Olen menettänyt lapseni ja odotan tottakai merkkejä että lapseni on olemassa jossain.
Olin rannalla lun ensin näin valkoisen perhosen.
En ole aikaisemmin huomannut siellä niitä olevan, mutta en pitänyt sitä kummallisena vaikka lapseni haudasta nousikin siunaustilaisuudessa valkoinen perhonen.
Menin uimapatjalle ja aikani siinä katselin pilviin ja yritin nähdä jotain merkkejä pilivstäkin. Lopulta kännyin vatsalleni ja katselin merenpohjaa samoilla ajatuksilla.
Lopulta olin lähdössä kun vielä kerran päätin mennä uimaan ja kun käännyin veden pinnalla tuli linnun sulka minua kohden, jonka otin käteeni ja laitoin kalliolle kuivumaan.
Uimisen jälkeen menin kuistille istumaan ja itkin taas vaihteeksi . Lopulta sytytin tupakan ja nojasin tuoliin taaksepäin ja istuin ihan lyötynä ja voimattomana katse tyhjänä.
Yllättäin huomaan pyöreän hahtuvaisen pallon, jostain kukasta pyörivän kuistin kaidetta pitkin, ensin vasemmalle sitten oikealle, oletin sen lentävän pina poiis koska se oli niin hento, että tuskin painoi puolta grammaakaan.
Yks kaks se leijaili kohti minua ja laitoin käteni eteen ja se olikin kädessäni.
Oli kuin oisin saannut aarteen, laitoin hatuvan laukkuuni oikein vetoketjun taakse ettei se huku.
Tuli vaan olo, että poika yritti kaikin tavoin minua lohduttaa ja kertoa että hän on olemassa jossain missä on hyvä olla.
Olin rannalla lun ensin näin valkoisen perhosen.
En ole aikaisemmin huomannut siellä niitä olevan, mutta en pitänyt sitä kummallisena vaikka lapseni haudasta nousikin siunaustilaisuudessa valkoinen perhonen.
Menin uimapatjalle ja aikani siinä katselin pilviin ja yritin nähdä jotain merkkejä pilivstäkin. Lopulta kännyin vatsalleni ja katselin merenpohjaa samoilla ajatuksilla.
Lopulta olin lähdössä kun vielä kerran päätin mennä uimaan ja kun käännyin veden pinnalla tuli linnun sulka minua kohden, jonka otin käteeni ja laitoin kalliolle kuivumaan.
Uimisen jälkeen menin kuistille istumaan ja itkin taas vaihteeksi . Lopulta sytytin tupakan ja nojasin tuoliin taaksepäin ja istuin ihan lyötynä ja voimattomana katse tyhjänä.
Yllättäin huomaan pyöreän hahtuvaisen pallon, jostain kukasta pyörivän kuistin kaidetta pitkin, ensin vasemmalle sitten oikealle, oletin sen lentävän pina poiis koska se oli niin hento, että tuskin painoi puolta grammaakaan.
Yks kaks se leijaili kohti minua ja laitoin käteni eteen ja se olikin kädessäni.
Oli kuin oisin saannut aarteen, laitoin hatuvan laukkuuni oikein vetoketjun taakse ettei se huku.
Tuli vaan olo, että poika yritti kaikin tavoin minua lohduttaa ja kertoa että hän on olemassa jossain missä on hyvä olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itsekin rakkaita menettäneenä tiedän kuinka se on raskasta.
"Merkit" lohduttavat, ja unessa voit vielä tavata poikaasi.
Isäni kuoli nuorena 25 v sitten. Nyt menetin oman aviomieheni vielä nuorempana. Isästäni olen nähnyt runsaasti unia vuosien varrella. Nyt vain odotan sitä aikaa, että saan nähdä rakkaan mieheni unessa. Unessa isänikin oli aina hyvävointinen ja terve.Ei koskaan kuollut.
Lohduttavia, ihania herkkiä unia, niitä toivon näkeväni miehestäni vielä joskus.
Poikani kuolemasta on nyt pari kuukautta ja tuntemukseni ovat hyvin saman kaltaisia. Jatkuvasti etsin merkkejä hänen läsnäolostaan. Istun mökin portailla ja kun pääskynen livertää langalla, uskon poikani tuovan linnun muodossa lohtua. Tarkkailen perhosia, lintujen lentoa ja toivon uniini häntä. Ikävä on kova.
Eilen olin taas haudalla ja yhä minut valtaa tunne, että tämä ei ole todellista vaan pahaa unta. Vaikeaa käsittää, että se iloinen poika ei enää koskaan tule ovesta kotiimme ja puhua pulputa suunnitelmiaan. Itken paljon, nytkin.
Muistoja, rakkaita muistoja meillä on lohtunamme.Jo se ,että olen saanut tuntea elämän alun kehossani, kantaa lasta sisälläni, antaa elämän uudelle ainutkertaiselle ihmiselle, saa tuntemaan minut etuoikeutetuksi.Ihanat vauvavuodet, leikkivän lapsen ilo, huolettomat kouluvuodet, pojan varttumisen mieheksi ja komeaksi vahvaksi nuorukaiseksi, tämän kaiken elämä minulle antoi. Silti kysyn, miksi? Mikä on kaiken tarkoitus, miksi kaikki loppui niin yht´äkkiä?
Rakkaan menettäminen on aina suru, se on selvä. Ikävä ja kaipuu jää, sitähän suru on.
Mikä lohduttaa, on ne kauniit muistot, kun kaivattu elää aina sydämessä, hän on aina luona, olipa hän puoliso, lapsi tai ystävä.
Kun aika kuluu, hyvät muistot lämmittävät entistä suloisemmin, aika samalla vie surunkin, mutta kaipaus ei katoa koskaan.
Olen sanaton. Kun vanha ihminen kuolee, se tuntuu - omalla tavallaan - luonnolliselta. Lapsen menetys on luonnotonta. Miksi niin käy? En tiedä.
Jotenkin tuntuu siltä, että hän sieltä rajan takaa on yrittänyt sinua lohduttaa. Se on toisaalta ihana asia, eikö vain?
Minä koin isäni menetyksen reilu kaksi viikkoa sitten. Suru on suunnaton, vaikka hän olikin jo 72 v. Sairaus vei hänet suht äkkiä.
Voimia, voimia, voimia!
Silloin joskus kun pappani kuoli vuonna 1983, niin samana syksynä tunsin käden selälläni. Makasin sängylläni mahallani ja olen ihan varma, että joku (pappa?) piti kättään selkäni päällä. En nukkunut, joten untakaan se ei ollut. Pappa oli hyvin lapsirakas ja vieläkin muistelemme siskoni kanssa välillä häntä. Olin kyllä vasta 8 -vuotias tuolloin, mutta muistot elävät vieläkin.