Tätä palstaa lukiessa tulee väkisin mieleen, että koulu on ihan kamala paikka. Tulee sellainen tunne, että jos valmiiksi on karvat pystyssä, että eihän vain meidän lastamme kohdella huonosti. EIkö kuitenkin koulu ole meidän kaikkien parhaaksi ja itse ainakin uskon, että opettajat tekevät parhaansa, vaikkakin joskus tietenkin epäonnistuen, kellepä meistä ei sattuisi virheitä, varsinkin, jos ympärillä on melkoista hulinaa.
Voitaisiinko me vanhemmat kuitenkin tukea opettajan kasvaustyötä olemalla samalla puolella opettajan kanssa, eikä opettaa lapsillemme jo valmiiksi negatiivista asennetta yleensä kouluun tai tiettyyn oppiaineeseen?
Voitaisiinko me vanhemmat kuitenkin tukea opettajan kasvaustyötä olemalla samalla puolella opettajan kanssa, eikä opettaa lapsillemme jo valmiiksi negatiivista asennetta yleensä kouluun tai tiettyyn oppiaineeseen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen ikäväkseni huomannut samaa open työssäni: vanhempien omat, kouluaikaiset traumat leimaavat heidän suhtautumistaan oman lapsen koulunkäyntiin. Lapsen "puolta" pidetään epäilyttävällä kiihkolla, jolloin kysymys herääkin, kenen etuja oikein ajetaan.
Käytännön esimerkkinä mainittakoon yläasteikäisen vanhemmat, joiden mukaan opettaja ei saisi huomauttaa koulun tarvikkeiden varastamisesta, kaluston töhrimisestä ja opettajalle haistattelusta...eiköhän em. tapauksissa kärsijäksi päädy lopulta lapsi, jolta on kielletty rajat ja tapojen oppiminen...edes koulussa.
Jos vanhemmat pilaavat asenteellaan oman lapsensa koulunkäynnin, he uhraavat samalla lapsensa tulevaisuuden, koska ovat itse olleet kykenemättömiä käsittelemään henkilökohtaisia traumojaan. Koulu ja opetusmenetelmät muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti. Saisimmeko me opettajat siis työrauhan, jotta voimme yhdessä toimi lapsen parhaaksi!
Samoin kiittelen alkuperäistä kirjoittajaa.
On tässä opettajan ammatissa kyllä kestämistä... ja siis nimenomaan monissa vanhemmissa!
Pahimpia vanhempia mielestäni ovat ne, jotka kieltävät kaiken: "ei minun kultamussukkani tee tuollaista". Ja sysäävät sitten kaiken koulu syyksi.
Elävä esimerkki: tyttö huusi kesken tunnin suureen ääneen "VOI VITTU". Otin yhteyttä kotiin, kun he ihmettelivät miksi olin puhutellut tyttöä. Kotoa sanottiin, että minä (opettaja) valehtelen, ei heidän tyttö kiroile. Kiroilun (tai kiroilut, tuo yksi ei ollut ainoa kerta) oli kuullut luokallinen oppilaita, avustaja ja minä. Keräsin lopulta allekirjoitukset kiroilun kuulleilta oppilailta (n.23 kpl), joilla todistettiin vanhemmille että tyttö oli kiroillut. Seuraus; huudot vanhemmilta minulle ja syytökset että olen surkea opettaja ja olen manipuloinut luokan muut oppilaat tätä tyttö vastaan.
Että näin.
ymmärtää, että vanhemmat sekä opetushenkilökunta yhdessä toimivat lasten parhaaksi. Aivan liian usein on vastakkain asettelu, joka ei ole kenenkään parhaaksi.
Kyllä lapsikin vaistoaa ja imee mallin kotoaan, kuinka kouluun suhtaudutaan ja opetushenkilökuntaan.
Monesti olisi aihetta sanoa vanhemmistakin jotain, mutta lasten parasta ajatellen on nieltävä totuus ja selitettävä kaikki parhain päin.
Itse olen huomannut et omalla positiivisella asenteella lapsetkin viihtyvät paremmin koulussa.
99% opettajista (lapset on olleet tähän mennessä 10v yhteensä koulussa) on hyviä ja asiallisia, se yksi mätämuna siellä joukossa ei ole omaa asennettani saanut muuttumaan.
Isomman (jo yläkoulussa olevan) lapseni jouduttua kiusatuksi, hain ja sain apua niin rehtorilta, opettajilta, kuraattorilta ym kouluhenkilökunnalta, ainoa mutka matkassa oli/on niiden kiusaajien vanhemmat jotka vuodesta toiseen jaksavat jankata sitä "mutta eihän meidän lapsi" tarinaa..
Opettajat tekevät tärkeää työtä, ja vanhempien tehtävä on mahdollistaa sen työn onnistuminen kasvattamalla se lapsi YHDESSÄ niiden opettajien kanssa, eikä taistelemalla opettajia vastaan.
KIITOKSET KAIKILLE OPETTAJILLE, niin itseni, kuin ennenkaikkea lapsieni puolesta = )
(ja jaksamista kohta taas alkavaan vuoteen, sitä tulette taas tarvitsemaan..)