pakko kirjoittaa

onnea teille! mukavaa nähdä täällä tulevia isukkejakin :D

meillä nyt viikko 18 alkanut, ja toinen tulossa (eka on 1v 4kk)

teille kummallekin! Ihanaa että teillä vihdoin onnisti. :) Yrittäkää nyt nauttia raskaudesta turhia hermoilematta - vaikka onhan se toki inhimillistä stressata ja jännittää, etenkin jos raskaus on ollut työn ja tuskan takana. Mutta olettehan te jo aika pitkällä, ja kaikki on mennyt toistaiseksi hienosti. Toivottavasti kaikki menee yhtä hyvin loppuun saakka. Tsemppiä!

että isä hermoilee ja äiti pysyy rauhallisena nimittäin jos äiti on kovastikin hermostunut ja stressaa asioista niin silloin se vaikuttaa tutkimusten mukaan sikiönkin hyvinvointiin. Meillä isä hermoilee enemmän kuin minä. Aina olisi lääkärille passittamassa pienenkin kivun takia.
Onnea vain teille!

Niin, ensiksi onnea kamalasti teille! Sitten siihen huoleen: ihan samat fiilikset oli alkuraskaudessa itsellä (ja oli niitä miehelläkin), aattelin välillä ihan rehellisesti että miten tästä 9 kk sekoomatta selviää kun koko ajan risteilee päässä sen sata kauhukuvaa siitä mikä voikaan olla pielessä! Mutta se tunne alkoi helpottaa kyllä pikku hiljaa kun siihen tilanteeseen tottuu ja asettuu ja eka kolmannes menee - nyt olen ihan loppuraskaudessa jo. Pikku hiljaa sitä sitten kypsyi luottamaan siihen uuteen tilanteeseen, ekaa kertaa raskaana kun olen minäkin. (Tämän sanottuani: samatpa alkuraskauden huolet näyttää käyvän läpi ystävät, jotka alkavat odottaa toista...ei niistä kai mihinkään pääse :) Joku mulle silloin sanoi, että tervetuloa huolten maailmaan, ootapa kun se on ekaa kertaa yötä pois kotoa :)

Ihan normaalia, että on huolissaan pikkuisesta, alkuaikoina varsinkin.
Itselläni on ihan sam ajuttu. ultrassa käynti hieman lievitti jännitystä, kun tiesi, että kaikki kunnossa.
Meillä pieni liikkui vain kun vatsaani paineltiin.

Onnea teille odotukseen!

Ihan ensinnäkin onnea hurjasti raskaudestanne!

Meillä kävi aiemmin keväällä samalla tavoin, hoidot onnistui ja 5 pitkän vuoden yrittämisen jälkeen olimme raskaana. Meitä pelotti se alku todella paljon, varhaisultrassa pääsi parku kun lääkäri onnitteli, olimme onnistuneesti raskaana. Mutta pelotti, hyvä että uskalsimme puhuakkaan koko asiasta. Alku meni ihan huolehtiessa mutta pikkuhiljaa sitä sitten alkoi luottamaan siihen että kaikkihan voi mennä hyvinkin.

Nyt porskutellaan jo viikoilla 23 ja pelon ja onnen tunteet vaihtelee paikkaa vieläkin. Pikkuinen potkii jo kovasti, se tunne on uskomaton. Pikkuinen potkii myös kovasti isin kättä ja korvaa, vierastaa hieman, liikkeet jämähtää monesti kun isukki tulee utelemaan. No, onhan heillä aikaa vielä tutustua =)

Onneksi raskaus kestää niin kauan että on aikaa totutella, yhtä kasvamistahan tämä on koko perheelle.

Isä innoissaan jo uutta autoa katselee ja miettii uutta järjestystä että lapsen tavarat saadaan mahtumaan. Asiantuntijana pohtii vaunujen ja kaukaloiden turvallisuutta =)

Onhan tämä ihanaa aikaa vaikkakin samalla niin pelottavaa. Itse haluaisin että mies hoitaisi kaikki hankinnat sillä välin kun olemme vielä laitoksella. Jostain syystä en halua että kotimme on täynnä pikkuisen tavaroita ennenkuin näemme hänet konkreettisesti. Hullua varmaan mutta silti se vielä ainaki siltä tuntuu. Mieli kyllä kerkeää vielä muuttua...

Paljon onnea teille vielä kerran ja kaiken sen huolehtimisen sivussa muistakaa myös nauttia tuosta kaikesta. Toivon teille koko sydämestäni kaikkea hyvää.

ottanut tän meitin 1. raskauden myöskin raskaammin kuin itse odottaja eli tuleva äiti. Mies on huolissaan syömisistäni ja vähän kaikesta ja on selvästi enemmän innoissaan...ei sillai, että olisin ite jotenkin flegu, mutta se vaan on hieman enemmän huolehtiva tyyppi. Ei siinä mitään vikaa ole, ainakin mun mielestä on todella ihanaa ja herttaista, että miehet eivät kaikki ole mitään kivestä veistettyjä graniitteja vaan tuntevia ja tulevia äitejä tukevia persoonia. Peukut pystyyn sulle ja kyllä se hermoilu varmaan jossain vaiheessa hieman hellittää, meille ainakin rakenneultra sai fiilikset (molemmilla) taas monta pykälää luottavaisempaan suuntaan.