"Paholaisen lapset ja Jumalan murhaajat"

Koska näillä sivuilla keskustellaan monista menneisyydessä tapahtuneista asioista, niin jos jotakuta kiinnostaa perehtyä tältä osin asiaan tarkemmin, voi varmasti saada kirjan luettavakseen jostain kirjastosta.

Löysin tämän Helsingin sanomien sivun raamattuni
välistä ja kirjoitin siitä suurimman osan tuohon alle.

Viestin otsikko on Helsingin sanomien kirja arvostelusta 27.11.2005.

"Martti Myllykoski ja Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo. Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino, 493s. 34e.

Teologit arvioivat kirkkojen opetuksen vaikutusta antisemitismiin.
Kohtalokkainta oli, että juutalaiset syyllistettiin ristiinnaulitsemisesta.

Luther pauhasi: "Sellaisia kirottuja, läpeensä ilkeitä, myrkyllisiä, perkeleellisiä olentoja ovat nämä juutalaiset, jotka 1400 vuotta ovat olleet meidän vaivanamme ja onnettomuutenamme."

Hänen toimenpideohjelmansa alkoi synagogien ja juutalaisten talojen hävittämisestä "Herramme ja kristikuntamme kunniaksi."

Kirjalla juutalaisista ja heidän vaiheistaan ei ollut suurta vaikutusta omana aikanaan, mutta natsit levittivät sitä kansanpainoksina.

Juutalaisten joukkotuhon tultua päivänvaloon kirkotkin ovat joutuneet tekemään tiliä menneisyytensä kanssa. Yksittäiset kristityt auttoivat natsiaikana juutalaisia, mutta viralliset tahot piispoista paaviin olivat vaisuja.

Yksi kolkko selitys siihen, miten kaikki oli mahdollista, on kirkkojen oma vuosisatainen opetus.

Lutherin kiihkoilu edustaa jokseenkin tavanomaista asennetta. Väkivaltaan kirkonjohtajat eivät tosin yleensä kehottaneet, mutta he loivat kirotuista paholaisen lapsista teorian, joka upposi kansaan liiankin hyvin.

Kaksi teologian dosenttia , eksegeetti Matti Myllykoski ja judaisti Svante Lundgren, ovat rohkeasti tarttuneet kuumaan aiheeseen. Heidän kattava tutkimuksensa kartoittaa kirkon ja sen teologian osuutta antisemitismin historiaan ja syventää tältä osin Eero Kuparisen perusteoksessaan Aleksandiasta Auschwitziin(1999)
antamaa kuvaa.

Kirjoittajat valaisevat asioita monipuolisesti ja puntaroivat mallikelpoisen tasapainoisesti erilaisia näkökohtia. Johtopäätös on silti lahjomattoman selkeä: kirkon opetuksen merkitystä ei voi selittää pois.

Yrityksiä ei ole puuttunut. Juutalaisvastaiset puheet ja toimet on selitetty harhautuneiden yksilöiden "tiettyjen kirkon poikien ja tyttärien" rikkomuksiksi.

Myös on väitetty, että kirkon "antijudaismi"(uskontoon kohdistunut teologinen kritiikki) on ollut jotain aivan muuta kuin rotuajatteluun pohjautunut "antisemitismi".

Myllykoski ja Lundgren osoittavat puolustelut keveiksi. Arjalaisen rodun ylemmyys ei ollut kristillinen keksintö, mutta keskiajalla alkunsa
saaneet "veren puhtaudesta" ennakoivat rotuoppia.

Paljon ennen Lutheria teologian kärkinimet, kuten
ortodoksien suurmies Johannes Khrysostomos, puhuivat juutalaisista yleistävästi kansana, jonka
kaikki jäsenet leimattiin saastaisiksi, ahneiksi ja hillittömiksi.

Kun juutalaiset eivät löytäneet Vanhasta testamentista ennustuksia Jeesuksesta, heidät todettiin pahantahtoiseksi. Juutalaisuuteen otettiin jyrkkä kanta, koska se vaaransi kirkon oman identiteetin.

Kohtalokkainta oli, että juutalaiset syyllistettiin kollektiivisesti ristiinnaulitsemisesta. Kristittyjen Jeesus-kuvan
kehittyessä hänen tappajistaan kehkeytyi itsenä Jumalan murhaajia.

Keskiaika rikastutti kuvaa yhtä absurdeilla kuin elivoimaisilla väitteillä juutalaisten tekemistä
rituaalimurhista. Media - maalaukset, veistokset,
lentolehtiset - vei asiaa tehokkaasti eteenpäin.

Nykytutkimus keskustelee siitä, ulottuvatko kohtalokkaan juutalaisvastaisuuden juuret vielä
syvemälle: itseensä Uuteen testamenttiin........
................................................

Erillisinä dokumentteina kirjoitukset eivät vielä
sisällä sellaista parjausta, jota voisi pitää suoranaisena antisemitisminä.

Kohtalokasta oli, että kun niistä tuli osa kristittyjen Raamattua, niiden polemiikin tulkittiin erehtymättömäksi "Jumalan sanana Uudesta testamentista tuli kristillisen antisemitismin peruskirja."....................
...............................................

Tämä suora lainaus on osa akatemiaprofessori Heikki Räsäsen kirjoituksesta." Helsingin sanomiin 27.11.2005.