ahdistaa

Mulla on maailman ihanin mies joka ymmärtää mua. Ja Ihana puolivuotias tytär. Isäni teki itsemurhan ollessani 6 vuotias. Olen kait pahasti läheisriippuvainen, pelkään hylätyksitulemista, olen sairastanut syömishäiriötä 8 vuotta lähes kaikissa muodoissa, ja nyt illat on TUSKAA. Mies on yötöissä, ja jään siis yksin tytön kanssa kotiin joka ilta. Se tuntuu joka ilta siltä, että mut hylätään. Joka ilta. Jos se olis päivällä töissä, ei se tuntis pahalta. Ei ole ainakaan aiemmin tuntunut. Mutta illat on yhtä helvettiä. Tyttö menee nukkumaan kymmeneen mennessä ja sitten olen yksin itseni ja ajatusteni ja jääkaapin kanssa. Yksinäisyys, tai siis se, että mies taas 'jätti' mut saa aikaan niin tyhjän ja onton olon, että mietin vaan kokoajan, millä sen voisin täyttää. Eikä mikään muu helpota kuin syöminen. Ennen mua helpotti masturboiminen, mutta masennuslääkkeet on vieny kaikki halut. On vaan sellanen olo ettei kukaan tajua miten paha olla mun on. Ei ees terapeutti. Päivisin kaikki on hyvin tai ainakin paremmin. Mä oon niin yksin tän olon kanssa. Miksen osaa nauttia omasta rauhasta itseni kanssa?

Ja kun koen mieheni jättävän mut joka ilta, en voi käsittää miten se pystyy jättämään mut myös vapaa-aikana. Jos se menee ees käymään akljalla kaverin kanssa, se on mulle yhtä tuskaa. Oon kasvanut tän asian kanssa sen verran, että yritän kaikkeni, että mies saisi tehdä mitä haluaa. Mutta heikkona hetkenä keksin selityksiä miksi se ei voi mennä. Luotan siihen. Kumpikaan ei ole koskaan pettänyt tai mitään. Tai no, miehellä on jonkinasteinen alkoholiongelma, joka tuottaa päänvaivaa ja epäluottamusta. Eli en siinä asiassa kyllä luotakaan.

Sekavaa teksitä. Pahoittelen. Nyt se on töissä. Taas. En saa unta. Se lupasi laittaa viestin. Ei kullu. Sattuu. Oon jo ehtinyt ahmia ja oksentaa kahdesti. En jaksa tätä oloa. Tää ei ole mitenkään mieheni vika. Mutta silti olen niin järkyttynyt, miten se saattaa mut aina vaan hylätä. Naurettavaa. Vihaan itseäni.