Hei!
Voiskohan juuri tällä palstalla purkaa aiheesta, joka vaivaa niin suunnattomasti.. Jos jollakulla kokemuksia? Ja neuvoja? :)
Eli olen eronnut lapseni isästä lähes 4v. sitten. Suhde oli erittäin vaikea, mies ei ollut valmis sitoutumaan kunnolla, ja minä menetin täysin itseni sen kaiken "helvetin" keskellä... Eli masennuin, ja käyttäydyin jokseenkin karmeasti... Huutoa, jne...
Ero oli helpotus, paras päätös koskaan, ja ajan kanssa olen palautunut ennalleni, elämän myönteiseksi rakastavaksi ihmiseksi. Vaikkakin uskon ikuiseen rakkauteen, ja ehjään perheeseen (siksi oli niin vaikea lähteä suhteesta), enkä olisi koskaan halunnut lapseltani sitä ehjää perhettä, isää, evätä. Lapseni kanssa meillä menee erittäin hyvin, siitä huolimatta, että isä ei ole enää ollenkaan kuvioissa. Lähes vuoteen. Paljon on ystäviä, joista olen ikuisesti kiitollinen, ja uusiakin saapuu elämääni usein :) Ainut mikä on tietenkin ikuinen on rahaongelmat, monesti tuttua yleensäkkin lapsiperheissä, etenkin yksinhuoltajilla :)
MUTTA. Haluan ja haluan ja toivon uutta parisuhdetta... Muutaman kerran sitä kokeillutkin.. Mutta on niin vaikea päästää ketään lähelle! Jatkuvasti pieni pelko päällä, ettei miehestä ole kuin harmia, uus ei tulisi koskaan hyväksymään täydellisesti lastani elämäänsä, jne... Ja kaiken tän pelon kruunaa ympärillä parisuhteissa olevat ystävät, jotka pohtivat omaa surkeaa miestään... Joillakin on onni ollut myötä, ja ovat hyvät puolisot löytäneet...
On hirmu vaikeaa paljastaa kellekkään omia virheitään, konkurssipesäänsä, edes ottaa sitä riskiä, että toinen ei niitä hyvksyisikään... Samalla kuitenkin haaveilen talosta, onnellisesta parisuhteesta, yhteisistä hetkistä toisen kanssa, perheenä... Ja että joku olisi lapselleni "isähahmo", mies jonka se tarvitsisi elämäänsä kipeesti...
Ehkä koen, etten voi vaatia sitä kaikkea mieheltä, mitä toivon, ja etten sitä saisikkaan, tai ehkä olen vaan liian itsenäinen... Viihdyn hyvin, erittäin hyvin myös itsekseni! Hiljaiset yksinäiset illat ovat suosikkejani.. :)
Ja mikä on niin ihanaa, on olla vapaa menemään itsekseen, omaan tahtiin! Ja jatkaa haaveilua siit unelmien miehestäkin, joka tulis ja olis se prinssi valkealla ratsullaan... :) Ehkä se sit on niin, että sitä oikeeta, vaikkakin monia hyviä ehdokkaita kohdannut, ole tullut vastaan, johon rakastun niinkin paljon, etten välitä enää näistä asioista, jotka tuntuvat olevan esteenä parisuhteelle? :)
Miltä tää kuulostaa muiden korviin? Omat ystävät sanovat, että se joku tulee ja kolahtaa, mutta tiiä sit siitä.. :) Ehkä he ovat oikeassa :)
Voiskohan juuri tällä palstalla purkaa aiheesta, joka vaivaa niin suunnattomasti.. Jos jollakulla kokemuksia? Ja neuvoja? :)
Eli olen eronnut lapseni isästä lähes 4v. sitten. Suhde oli erittäin vaikea, mies ei ollut valmis sitoutumaan kunnolla, ja minä menetin täysin itseni sen kaiken "helvetin" keskellä... Eli masennuin, ja käyttäydyin jokseenkin karmeasti... Huutoa, jne...
Ero oli helpotus, paras päätös koskaan, ja ajan kanssa olen palautunut ennalleni, elämän myönteiseksi rakastavaksi ihmiseksi. Vaikkakin uskon ikuiseen rakkauteen, ja ehjään perheeseen (siksi oli niin vaikea lähteä suhteesta), enkä olisi koskaan halunnut lapseltani sitä ehjää perhettä, isää, evätä. Lapseni kanssa meillä menee erittäin hyvin, siitä huolimatta, että isä ei ole enää ollenkaan kuvioissa. Lähes vuoteen. Paljon on ystäviä, joista olen ikuisesti kiitollinen, ja uusiakin saapuu elämääni usein :) Ainut mikä on tietenkin ikuinen on rahaongelmat, monesti tuttua yleensäkkin lapsiperheissä, etenkin yksinhuoltajilla :)
MUTTA. Haluan ja haluan ja toivon uutta parisuhdetta... Muutaman kerran sitä kokeillutkin.. Mutta on niin vaikea päästää ketään lähelle! Jatkuvasti pieni pelko päällä, ettei miehestä ole kuin harmia, uus ei tulisi koskaan hyväksymään täydellisesti lastani elämäänsä, jne... Ja kaiken tän pelon kruunaa ympärillä parisuhteissa olevat ystävät, jotka pohtivat omaa surkeaa miestään... Joillakin on onni ollut myötä, ja ovat hyvät puolisot löytäneet...
On hirmu vaikeaa paljastaa kellekkään omia virheitään, konkurssipesäänsä, edes ottaa sitä riskiä, että toinen ei niitä hyvksyisikään... Samalla kuitenkin haaveilen talosta, onnellisesta parisuhteesta, yhteisistä hetkistä toisen kanssa, perheenä... Ja että joku olisi lapselleni "isähahmo", mies jonka se tarvitsisi elämäänsä kipeesti...
Ehkä koen, etten voi vaatia sitä kaikkea mieheltä, mitä toivon, ja etten sitä saisikkaan, tai ehkä olen vaan liian itsenäinen... Viihdyn hyvin, erittäin hyvin myös itsekseni! Hiljaiset yksinäiset illat ovat suosikkejani.. :)
Ja mikä on niin ihanaa, on olla vapaa menemään itsekseen, omaan tahtiin! Ja jatkaa haaveilua siit unelmien miehestäkin, joka tulis ja olis se prinssi valkealla ratsullaan... :) Ehkä se sit on niin, että sitä oikeeta, vaikkakin monia hyviä ehdokkaita kohdannut, ole tullut vastaan, johon rakastun niinkin paljon, etten välitä enää näistä asioista, jotka tuntuvat olevan esteenä parisuhteelle? :)
Miltä tää kuulostaa muiden korviin? Omat ystävät sanovat, että se joku tulee ja kolahtaa, mutta tiiä sit siitä.. :) Ehkä he ovat oikeassa :)
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kunhan seuraava kumppanisi on tarpeeksi aikuinen, ei hän koe pientä lasta kilpailijakseen, vaan hyväksyy lapsen sellaisena kuin hän on. Ja osaa huomioida tätäkin.
Itse esim. olin lapseton kun menin kumppanini kanssa yhteen, hänellä lapsi ennastaan. Rakastuin häneen syvästi ja se todella kolisi, ja tein päätöksen toimia hyvin myös hänen lapsensa kohdalla. Kappas vaan, näin muutamia vuosia myöhemmin olen huomannut, että hänestä on tullut myös minulle rakas, vaikka en vanhempi hänelle olekkaan. Lapsien kohdalla usein käy niin kuin sananlaskut sanovat -niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Aitoa välittämistä jaamme tämän lapsen kanssa, vaikka meillä ei verisiteitä olekkaan.
Kun kohtaat sen ihmisen jonka kanssa todella kolisee, voit helpottaa hänen asennoitumista lapseesi vaikkapa vertaamalla hänen rooliaan niihin ihmisiin, jotka kodin ulkopuolella huolehtivat toisten lapsista (päiväkodeissa, kouluissa). Tee selväksi että hänen ei tarvitse yrittää olla isä, riittää, että hän kohtelee lastasi kuten vaikkapa kohtelisi veljensä lasta. Kyllähän monet ihmiset pitävät lapsista, uusperheissä ongelmia voi tuottaa, jos odotukset ja oma rooli ovat epäselviä. Perheen toisena aikuisena kumppanisi on myös vastuullinen, kuten vaikkapa koululuokassa opettaja pitää järjestystä yllä. Ja taas lämpöä ja välittämistä saa osoittaa myös, kuten vaikkapa tarhoissa hoitajat (toivottavasti) lapsille osoittavat.
Onnea elämällenne, toivotaan että se oikea ja koliseva vaihtoehto löytää luoksenne! :)
olen minäkin:( Luin sun tarinan ja ihan kun itse olisin kirjoittanut sen. Mulla on erosta n. 2 vuotta ja takana 9 vuotta yhteistä elämää, vaikeata oli päästä mutta pikkuhilja elämää alkoi hymyilemään, ostin talon, auton käyn töissä on ystäviä, MUTTA viihdyn parhaiten yksin ja silti jaksan toivoa että prinssi tulee joskus vastaan, heh heh, pari ihmistä on ollut elämäässä ja he hyväksyivät täysin lapseni mutta itse olin jotenkin *kylmä* ko. ihmiselle enkä päästänyt lähelle, pelko siitä miten he kohtelevat lapseni kun suhde syventyy on liianki suuri, mielessä vaan istuu ajatus kukaan ei voi paremmin rakasta oma lasta kun hänen biologiset vanhemmat valitettavasti meilläkin isä ei ollut lapsensa kanssa yhteydessä yli vuoden mutta nyt sain hänet suosteltua tapaamisen minun kanssa että voisimme keskustella aikuismaisesti lapsen parasta, ei elareistä mitä hän taas epäile, koskaan se ei niitä maksannut enkä aio pyytä, haluan lapselleni että näkis edes joskus isänsä koska kaipaa tätä vaikka ei näytä sitä eikä osaa pukea sanoiksi. OOn mietinnyt tosi paljon miten tämän suuren pelkon saisi pois vai onko tosi asia on se ettei se *oikea* ei vieläkään kolahtanut kohdalle!!???