lueskeltuani tätä palstaa...

Aloin tässä pohtimaan, kun lueskelin tätä palstaa, että hyvin moni hyvin monessa eri elämäntilanteessa oleva kokee yksinäisyyttä ja yhteenkuulumattomuutta ympäristön kanssa.

Itsellä elämän ihan kunnossa, on avopuoliso, muutama hyvä ystävä, tuttavapiiri, työ, opinnot....silti minäkin joinakin hetkinä olen kokenut suunnatonta yksinäisyyttä suurenkin ihmismassan keskellä. Ehkä tämä provosoi minua kirjoittamaankin ajatukseni.

Onko nyt niin, että me, joilla on yksinäisyyttä ja jotka kuitenkin elämme monen mittakaavan mukaan täysin normaalia elämää, elämme elämäämme toisten ehdoilla? Emme ehkä toteuta itseämme kuten haluaisimme ja voisimme, meidät on kasvatettu elämään tässä yhteiskunnassa sopivina? Kuitenkaan emme anna itsestämme niitä syvimpiä tuntoja kenellekään, emme kuormita muita murheillamme ja sitä kautta kannamme niitä itse ja koemme olomme hyvin yksinäiseksi omassa pienessä ajatusmaailmassamme?

Nykypäivän sana on menestys, sitä haetaan vaikka muiden jaloille tallaten. Se pätee parisuhteisiin ja työelämään. Kaikkialla kilpaillaan omasta paremmuudesta, menestyksestä ja eletään omien tarpeiden sanelemana. Jos mielipiteet poikkeaa muiden mielipiteistä (=jos joku siis uskaltaa ajatella omilla aivoillaan) tästä yksilöstä tulee hyljeksitty tavalla tai toisella. Kaikkien pitää mennä massan mukana ja omata sellaisia mielipiteitä, joilla heikompi itsetuntoiset eivät koe itseään huonommiksi ja joilla ne anteeksi vaan kusipäisimmät saavat loistaa.
Jos pikkuserkku kävelee kadulla vastaan, kuinka moni hänet tunnistaa? Olemme erkaantuneet suvuistamme, perheistämme. Elämme yksilöinä kantamatta muiden taakkoja. Suku toisi kuitenkin sitä tärkeää johonkin kuulumisen tunnetta.

Olen itseni kohdalla tullut siihen päätelmään, että luova mieleni ja intuitioni ei sovi kaikille. En voi keskustella sillä tasolla millä haluaisin ihmisten kanssa, koska jokin ihmeellinen korrektius täytyy aina olla, ettemme vain saisi sitä typeryksen leimaa otsaamme.
Hyvä niin, on olemassa työminä, opiskeluminä, ystäväminä, kumppaniminä ja sitten se OIKEA AITO minä, joka on se kaikkein yksinäisin. Ja miksi?

Tämä maa on kohta kuin jenkkilä, sisustetaan, ostellaan hienoja vaatteita, autoja, kadehditaan naapuria, rynnitään uralla eteenpäin, tasa-arvoisuus katoaa...puhutaan vain kevyitä asioita säästä ja mitä tehtiin mökillä eilen.

Kuka loppupeleissä uskaltaa olla täysin oma itsensä ja sen kautta omilla ehdoillaan vaikka sitten yksinäinen. Minä olen ainakin väsynyt siihen, että minua yritetään sovittaa johonkin muottiin.

Jokainen nainen/mies parisuhteessa yrittää asettaa itseään sellaiseen uomaan, joka pitäisi kumppanin lämpöisenä. Jokainen yrittää asettaa itsensä sellaiseen uomaan, joka pitää ystävän tai tuttavan lämpöisenä. Ja mikä tämän sanelee, jokin suunnaton yleisestä mielipiteestä ja tarpeesta nouseva tekijä, jonka mukaan itseä sitten muokataan.

Yksinäisyys on jokaisen itsensä määrittelemä. On niitä, jotka pyristelevät itsesäälissä eivätkä uskalla tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa, koska ovat ehkä saaneet kokea tai uskovat, etteivät mahdu siihen yleiseen muottiin siitä, mikä on kiva ja hieno tyyppi. Toiset ovat yksinäisiä kaiken yltäkylläisyyden ja ihmissuhteiden keskellä, koska eivät elä elämäänsä omilla ehdoillaan, vaan tekevät jokaisen päivänsä muita varten uskotellen, että sitä itsekin haluaa, vaikka välillä tekisi mieli herpata ja heittää kahvit päin seiniä....karrikoidusti.

Tässä mietittävää yksinäisille sieluille,
olemmeko kuitenkin yksinäisiä vain omasta valinnastamme ja yhteiskunnan asettamien normien perusteella? Vain, koska olemme jotakin muuta, kuin massan mukana liitelevä haavoittuva perhonen, olemme omia itsejämme ja sitä ei kestä kukaan, joka ei itse sitä ole tai uskalla olla....