kirjoittajista on joutunut taistelemaan lapsensa oikeudesta sopivaan erityisopetukseen.
Olen keskustellut asiasta enemmän toisaallta ja sen perusteella on syntynyt käsitys, että suuria alueellisia eroja on tässäkin asiassa. Siis taasko palataan kuntasektorille ja heidän rahanjakopolitiikkaansa? Lapsia ei saisi missään tapauksessa unohtaa budjetoinnissa, niin kuin viime vuosina on monesti käynyt.
Meidän perheessä erityisopiskelu alkaa vasta tänä syksynä ja on vaatinut todella pitkän ja kivisen tien kuljettavaksi, että tähän on päästy. Lapsen asioiden ajaminen on parhaimmillaan hikistä puhaa, sen voin sanoa. On vaatinut kymmeniä puhelinkeskusteluja, palavereja ja eri paikoissa juoksemista, että asiat on saatu tähän pisteeseen.
Ja vaatii vielä jatkossakin, sillä koulun tänä syksynä saama lisärahoitus ei itsestään jakaudu oppilaiden kannalta oikeudenmukaisesti, joten eivät ne palaverit vielä tähän tule loppumaan...
Olen keskustellut asiasta enemmän toisaallta ja sen perusteella on syntynyt käsitys, että suuria alueellisia eroja on tässäkin asiassa. Siis taasko palataan kuntasektorille ja heidän rahanjakopolitiikkaansa? Lapsia ei saisi missään tapauksessa unohtaa budjetoinnissa, niin kuin viime vuosina on monesti käynyt.
Meidän perheessä erityisopiskelu alkaa vasta tänä syksynä ja on vaatinut todella pitkän ja kivisen tien kuljettavaksi, että tähän on päästy. Lapsen asioiden ajaminen on parhaimmillaan hikistä puhaa, sen voin sanoa. On vaatinut kymmeniä puhelinkeskusteluja, palavereja ja eri paikoissa juoksemista, että asiat on saatu tähän pisteeseen.
Ja vaatii vielä jatkossakin, sillä koulun tänä syksynä saama lisärahoitus ei itsestään jakaudu oppilaiden kannalta oikeudenmukaisesti, joten eivät ne palaverit vielä tähän tule loppumaan...
Vastaukset 6
Vanhimmat
opetustuntien lisäämiseltä paljon. Jo pelkästään sen takia, että nämä ensimmäiset kouluvuodet ovat vaatineet meiltä molemmilta niin paljon, että en tiedä montako luokkaa jaksaisin samaan malliin, jos lapsi ei vähitellen ala saamaan riittävää tukea koulussa.
Lapsi voi olla koulusta tultuaan niin väsynyt ja stressaantunut, että hänen rakastava tukemisensa, lohdutus, kannustus, päivän tapahtumien läpikäyminen, ongelmatilanteiden pohtiminen ja lapsen rauhoittelu voi viedä useamman tunnin. Yleensä lapsi pitää saada syömään, juomaan, hiukan lepäämään ja em. toimilla rauhoittumaan, ennen kuin läksyihin siirtymistä voidaan ajatella edes.
Kun ottaa huomioon, että lapsella on jo siinä vaiheessa pitkä koulupäivä takanaan, tuntuu hänen kannaltaan kohtuuttomalle, että joudun vielä kotona paikkailemaan niitä oppimiseen jääneitä aukkoja, mitä hänelle levottomasssa luokkaympäristössä on jäänyt. Ja sitten kun ympäristö on riittävän rauhallinen, ei hänen kyvyssään oppia ole pienimpiäkään puutteita. Mutta sitä rauhallista ympäristöä ei koululla ole ollut rahan puutteen takia tajota kuin pari tuntia viikossa, mikä on ollut aivan liian vähän.
Toisaalta opettajatkin ovat sanoneet, että vanhemman tehtävä ei ole opettaminen, se on kohtuuton vaatimus, mutta koska kunnat eivät katso tarpeelliseksi antaa kouluille riittävää rahoitusta ilman uuvuttavaa taistelua, on se ollut ainoa keino pärjätä tähän asti.
On kyllä aika järjetöntä tukea vain tämän hetkistä talouselämän kehitystä ja unohtaa ne tulevaisuuden talouselämän suorittajat, jotka ovat kasvamassa vasta tässä vaiheessa. Toivotaan muutosta ja pikaisesti näihin puutteisiin.
Ja vielä järjettömämpää on tietysti ollut huostaanotolla ratkaista esim. lapsen keskittymisongelmaa tai aistiyliherkkyyttä. Sillä lapsen tilanne on yleensä vain huonontunut, mutta ilman epäkohtiin puuttumista ei näihin asioihin saada korjausta ikinä.
lapsen oikeuksien puolesta se, että vieläkin on vallalla sitä vuosikymmeniä tieteen kehityksestä jäljessä kulkevaa ajattelua, että KAIKKI lapsen ongelmat ovat vanhempien väärällä kasvatuksella aikaan saamia.
Onneksi tosiaan tiede kehittyy koko ajan ja jo Suomessakin on saatu kaksostutkimuksilla pätevää näyttöä neurologisten ongelmien geeniperinnöllisyydestä.
Kerronpa elämästämme yhden esimerkin:
Lapseni ei ole koskaan syönyt tavanomaista ruokavaliota noudattaen, vaan hänelle on jo n. 1-2 vuotiaana muodostunut oma ruokavalionsa, jota hän eri aikoina hiukan vaihdellen noudattaa. Te ette voi kuvitella, miten paljon tällainen voi tehdä lisärasitetta perheelle nimenomaan ympäristön taholta! Eikä vähiten lapselle itselleen, joka joutuu kestämään jo pelkän erilaisuuden paineen kaveripiirissään! Mutta tässä yhteiskunnassahan on eräiden tahojen erilaisuutta niin mahdottoman vaikea hyväksyä.
Oli kuin taivaspaikka olisi auennut, kun pääsimme ensimmäisiin neurologian kontakteihin. Siellä asiaa ei oudoksuttu, se tunnettiin ja ymmärrettiin ilman vanhempien syyllistämisen häivääkään! Ja mitä syyllistäminen auttaa kun lapsen eteen on aina kotona tehty enemmän kuin ns. tavislapsen eteen joudutaan edes unissa tekemään, annettu moninkertainen annos hänen tarvitsemaansa tukea, rakkautta, lohdutusta ja huolenpitoa.
Onneksi lapsen lähisukulaisissa on useita nyt jo aikuisia henkilöitä, jotka ovat pystyneet ruokailemaan tavanomaisemmin vasta aikuisiällä, se on antanut itsellenikin varmuutta, että olen lapsen auttamisessa oikealla tiellä. Toisen vanhemman laajassa suvussa löytyy runsaasti neurologisten oireyhtymien diagnooseja nuoremmilta henkilöiltä, niitä on saatu siis sen jälkeen, kun tutkimuksia Suomessakin on pystytty tekemään eli lähinnä viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Lastensuojelun piiriin on saatava tietysti ne lapset, jotka sinne oikeasti kuuluvat, mutta yhtä tärkeää sieltä on saada pois ne lapset, jotka eivät kuulu lastensuojelun asiakkuuteen, vaan lapsen tarvitsema tuki on jossain aivan muualla.
ja ihmettely .... allergiaperheessä on joutunut ulkopuolisille selittelemään ja selittelemään ja taas selittelemään;
ettei yhtään, vähääkään eikä murustakaan
voi ottaa, olla tai maistella jotain ilman että se
ottaminen, oleminen tai maistelu
voi johtaa vakavaankin allergiareaktio kohtaukseen.
Onneksi ruoka-aine allergialla on aikuisuutta kohti mennessä yleensä tapana helpottua mitä on ollut havaittavissa. Synttärit, kyläilyt jne ovat olleetkin sitten ihan oma lukunsa
omine, lapsen mukana olevine kakku-, keksi- ja eväspaketteineen jne.
liikutaan. Ja kun ruokailuajat ovat vielä minuutin tarkkuudella, ei ilman eväitä voi liikkua missään, jos sattuu vaikka jostain ratikasta myöhästymään, eikä ehdi kotiin ajoissa.
Mutta tuo erilaisuuden aiheuttama paine on kyllä lapselle melkoinen rasite. Pienempänä hän pelkäsi tarhassa ja koulussa ruokailutilanteita juuri silmätikuksi joutumisensa takia. Koulun alku pelotti valtavasti juuri ruokailun takia, koska pihan lapset olivat 'valistaneet' koulussa olevasta maistamispakosta.
No, se ratkaistiin sillä, että lääkäri ymmärsi tilanteen ja kirjoitti kouluun lausunnon, että lasta ei saa missään nimessä pakottaa edes maistamaan ruokia, joita hän ei pysty syömään. Totuttelu tapahtuu ihan muulla tavalla vuosien myötä vähitellen, turvallisessa ympäristössä kotona, aina askel kerrallaan eteenpäin silloin, kun lapsi on itse siihen valmis.
Normaalisti kun allerginen menee synttäreille niin hänen allergiansahan on oltava tiedossa emännällä. Miten muuten emäntä voi seurata ja pitää huolen jonkin lapsen erityisruokavalion noudattamisesta. Emäntä on varannut allergikolle tarjottavaa tai tekee jos mahdollista kuten minä tein, tarjottava oli kokonaisuudessaan valmistettu siten, että sitä saattoi syödä erikoisruokavaliota noudattavakin.
Noista jos ei osaa syödä täytekakkua niin kuin lapsissa on nykyään tai hakee huomiota tai on juuttunut äidin huomion tarpeeseen lapsen kautta, en osaa sanoa mitään.
kohdalla eniten lakeja rikotaan tässä yhteiskunnassa?
Jos aikuisen kohdalla tehdään hoitovirhe, niin kylä siitä nousee maan mahdoton mekkala. Eikä aikuista voi ottaa mitenkään huostaan tai valvontaan, jos hän sairastuu vaikka vatsasyöpään tai diabetekseen. Ja työpaikoillakin on varsin tiukka työlainsäädäntö työntekijöiden tukena.
Koulu on lapsen työtä, mutta lain noudattaminen korvataan pahimmassa tapauksessa huostaanotolla, jolloin erityislapsen kohdalla oppivelvollisuuden täysimääräinen suorittaminenkaan ei ole 100-prosenttisen varmaa.
Jos taas lapsi saa kouluun tarvitsemansa tuen, ei oppivelvollisuuden suorittamisessa ole välttämättä ongelmia. Eikä lasta tarvitse erottaa vanhemmistaan sen takia.
Lain määräämän tuen saaminen olisi syytä vain saada hiukan helpommin kuin mitä meidänkin kohdallamme on käynyt. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.