Kun äiti lyö ja tappaa

Äitien väkivalta on noussut puheenaiheeksi nyt kun ilmeisesti taiwanilaissyntyinen nainen on tasapainottomuuksissaan surmannut kolme lastaan Espoossa. Naisaktivistit ja heidän miespuoliset hännystelijänsä ovat kiirehtineet selittämään, että tämä tapaus ei tietenkään muuta miksikään heikäläisten pyhiä sääntöjä. Sääntö yksi sanoo, että kaikki perheväkivalta on miesten - yhtenä, kollektiivisena salaliittona toimivien miesten - tekemää, ja sääntö kaksi sanoo, että jos jostain syystä sattuisi käymään niin, että nainenkin syyllistyisi perheväkivaltaan, ensimmäinen sääntö astuu automaattisesti voimaan.

Iltalehden haastattelema psykiatri julistaa, että miehet ovat syyllisiä valtaosaan kaikesta perheväkivallasta, myös lasten surmista. Kuitenkin Kuopion yliopiston keräämät ja netissäkin julkaisemat seurantatiedot antavat ymmärtää, että tyypillinen lapsentappaja on nimenomaan äiti. Isät tappavat lapsiaan pääsääntöisesti jatkuvan perheväkivallan ja tappeluksen raskauttamissa sekoperheissä, joissa ryypätään, rällästetään ja narkataan, ja lapsi saa surmansa joutuessaan vanhempien rähinöinnin jalkoihin. Lapsen pahoinpitely ja harkittu murhaaminen on naiserityinen rikos ja siitä ei päästä yli eikä ympäri.

Iltalehdessä haastateltiin myös naisaktivistia, jolle tuli kovasti kiire vakuutella, että nyt ei pidä ”sukupuolittaa” väkivaltaa. Silloin kun puhe on miesten väkivallanteoista, samainen rouva kyllä sukupuolittaa että mäikyy, mutta annas olla kun kyse on naisista, sitten se kelkka kyllä kääntyy. Naisillehan eivät tietenkään ole voimassa samat säännöt kuin miehille. Naiselle kuuluu tasa-arvo, paitsi silloin kun hän haluaa nauttia niistä etuoikeuksista, jotka hänellä ennen vanhaan patriarkaatin sorron alla oli. Ja niitähän hänellä oikeasti oli. Kun naista ei pidetty oikein tolkullisena eikä oikeustoimikelpoisena olentona, hän itse asiassa nautti merkittävästä vapaudesta verrattuna mieheen, jolta odotettiin miehistä vastuunottoa ja järkevyyttä. Naisaktivistit pitävät aika lujasti kiinni juuri näistä erioikeuksista: he haluavat sekä syödä että säästää kakun.

Kyse on samasta ilmiöstä, jota saatoimme seurata silloin kun Lynndie England oli syytettynä irakilaismiesten kiduttamisesta ja nöyryyttämisestä. Kaikenlaiset femakot ja naisenmieliset miehet selittelivät kieli pitkällä ja räkä rinnuksilla, kuinka Lynndie England oli olosuhteiden uhri ja kuinka miehiset valtarakenteet olivat todellisia syyllisiä pakottaessaan Lynndien tekemään ilkityönsä. Varmemmaksi vakuudeksi kohkattiin vielä siitä, kuinka sellainen emansipaatio, jonka puitteissa Lynndie oli päätynyt kiduttajaksi, oli väärää ja huonoa emansipaatiota, koska se pani naisen miehiseen rooliin. Siis Lynndie ei ollut tehnyt rikosta eikä häntä tullut panna siitä rikosoikeudelliseen vastuuseen, vaan rikoksen tekivät miehiset valtarakenteet ja miehen rooli, jotka olivat ottaneet valtaansa hänen ruumiinsa, ja Lynndie saattoi vain vikistä, kun nämä riivaajat veivät häntä kuin pässiä liekanarussa. Hmmm…siis vieraita olentoja, jotka tunkeutuvat ihmisen sieluun ja ottavat hänet valtaansa, eikä hän voi tehdä mitään, kun joku muu ohjaa hänen ruumistaan? Ihan kuin olisin nähnyt tämän jossakin - etten vain Star Trek: The Next Generationin jaksossa Power Play? Ehkäpä feministitkin harrastavat enemmän tieteisviihdettä kuin heille olisikaan hyväksi, jos todellisuus ja Trekki menevät noin pahasti sekaisin.

Leikki leikkinä, mutta oikeaan tasa-arvoon ei tietenkään kuulu se, että miehiä kohdellaan yhden systeemin mukaan ja naisia toisen. Nähdäkseni tasa-arvoa on se, että esimerkiksi Lynndie England tai vaikkapa tämä Espoossa kolme lastaan surmannut nainen joutuu oikeuteen rikoksistaan ja vastaa niistä täysimääräisesti, eikä hänelle myönnetä minkäänlaisia sukupuolesta johtuvia helpotuksia. Kokonaan toinen juttu sitten on, jos hänet todetaan kliinisesti mielisairaaksi, mutta sekin pitää selvittää erikseen, sen sijaan että kuunneltaisiin ämmyysaatteen kiekukauloja, jotka inttävät, että tokihan tuollaisen naisen pitää olla syyntakeeton - eihän oikea nainen tuollaista tee.

Nainen oli ilmeisesti väkivaltainen ja lapset pelkäsivät häntä - tuloksista päätellen hyvällä syyllä. Hän puhui myös avoimesti aikomuksistaan viedä jälkikasvun mukaansa Taiwaniin. Silti sosiaaliviranomaiset antoivat hänelle yhden lapsen huoltajuuden ja kahden muun tapaamisoikeuden. Vastaavalla tavalla menettelevä isä saisi sanoa hyvästit lapsilleen. Tämän naisen ollessa kyseessä kuitenkin lastensuojelun tädit tuntuvat järkeilleen niin, että jos ilmeisesti depressiivisistä oireista kärsivä, huonosti suomea osaava ja sosiaalisesti eristyksissä oleva nainen erotetaan lapsistaan, hän jää entistä pahemmin yksin. Siinä vain on se ongelma, että depressiivinen vanhempi on tutkitusti lapsilleen hengenvaarallinen, koska hän saattaa yrittää kollektiivista itsemurhaa yhdessä jälkikasvun kanssa. Takavuosina sellaista on tapahtunut aivan umpisuomalaisessakin perheessä.

Sosiaalitädit syyllistyvät tässä taas samaan virheeseen, joka pilasi meidän 1970-1980-lukujen koulukiusattujen elämän: sen sijaan, että uhreja olisi puolustettu ja suojeltu vaaralta, keskityttiin uhan aiheuttaneen kiusaajaroiston motiivien psykologiseen ymmärtämiseen. Totta kai psykologinen ymmärtäminen on tarpeen pitkällä tähtäimellä, jos ja kun esimerkiksi koulukiusaaja halutaan ihmistää pahantekijästä kunnon kansalaiseksi. Ymmärtäminen ei saa kuitenkaan estää sellaisten välttämättömien pakkokeinojen käyttämistä, joilla uhatut lapset pelastetaan tappavalta vaaralta ja viedään sen ulottumattomiin.

http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/kun-aiti-lyo-ja-tappaa