Puhumattomia asioita

ovat

tässä ammatissa, se että sosiaalitoimiston henkilökunnan soittoihin, milloin mistäkin lapsien asioista, on totuttava. Ei ole helppoa ja melkein häpeällistä, kun sossusta soitetaan, jotta lapsi on valittanut äidilleen, jotta varpaita paleltaa, ja tuuli menee takin läpi talvella.
Minullakin oli aluksi noiden asioiden takia negatiivinen asenne lasten vanhempiin, koska asiat menivät sosiaalin kautta.
Lapset sanovat paljon mielummin omalle äidilleen, mikä painaa mieltä. Sitten saa selitellä puhelimessa, miksi lapsi ei kerro mieltään painavista asioista, on siinä vähän vaikea alkaa vänkäämään vastaan, jotta kyllä sillä on lämpöiset vaatteet.
On vaikea olla toisen lapselle sijari. Suhde ei tule koskaan sellaiseksi, kuin lapsen ja esim.hänen äitinsä suhde, emme vain myönnä, jotta näin on. Emme koskaan korvaa omaa äitiä, jos äitissä on vähänkin äitin ainesta. Ja mikä tai mitä me olemme estämään lasten takaisin paluun mahdollisuutta kotiin. Olen huomannut työssäni, jotta paljon helpommalla pääsee, kun ei ala olla kehityksen jarruna. Vaan jos vanhemmassa on ainesta vanhemmaksi suon sen hänelle. Ja edistän kaikin tavoin heidän välillä olevaa suhdetta. Jos sen jokainen sijari tekisi, vain oman työnsä, eikä muita kummituksia, pääsee paljon helpommalla, aina on tulijoita, ja hyvään paikkaan niitä annetaankin, sehän on työmme takuu. Kun lapsen ja vanhemman välinen suhde edistyy ja sille annetaan mahdollisuus alkaa uudelleen. En toivo enää muuta kuin kaikille lapsensa menettäneille paljon hyvää tulevaisuudessa. Kyllä sen lapsensa takaisin saa, kun sen halunsa olla kokonainen ihminen lapselle osoittaa, enkä minä ainakaan halua olla kenenkään kehityksen tukkona. On oikeastaan aika ihanaa, kun lapsi odottaa kovasti tapaamista. Ja se onni hänelle annetakoon. Joten eiköhän olisi meidän sijareidenkin aika laittaa uudella tavalla rinta rottingille. Ja näyttää jotta työtä me tässä vaan teemme, emme muuta tavoittele. Sellainen sijari saa sosiaalipuolenkin kunnioituksen, joka pystyy pitämään hyvät suhteet lapsen vanhempien kanssa, se näkyy kaikessa koko ajan. Ettekö ole vielä sitä huomanneet. Nimim. Hämmästynyt tästä palstasta!

13

1431

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • ole helppoa

      olla jatkuvan tarkkailun alla. Kysytään paljon enemmän, tilanne ei ole aina ikään kuin normaaliperhe. Vaan aina tulee tuntu ammatillisesta puolesta, vankasta sitoutumisesta.

      • oli sijaisäiti

        heille tuli pieni poika-vauva, tai sellainen joka opetteli kävelemään, ystäväni ei itse saanut lapsia, koska miehensä oli sairastanut nuorena sellaisen sairauden, joka teki sukusoluttomaksi.
        Tämä poikalapsi oli heille hyvin tärkeä. Muodostuikin vankka kiintyminen lapseen. Sitten lapsen äiti elämäntilanteensa kohennettua ja uuden ystävän löydettyään alko tapailla poikaansa.
        Tapailut ilmiselvästi rasitti ystävääni.Hän oli suoraansanottuna aina hermostunut ja helposti ärtyvä. Meidänkin ystävyytemme oli välillä vaakalaudalla, kun erehdyin kysymään, että olen kuullut jotta pojan äiti on muuttanut paikkakunnalle miehensä kanssa. Jotta heillä on helpompi tavata usein lasta.
        Vähään aikaan en uskaltanut edes käydä ystävääni katsomassa, kun sai sellaisenkin raivonpuuskan sanoistani, jotta juoruamaanko olen tänne tullut, vai mitä. En voinut ymmärtää miten pelolla ystäväni suhtautui pojan äidin paikkakunnalle muuttoon.
        Asia eteni siten, jotta tuo nuori pojan äiti oli työttömyystöissä seurakunnassa keittiöllä´.
        Ja hän oli taitava ja nopea kuulemma pitopalvelujen järjestelemisessä. Sai sieltä ihan virallisesti työpaikan. Osasi vaatia huostassapidon purkua ja sai lapsen takaisin.
        Ystäväni oli mennyt kuulemma niin pitkälle, jotta oli uhkaillut lakimiehellä ja oli riitaantunut sosiaalijohtajan kanssa.
        Mielestäni niiden vuosien jälkeen ystäväni ei ole ollut enää entisensä, ikään kuin tuo kriisimammana olo olisi vienyt hänestä sen entisen mukavan ihmisen mitä hän oli. Miehensä ei antanut ottaa uusia sijaislapsia. Hän oli laittanut vaimonsa sairaalaankin vähäksi aikaa toipumaan menetyksestä. Kai tuo on luonnollinen tunne kun omaa lasta oli niin yritetty ensin vuositolkulla, enne kuin lähtivät tutkimuksiin ja saivat negatiivisen vastauksen mahdollisuuksista.
        Nyt meillä ei ole enää ystävyyttä, tunnen tämän entisen ystäväni laittaneen ystävyydellemme stopin kun menin 3vuotta sitten naimisiin ja aloin heti odottaa lasta.
        Mielestäni tämä henkilö josta kerron, ei tullut enää koskaan entisekseen, ei edes kaupassa haluaisi miehensä mukaan liikkua, kun pelkää jotta näkee tämän pojan perheen.
        Onkohan tämä nyt sitten sitä sijaisäitinä olemisen iloa? En tiedä, onko kenellekään käynyt jottenkin vastaavasti?


      • niin jotta
        oli sijaisäiti kirjoitti:

        heille tuli pieni poika-vauva, tai sellainen joka opetteli kävelemään, ystäväni ei itse saanut lapsia, koska miehensä oli sairastanut nuorena sellaisen sairauden, joka teki sukusoluttomaksi.
        Tämä poikalapsi oli heille hyvin tärkeä. Muodostuikin vankka kiintyminen lapseen. Sitten lapsen äiti elämäntilanteensa kohennettua ja uuden ystävän löydettyään alko tapailla poikaansa.
        Tapailut ilmiselvästi rasitti ystävääni.Hän oli suoraansanottuna aina hermostunut ja helposti ärtyvä. Meidänkin ystävyytemme oli välillä vaakalaudalla, kun erehdyin kysymään, että olen kuullut jotta pojan äiti on muuttanut paikkakunnalle miehensä kanssa. Jotta heillä on helpompi tavata usein lasta.
        Vähään aikaan en uskaltanut edes käydä ystävääni katsomassa, kun sai sellaisenkin raivonpuuskan sanoistani, jotta juoruamaanko olen tänne tullut, vai mitä. En voinut ymmärtää miten pelolla ystäväni suhtautui pojan äidin paikkakunnalle muuttoon.
        Asia eteni siten, jotta tuo nuori pojan äiti oli työttömyystöissä seurakunnassa keittiöllä´.
        Ja hän oli taitava ja nopea kuulemma pitopalvelujen järjestelemisessä. Sai sieltä ihan virallisesti työpaikan. Osasi vaatia huostassapidon purkua ja sai lapsen takaisin.
        Ystäväni oli mennyt kuulemma niin pitkälle, jotta oli uhkaillut lakimiehellä ja oli riitaantunut sosiaalijohtajan kanssa.
        Mielestäni niiden vuosien jälkeen ystäväni ei ole ollut enää entisensä, ikään kuin tuo kriisimammana olo olisi vienyt hänestä sen entisen mukavan ihmisen mitä hän oli. Miehensä ei antanut ottaa uusia sijaislapsia. Hän oli laittanut vaimonsa sairaalaankin vähäksi aikaa toipumaan menetyksestä. Kai tuo on luonnollinen tunne kun omaa lasta oli niin yritetty ensin vuositolkulla, enne kuin lähtivät tutkimuksiin ja saivat negatiivisen vastauksen mahdollisuuksista.
        Nyt meillä ei ole enää ystävyyttä, tunnen tämän entisen ystäväni laittaneen ystävyydellemme stopin kun menin 3vuotta sitten naimisiin ja aloin heti odottaa lasta.
        Mielestäni tämä henkilö josta kerron, ei tullut enää koskaan entisekseen, ei edes kaupassa haluaisi miehensä mukaan liikkua, kun pelkää jotta näkee tämän pojan perheen.
        Onkohan tämä nyt sitten sitä sijaisäitinä olemisen iloa? En tiedä, onko kenellekään käynyt jottenkin vastaavasti?

        emme myöskään omia lapsia tule koskaan saamaan ja päädyimme mieheni kanssa sijaisvanhemmiksi.
        Meille tuli ensin kaksi tyttöä samasta perheestä, tytöt olivat 2 ja 4-vuotiaita.
        Lapsen äiti ei ottanut ensimmäisenä vuonna mitään yhteyttä. Puetimme aina tytöt nätisti ja olin joka paikassa heidän mukanaan kaikenlaisissa kerhoissa, nautin suunnattomasti tästä uudesta "äitiydestäni", sitten saimme vielä 7-vuotiaan pojan.
        Tunsin suoranaisesti elämänrikkautta lapsista, pojan äiti tapaili säännöllisesti.
        Tyttöjen äiti muuttikin kaupunkiin, sen vuoden päästä tyttöjen tulosta, äiti alkoi vaatia tapaamisia sossulta. Niitä järjestettiin, olin henkisesti tuudittautunut jo ajatukseen, meidän tytöistä. Niin, minulle oltiin kovasti vakuuteltu
        sossulta, jotta äiti tuskin alkaa tavatakaan
        tyttöjä.
        Nyt siitä on viisivuotta ja tytöt ovat mennyttä elämää meidän elämässämme, minulle jäi ikuinen suru ja kaipauksen tunne. En voi koskaan saada heitä mielestäni pois, eikä lasten äiti vastaa puheluihini ja jos soitan vieraasta numerosta hän vain sulkee puhelimen.
        Niin, eihän hänen tarvitsekaan. Ei hän ole minulle missään velassa. Mutta uusi sosiaalivirkailija oli hyvin aktiivinen bioäidin auttamisessa tapaamaan tyttöjä. Pian tapaamisista tulikin ei valvottuja ja viikonlopputapaamisia myöden.
        Tunsin vihaa ja katkeruuttakin tuota uutta nuorta sosiaalivirkailijaa kohtaan. Tytöt olivat heti tuntuneet niin omilta.
        Poika on meillä vielä, mutta hänkin varmaan pääsee vuoden sisällä kotiinsa takaisin.
        Tätä puolta ei tulla niin ajattelemaankaan, jotta voi kiintyä.
        Kävin ammattiauttajankin luona.
        Hän alkoi heti selittää minulle, jotta ihminen on luotu sellaiseksi joka alkaa rakentamaan uutta pesää. Ja joskus käy myös syvä kiintyminen, joka ei ota hellittääkseen. Ikävä kun tuo tyttöjen äiti ei ymmärrä tunteitani, eikä niitä nyt kukaan enää kysykään. Mutta sanon vain sen jotta se liika rauhallisuus, se että on aluksi niin jotta kukaan ei tapaa lapsia ja sitten tapaakin on tuhoavaa. Aluksi tietämättömyyttäni tuudittauduin siihen jotta tämä tilanne on stabiili, eikä tästä tule muuttumaan. Uuden virkailijan myötä sossuun, kuin yhtäaikaa olisi ilmestynyt äitikin vaatimuksineen ja heillä on kuulemma vahva vanhemmuuden laki takanaan. Se siitä.


      • sana noista
        niin jotta kirjoitti:

        emme myöskään omia lapsia tule koskaan saamaan ja päädyimme mieheni kanssa sijaisvanhemmiksi.
        Meille tuli ensin kaksi tyttöä samasta perheestä, tytöt olivat 2 ja 4-vuotiaita.
        Lapsen äiti ei ottanut ensimmäisenä vuonna mitään yhteyttä. Puetimme aina tytöt nätisti ja olin joka paikassa heidän mukanaan kaikenlaisissa kerhoissa, nautin suunnattomasti tästä uudesta "äitiydestäni", sitten saimme vielä 7-vuotiaan pojan.
        Tunsin suoranaisesti elämänrikkautta lapsista, pojan äiti tapaili säännöllisesti.
        Tyttöjen äiti muuttikin kaupunkiin, sen vuoden päästä tyttöjen tulosta, äiti alkoi vaatia tapaamisia sossulta. Niitä järjestettiin, olin henkisesti tuudittautunut jo ajatukseen, meidän tytöistä. Niin, minulle oltiin kovasti vakuuteltu
        sossulta, jotta äiti tuskin alkaa tavatakaan
        tyttöjä.
        Nyt siitä on viisivuotta ja tytöt ovat mennyttä elämää meidän elämässämme, minulle jäi ikuinen suru ja kaipauksen tunne. En voi koskaan saada heitä mielestäni pois, eikä lasten äiti vastaa puheluihini ja jos soitan vieraasta numerosta hän vain sulkee puhelimen.
        Niin, eihän hänen tarvitsekaan. Ei hän ole minulle missään velassa. Mutta uusi sosiaalivirkailija oli hyvin aktiivinen bioäidin auttamisessa tapaamaan tyttöjä. Pian tapaamisista tulikin ei valvottuja ja viikonlopputapaamisia myöden.
        Tunsin vihaa ja katkeruuttakin tuota uutta nuorta sosiaalivirkailijaa kohtaan. Tytöt olivat heti tuntuneet niin omilta.
        Poika on meillä vielä, mutta hänkin varmaan pääsee vuoden sisällä kotiinsa takaisin.
        Tätä puolta ei tulla niin ajattelemaankaan, jotta voi kiintyä.
        Kävin ammattiauttajankin luona.
        Hän alkoi heti selittää minulle, jotta ihminen on luotu sellaiseksi joka alkaa rakentamaan uutta pesää. Ja joskus käy myös syvä kiintyminen, joka ei ota hellittääkseen. Ikävä kun tuo tyttöjen äiti ei ymmärrä tunteitani, eikä niitä nyt kukaan enää kysykään. Mutta sanon vain sen jotta se liika rauhallisuus, se että on aluksi niin jotta kukaan ei tapaa lapsia ja sitten tapaakin on tuhoavaa. Aluksi tietämättömyyttäni tuudittauduin siihen jotta tämä tilanne on stabiili, eikä tästä tule muuttumaan. Uuden virkailijan myötä sossuun, kuin yhtäaikaa olisi ilmestynyt äitikin vaatimuksineen ja heillä on kuulemma vahva vanhemmuuden laki takanaan. Se siitä.

        lähtemistä, minulle on aina jäänyt tyhjiön tuntu, kun lapset ovat palautetut kotiin. Ei siitä mihinkään pääse. Hiljaista on.
        Ja voi kestää kauan ennen kuin uusia sijaislapsia ilmaantuu, kun ne menee vähän asuinpaikka suuntaisesti jos vain ei matka ole sopivan pitkä tai lyhyt vanhempiin nähden sijoitettuja lapsia ei osu kohdalle. Ja lapsilla voi olla toivomusta, jos on vain ainoana perheessä, voi saada samanikäisen "leikkikaverin".Silloin jää toisessa perheessä lapsi saamatta.


    • ole edes

      mikään ammattikaan olla sijari, kai te tarvitsette yhteiskunnan ja sosiaalin valvontaa, jotta jaksatte elää normaalia arkielämää, vai onko sitä?

      • ei ole

        adoptiolapsi,se varmasti sanotaankin.


    • palaavan

      äidin luokse takaisin.Mitä teet kun joku hoidokeistasi asuukin luonasi vielä rahantulon loputtua,äkkiä ulos vaan ja pienemmät tilalle?

    • kyllä sinut

      tunnetaan. Pah!

    • ei ammatti

      Jos tarkoitat "tässä ammatissa" lauseessa, että sijaisvanhemmuus olisi ammatti, niin olet alunalkaenkin väärässä - sijaisvanhemmuus ei ole ammatti, vaan kyse on ensisijaisesti vanhemmuudesta, vaikka toimimme vanhempina lapsille ja nuorille, joiden syntymävanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta jokapäiväisessä arjessa pysty.

      Ei ole lainkaan vaikeaa toimia toisten synnyttämille lapsille sijaisvanhempana, kunhan muistaa ettei ole tarkoituskaan tulla lapsen syntymävanhempien tilalle, he ovat mielessä niilläkin lapsilla, jotka eivät syystä tai toisesta tapaa heitä - me olemme rinnakkaisvanhempia.

      Minä olen aina toivonut, että sosiaalityöntekijä tekee työnsä, jolloin sijaisvanhemmat voivat keskittyä arkivanhemmuuteen. Asenteemme lasten vanhempiin on aina ollut avoin ja samoin ovat lasten vanhemmat suhtautuneet meihin.

      • sehän on selvästi

        Piilipuu


      • kirjoita sehän
        sehän on selvästi kirjoitti:

        Piilipuu

        kirjoittaa näköjään biopuolelle.


      • ja murre minunkin
        kirjoita sehän kirjoitti:

        kirjoittaa näköjään biopuolelle.

        mielestäni on Piilipuun


      • Jeesus miten
        ja murre minunkin kirjoitti:

        mielestäni on Piilipuun

        säälittävääääähhhhh.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Ukrainan ulkoministeri: Moskova aistii tappion Ukrainassa

      Dmytro Kuleban mukaan Venäjä yrittää puheillaan pelotella länsimaita. Ukrainan ulkoministerin Dmytro Kuleban mukaan Venäjän esittämät varoitukset kol
      NATO
      261
      4267
    2. Stefu haikailee

      Julkaisi stooreissa kuvan vickestä. Sitten Martinasta treenaamassa Hangossa ulkona. Hmm.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      265
      3477
    3. Harmi mies ettet arvostanut

      Minua tarpeeksi. Myöhemmin kaikki olisi palkittu ja olisin antanut sinulle aitoa rakkautta. Tämä sattuu mutta yritän ajatella, että ehkä se rakkaus ku
      Ikävä
      154
      1812
    4. Oi! Legandaarinen Vesa-Matti "Vesku" Loiri, 77, poseeraa kahdessa eri kuvassa - Some riemastui!

      Vesa-Matti "Vesku" Loiri on kyllä legenda jo eläessään. Hienoa nähdä, että virtaa piisaa. Voimia, iloa ja eloa, Vesku! https://www.suomi24.fi/viihde
      Suomalaiset julkkikset
      25
      1698
    5. Lavrov väläyttelee WW3:sta

      Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov varoittaa, että kolmannen maailmansodan uhka on todellinen. Lavrov sanoi venäläiselle uutistoimisto Interfaxille,
      Maailman menoa
      298
      1439
    6. Ketä Sofia fanit veikkaatte seuraavaksi lompakoksi?

      Kenestä Sofia höynäyttää itselleen seuraavan lompakon?
      Kotimaiset julkkisjuorut
      133
      945
    7. Voiko hyvää omatuntoa ostaa?

      Olen tässä nyt muutaman päivän paininut erään rahaan liittyvän pulman kanssa. Kerron ensin vähän taustaa ... Eli erosin 15 vuoden parisuhteesta 9 vuo
      Sinkut
      235
      862
    8. en vaan saa häntä pois

      Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va
      Ikävä
      115
      848
    9. Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi

      “Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe
      Suomi24 Blogi ★
      18
      839
    Aihe