Sinkku tässä maailmassa.

Olen 25-vuotias, hoikka, urheilullinen nainen. Ja sinkku. Syy siihen, miksi olen sinkku (vaikka takana onkin jos jonkinlaista säätämistä miesten kanssa) johtuu varmasti siitä ensivaikutelmasta minkä ihmisille itsestäni annan. Kämppikseni sanoi minulle, että minä näytän kylmältä ja kovalta ulkoisesti, koska minulla on tumma lyhyt tukka ja meikkaan itseäni. Lisäksi pidän huolta siitä, että pukeudun vartalotyypilleni sopiviin vaatteisiin. Eli siis pidän huolta ulkonäöstäni, kyllä, vaikka toisaalta tuntuu että laitan vain ne rytkyt päälleni, joita kaapistani ensimmäiseksi saan käteeni. Itse ajattelen, että mitä väliä sillä on miltä näyttää, tärkeämpää on, mitä korvien välistä löytyy.

”En olisi ikinä ollut sinun kaverisi yläasteella, jos olisin sinut tavannut ja olisit näyttänyt samalta silloin” kaverini vielä lisäsi, kun selitti ensimmäistä lausettaan minun kylmästä ja koppavasta ulkonäöstäni. Tosin, minulla oli kavereita yläasteella, lukiossakin, mutta silloin en näyttänyt samalta kuin nykyään. Eli kaverisuhteeni perustuvat luonteenpiirteisiini, persoonallisuuteeni, yhteisiin intresseihin, eikä sentään ulkonäkööni.

Mutta mitä jos nykyään miehet ovat sittenkin ulkonäkö-keskeisiä? Jos minun ”pelottava”, luotaantyöntävä, koppava katseeni (jota itse en edes tiedosta) ja kylmä ulkokuoreni paistaa selvästi läpi ja on juuri se viesti, joka saa miehet vaihtamaan kadun puolta kuin kävelen vastaan? Silloinhan viesti on aika selvä: miehet kertovat etteivät voisi edes kuvitelmissakaan tutustua minuun tarkemmin, koska ovat ehtineet katsoa minua peräti kaksi sekuntia ja luoneet oman mielipiteensä minusta – ulkonäön perusteella.

Pyrin tutkailemaan ilmeitäni peilistä aina kun muistan. Ihan vain siksi että näkisin milloin minulla on se ”koppava, kylmä, luotaantyöntävä katse”. Ja olen sen löytänyt – se on minun perusilmeeni. Herranjestas, miten minä pystyn muokkaamaan perusilmettäni, sitä neutraalia olotilaa, joka ulkoisesti osoittaa ihmisille minun olevan hyvinkin omahyväinen ja nenäkäs mutta joka sisäisesti ei kerro minusta mitään ihmisenä?

Minä olen huumorintajuinen, herkkä, tunteellinen, sympaattinen ihminen, joka aina välillä kaipaa seuraa (viimeisestä suhteesta on jo aikaa ja kaverit asuvat kaukana monen sadan kilometrin päässä..). Mutta jos kaikki ratkeaa jo ensimetreillä, ensimmäisessä katsekontaktissa, jossa toisen ihmisen ilmeestä päätellään se, millainen ihminen hän on sisäisesti, niin ei minulla taida sittenkään olla toivoa ihmissuhteiden osalta..?