkaan hänen poikiensa vika etten ole tullut raskaaksi. Kuulostan ihan noita-akalta ja vaikea sitä on selittää miksi en soisi miehen olevan onnellinen pojistaan.
Tätä tunnetta en ole miehelleni ikinä kertonut, mutta välttelen aihetta "hänen poikansa".

Tuntuu ettei miehenikään ymmärrä miltä musta tuntuu, kun hänellä on jo kaksi lasta (jo aikuisia).

Tunen olevani epäonnistunut naisena joku luonnonoikku jonka ei haluta lisääntyvän.

Itkettää niin kovin...
Katselen päivittäin lapsia ulkona ja pyrin lasten seuraan mahdollisimman paljon ja leikitän ja juttelen heidän kanssaan, kotona sitten käperryn sänkyyn ja itken katkeria kyyneleitä, että miksi, miksi mun ei suoda kokea äitiyttä, miksi multa riistetään suurin onni mitä naisen elämässä voi olla...äitiys.

Niin, kaikki ei ole edes onnistunut löytää sitä puolisoa, joka ylipäätänsä haluaisi lapsia - vaikka ikää jo 34 v eli ei edes teoreettisia mahiksia. Ja on jo havaittu, että niitä kunnollisia miehiä puissa kasva - ainakaan tässä iässä. Arvaa turhauttaako sitten kavereitten kihlautumis-, hää- ja puhumattamaan vauvauutista - yritäpä siinä sitten onnitella AIDOSTI. Ok, ei ne kaverit tälle minun tilanteelleni mitään mahda, eikä heidän tilanteensa ole minulta pois, vaikka onkin. Haluan vaan sanoa, että jollakin asiat voivat olla vielä huonommin kuin sinulla ja ehkä huonommin kuin minulla: enpä haluaisi olla narkkari tai pultsari tuolla kadulla - mielummin vielä kieriskelin omissa nahoissani ja yritän kestää. Yritä sinäkin, vaikka tiedän, että ottaa aivoon älyttömästi, kun elämän oleellisimmista asioista jää paitsi. Mustaa huumoria peliin.

Itse olen vihdoin alkanut nähdä valoa tunnelin päässä. Siis eihän sitä järjellä ymmärrä miksi toiset tosiaan voivat tulla yhdestä kerrasta vahingossa raskaaksi ja itse ei niin millään. Myös ystäväni on tullut "vahingossa" raskaaksi ja olipa kiva olla häntä tukemassa..

Meillä takana monta vuotta lapsettomuutta ja meilläkään ei ole syytä löytynyt, tutkimuksia on tehty. Hoitoihin emme ole halunneet, onneksi rakas mieheni oli asiasta samaa mieltä. Nyt olemme olleet adoptioneuvonnassa vuoden verran ja toivottavasti sieltä kautta saamme jossain vaiheessa pikkuisen syliimme.

Kateuden ja katkeruuden tunteet on niin tuttuja. Miksi, miksi, miksi pitää tämä kaikki kokea ja samalla seurata kun toiset (sisaret, käly, ystävät) tulevat raskaaksi yksi toisensa jälkeen heti ehkäisyn pois jätettyään. Kateuden ja katkeruuden lisäksi tunnen nykyään ahdistusta, jos kuulen/huomaan tai edes epäilen jonkun olevan raskaana. Jotta en uusia vauva-uutisia saisi, olen ruvennut jo välttelemään ihmisiä esim. töissä, joku josta en vielä tiedä voi aina olla raskaana... En pysty lainkaan iloitsemaan toisten puolesta heidän onnestaan. Koen sen niin epäreiluna, että joku voi saada lapsen niin helposti, tuosta vaan: nyt hankitaan lapsi ja niin se lapsi tulee heti kun halutaan. ARRGH!

ovat osa tätä lapsettomuutta, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Joskus vain toinen saman kokenut voi ymmärtää miltä tilanne tuntuu.

Koskaan ei voi tietää millaista tuskaa menestyvältä näyttävä ihminen kantaa,
sen takia kadehtiminen on turhaa.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat muiden kadehtimia ja kokeneet elämässään uskomattoman suuria vastoinkäymisiä, mikä ei todellakaan ole näkynyt heistä ulospäin.
Ehkä elämän kriisien yksi myönteinen puoli on se, että niiden kautta on mahdollisuus kasvaa syvällisemmin ymmärtämään ihmisten vaikeuksia.
Tulla vähän empaattisemmaksi lähimmäiseksi, sillä juuri heitä olen ainakin itse eniten tarvinnut.

Ei se pelkkä lapsi tee kenestäkään onnellista, siihen tarvitaan paljon muitakin asioita.
Tässä prosessissa vaan niin helposti kadottaa yhteyden niihin asioihin, jotka ovat hyvin.

Itse olen käynyt läpi vakavan masennuksen ja täytyy sanoa että tämä lapsettomuuskriisi jää sen kanssa mennen tullen toiseksi.
Toisaalta, aiemmat läpikäydyt kriisit auttavat nyt suhteuttamaan asioita ja selviytymiskeinot ovat aivan toista luokkaa kuin aiemmin.

Paljon olen apua tarvinnut ja osaan sitä myös suosiollisesti itselleni hakea, sekä ystäviltä että ammattiauttajilta.
Eniten olen auttanut itseäni lopettamalla itseni säälimisen ja negatiivisen muihin vertailemisen, mikä ei ole ollut helppoa kehityshistoriani takia.

Toivottavasti saitte tästä sepustuksesta jotain irti.
Plussa tuloksia toivon kaikille teille!

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=694&posting=22000000026642614&view_mode=flat_threaded

Olin ex-mieheni kanssa hakeutumassa sijaisvanhemmaksi ja etenkin koulutuksen aikana tuntui niin älyttömän epäoikeudenmukaiselta. Samoin tukiperhevalmennuksessakin... Itse olen teini-ikäisestä tiennyt, että lapsiasia tulee olemaan hankala ja olen koko ajan yrittänyt asiaan suhtautua viileän järkevästi. Silti välillä tekisi mieli raivota ja huutaa tuskaansa, mutta mitä se auttaa. Vuosien mittaan on tullut kaikenlaisia vastoinkäymisiä, enkä asiaa jaksanut pohtia, mutta nyt viime aikoina on asia noussut huutomerkin kokoiseksi asiaksi.

Enkä osaa kertoa miltä tuntuu ja mitä haluaisi ja kuinka paljon esimerkiksi tulevat hoidot pelottavat...

Niinpä,niin...muille vaan mutta ei meille!
Viime viikolla kuulin, että minusta tulee täti ja oli sitten tärpännyt heti!
Tippui muuten tuleva täti korkealta ja kovaa!
Ja kumpikin oli ollut halukkaita lapsen tekoon. Meillä olen puhunut 4 vuotta, että eiköhän olisi aika ja ja kohta 1,5 vuotta yritetty, eikä tärppää...
Että täytyy myöntää, että tässä on ainakin yksi nainen , jolla ei paljon positiivisa tunteita nyt ole!

Kertokaa, miksi tollaset ihmiset, jotka tappaa lapsensa, saavat lapsia? Mä haluaisin tähän vastauksen, joltakin viisaalta ihmiseltä! Mä olen itse niin tyhmä ilmeisesti, että en tiedä vastausta. Mä tiedän, että täällä on monta paria, jotka pystyisivät tarjoamaan lapsilleen hyvän ja turvallisen kodin, mutta eivät saa lapsia! Mä en ikimaailmassa pystyisi tappamaan omia lapsiani, jos joskus saisin niitä! Tää elämä on vaan niin epäoikeuden mukaista kuin vaan voi olla! Enkä tarkoita vaan lapsettomuutta, vaan köyhyyttä, sairauksia, onnettomuuksia, kohtalolle mille ei mahda mitään!