Vihattu ja syrjitty. Miksi?

Olen vanhempi kuin sinä, mutta minua on myös kiusattu kun olin ikäisesi, ja nuorempanakin. Minuun kiusaaminen on jättänyt pysyvät jälkensä, eivätkä elämäni tärkeimmät asiat ole menneet siten, kuin olisi pitänyt. Eräs asiantuntija kertoi minulle, että yksi mahdollinen kiusaamisen syy voi olla se, että kiusaaja huomaa kohteessaan jonkin sellaisen vahvuuden, joka hänellä itsellään ei ole hyvissä kantimissa. Kiusaaja tuntee siis huonommuutta nähdessään vahvuutta toisessa ihmisessä.

Intissä ollessani oman saapumiseräni varusmiehet kiusasivat, ja oli aivan ilmeistä, että he lyttäsivät toista nostaakseen itseään ylöspäin. Se on tavallaan säälittävää, mutta raukkamaista ja tuomittavaa. Yksi kiusaamisen päätekijä otti minut kohteekseen kun huomasi, että minulla oli parempi kunto kuin hänellä. Hän poltti, mutta minä olin lopettanut juuri intin takia, ja kerroin sen hänelle. Jos katse olisi voinut tappaa, olisin kuollut joka päivä uudelleen, juostessamme harjoituksista takaisin kasarmille. Hänen hengityksensä vinkui eikä hän jaksanut loppuun asti, mutta minä jaksoin. Se oli hänelle liikaa. Huutamista, haukkumista, mitätöintiä ja perättömiä valheita riitti. Hän ei myöskään sietänyt sitä, että minun henkinen kanttini alokasaikana oli parempi. Hän poltti päreensä usein, mutta minä en, koska olin asennoitunut, että ei tämä niin paha ole. Aivot narikkaan - minulle kyllä kerrotaan mitä tehdä ja milloin (sanottakoon kuitenkin, että ampumaradalla ne aivot on syytä ottaa käyttöön. Aivottomat ovat vaarallisia itselleen ja varsinkin muille).

Kuvio menee niin, että yksi aloittaa, ja hiljainen enemmistö siirtyy kiusaajan puolelle, koska pelkäävät joutuvansa häntä vastaan. Vahvuuden lisäksi mikä tahansa heikkous tai herkkyys ihmisessä riittää aloittamaan helvetin. Minulle neuvottiin joskus, että älä välitä, tai älä ainakaan näytä sitä, koska se palkitsee kiusaajan. Neuvo oli huono. Reagoimattomuus antaa myös sen viestin, että mitä tahansa saa sanoa tai tehdä, "ei se kumminkaan voi mitään". Tiesin jo silloin, ja varsinkin nyt, että minun olisi kannattanut toimia aivan toisin. Kauniit puheet ja pyynnöt, vanhemmilta tai opettajalta tuleva "päähän taputtelu", ei aina tehoa A-luokan paskiaiseen.

Kiusaajan taas kannataa pitää mielessään - jos järkipuheet toisen elämän tuhoamisesta eivät kiinnosta - että on omalla toiminnallaan rakentamassa itselleen ehkä elinikäistä vihollista, joka saattaa kuin sattuman oikusta jonain päivänä kävellä kadulla vastaan, voimakkaampana kuin joskus ennen.

Ulkopuoliset helposti vähättelevät asioita joista kerroit, mutta minä tiedän tarkalleen, kuinka paljon se sattuu. Vielä nytkin, kun ajattelen vanhoja tapahtumia, tuntuu pahalta. Ulkopuolelle jättäminen on kaikista pahin. On äärimmäisen yksinäinen olo. Suora konfliktikin tuntuisi henkisesti helpommalta, enkä tässä tarkoita mitään fyysistä tappelua, vaan asioiden huutamista halki. Voipa käydä niinkin, että kiusattu hermostuu ja polttaa päreensä koulussa, ja opettajat ottavat sen näkyvämmän osapuolen puhutteluunsa. Ainakin itselleni on käynyt näin.

Antaisin lopuksi mielelläni jonkin yleispätevän neuvon jolla paha menee pois, mutta minulla ei valitettavasti ole sellaista. Pääkiusaajan kanssa voit yrittää jutella ja vedota hänen järkeensä tai tunteisiinsa, mutta silloin teidän on oltava kahden. Muutoin hänen on esitettävä kovaa muille ja varottava kasvojensa menetystä. Kun olette kahden, hän ei saa tukea muilta eikä hänen tarvitse pelätä kasvojensa menettämistä muiden silmissä. Jätä hänelle mahdollisuus "kunnialliseen" tapaan peräytyä. Se on tärkeää. Hänellä tulee olla mahdollisuus säilyttää kasvonsa annettuaan periksi. Olen joskus itse tehnyt tämän, ja hetken on jopa tuntunut, että ääliönaamarin takana on ehkä sittenkin ihminen. Kiusaajalla voi kuitenkin olla kotona vaikeaa tai vaikkapa ADHD, eikä hän osaa muuttaa käyttäytymistään. Aika usein kiusaaja joutuu myöhemmin elämässään hankaluuksiin, mutta sinun mahdollisuutesi ovatkin paremmat. Ja se koulukin loppuu joskus.

Aika matelee kun on vaikeaa, mutta jälkeenpäin ajatellen, ei se yläaste niin kovin kauaa kestänyt. Toivotan kuitenkin voimia sinulle. Toivon myös, että kiusaaja käsittäisi, mitä on tekemässä. Pahimmillaan kiusaaja voi olla ajamassa uhriaan kohti lopullista ratkaisua. Jos sinusta tuntuu oikein pahalta, kerro siitä rohkeasti vaikka koulukuraattorille, -lääkärille tai terkkarille. Heillä on vaitiolovelvollisuus. Pahaa oloa ei pidä hautoa yksinään pitkään.

Hyvä että kirjoitit tänne, hyvä kun avauduit. Ei se ole itsekästä eikä valittamista, että haluaa ihmisarvoista kohtelua! Jos asiaa hyssytellään, täysin väärät ihmiset hyötyvät siitä. Vika ei ole sinussa vaan kiusaajissa. He ovat sisältä mustia, he ovat hukassa.

Tämä meni vähän vuodatukseksi, mutta tämmöisiä ajatuksia nousi mieleeni. OHO, kolme tuntia vierähti. Öitä..zZz.. :)

Kyllä tuo minusta aika pahalta kuulostaa, sillä kaikillahan pitäisi olla mahdollisuus tuntea olonsa turvalliseksi koulussa. Sitä minäkin olen miettinyt, että miksi jotkut luulevat että on olemassa oikeutettuja syitä kiusata toista? Kun vaan kaikki muistaisi, että vaikka me ollaan erilaisia me ollaan silti samanarvoisia. Oot varmasti ihana tyyppi ja toivottavasti muutkin oppivat huomaamaan sen.

Luultavasti peruskoulun jälkeen tilanne muuttuu parempaan suuntaan, niin ainakin minulla on käynyt nyt kun aloitin lukion. Mutta koeta jaksaa ja toivottavasti sun tilanne paranee jo ennen peruskoulun päättymistä.

Ne on sulle vaan kateellisii ku oot niin kaunis ja ihana. Jätä tollaset ivalliset katseet ihan omaan arvoonsa... niiden päässä on jotain vialla!

Mua alettiin kiusaamaan yläasteella. Yritin pärjätä kouluaineissa hyvin, mutta olin huono esim. liikunnassa. lukuaineissa kuitenkin kohtuullisen hyvä. olin vähän hiljainen ja ujo, enkä pukeutunut aivan viimeisimmän muodin mukaan. luokalle tuli uusi oppilas, joka melkein heti otti mut silmätikukseen, siitä se sitte jatku niin, että muut tulivat pikkuhiljaa mukaan siihen, pääkiusaajan puolelle siis. mua alettiin kiusaamaan ihan kaikesta: vanhempien ammateista, millasia he olivat, mitä ite tein( en käyttäny alkoholia/tupakkaa), siitä et olin huono liikunnassa, omista mielipiteistä yms, pukeutumisesta.
eniten vitutti se, et kiusaamiseen saatiin mukaan porukkaa, jota en pahemmin ees tuntenu. joku "tuntematon" saattoi huudella jostain välillä jotain tms. sitte kun hommaan alkoi tulla mukaan jopa fyysistä väkivaltaa ja tavaroiden rikkomista, niin vanhemmat huomas asian. no siitä ei sitte seurannu mitään muuta hyvää kun se, että se fyysinen väkivalta loppui, mut henkinen kiusaaminen jatkui entistä pahempana oikeestaa. mä jouduin käymään kuraattorilla ja multa kyseltiin et kuka se kiusaaja nyt on yms. en uskaltanu kertoo tms. pelkäsin et siitä seuraa entistä pahempi tila.
suurin osa näistä kiusaajista meni sitte yllätys yllätys amikseen. ite jatkoin lukioon, josta sain ihan kohtuulliset paperit. entinen kiusatun taustani ei voinut olla vaikuttamatta siihen, et miten porukka suhtautui meikäläiseen lukiossa(sama kaupunki). mua vähäteltiin yms. ainakin siltä se tuntui usein. en ollut mikään suosittu ja usein jäin porukan ulkopuolelle. se sattui oikeesti.

intissä mua kiusattiin lähinnä yhden henkilön toimesta, joka kiusasi kaikkia jotka ei häntä miellyttäny. tosin se oli sellasta aika yliampuvaa kiusaamista, mut ehkä sellanen adhd-mulkku ei ees parempaan pystyny.

mutta mitäs tästä koko paskasta on sitte jäänyt käteen?

ei oo paljoo kavereita, en luota ihmisiin, vähäiset suhteet vastakkaiseen sukupuoleen, huono itsetunto aina välillä. mutta ainakin osaan nyt ottaa kiusaamisen eri tavalla, eikä mua niin helposti pysty enää kiusaamaan.

Mun neuvo kaikille kiusatuille on ,et olkaa sellasia kuin olette. ei teidän tarvi miellyttää ketään, ettei teitä kiusattais tms. kulkekaa pää pystyssä ja olkaa vahvoja, sillä kiusaajilla se ongelma on, ei teillä.
kiusaajat vaan yrittävät pönkittää huonoa itsetuntoaan kiusaamalla muita. niille voi lähinnä nauraa..

et ole itsekäs. olet selvästi alistuvaista tyyppiä, koska olet heti valmis pyytelemään anteeksi sitä, että valitat mukamas ehkä turhasta. höpsis!!! useimmat kiusatut sanovat, että juuri tuo tuollainen henkinen väkivalta on PAHINTA. se TUNTUU PAHIMMALTA. mikään ei ole kamalampaa kuin tuollainen näkymätön "tauti", jota kylvetään tiettyihin ihmisiin, joita tulee välttää.

yläasteella kaikki tahtovat olla niin "kuul". ilmeisesti sinussa on nyt keksitty jotain, miksi et ole, ja kaikki seuraavat johtajaa kuin aivottomat kanat. voi johtua 1) pukeutumisesta tai ulkonäöstä 2) hiljaisuudesta tai "nössöydestä" 3) siitä että on itse pelottavan "kuul" niin että se joku toinen koulun "kuul" pelkää menettävänsä asemansa ja alkaa äkkiä operaatioihin. olen aina ollut sitä mieltä, että yläasteikä on PAHINTA. ihmiset eivät koskaan kasva aikuisiksi, mutta yläaste on täyttä helvettiä. kyllä elämä tuosta jälkeen tasoittuu, -ainakin jos saat tilaisuuden aloittaa peruskoulun jälkeiset opinnot uudessa ympäristössä ILMAN TUTTUJA KASVOJA.

olen itse ollut tuossa samassa tilassa ja tilanteessa kanssasi. näen kirjoituksessasi merkkejä siitä, että kiusaaminen jo vaikuttaa sinuun: juuri tuo anteeksipyytelevä asenne. olet varmaan helppo uhri henkiselle väkivallalle niin kuin minäkin aikoinani olin. Vieläkin olen hyvin epävarma itsestäni tuon seurauksena, vaikka olen ollut VAPAA jo pitkään. murrosiän epävarmuus ilmeni minussa vahvasti ja kiusaajat talloivat itsetuntoni lisäksi pohjamutiin, mutta päätin, että nousen. tässä sitä ollaan: paljon kavereita ja elämä hymyilee. koska nimimerkkisi on "syntynyt yrittämään", tiedän, että sinäkin tulet vielä menestymään. kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista paskaa, mitä joudut sietämään, mutta olet hyvin nuori ja sinulla on tulevaisuus. MAHTAVA tulevaisuus. olen ehkä vähän naiivi, mutta uskon, että ihmisestä voi tulla just se, miksi haluaa. kun pääset eroon noista supattelevista idiooteista ja aloitat alusta jossain toisaalla, saat varmasti kavereita olemalla oma itsesi.
itse en yläasteaikoina avautunut tilanteestani kellekään ja olin muutenkin hyvin sulkeutunut. mutta se ei ollut oikea luonteeni vaan tila, johon kiusaajani olivat minut pakottaneet käytöksellään. en uskaltanut oikein sanoa tai tehdä mitään, koska jokaisella sanallani oli kyky saada kiusaajani innostumaan ryöpöttelystäni.

...saman kokenut.

Vaihdoin toisesta koulusta toiseen kouluun. Tässä uudessa koulussa on muutama entinen frendi, ihmettelen vain, että miten hekin voivat tilanteeni tietää niinkin hyvin.

Jeap, edellisessä koulussa raiskattiin henkisesti. Pelkäsin keväällä, ja pelkään edelleenkin älyttömästi ihmisiä. Jos joku vilkaiseekin muhun, mä oon ihan hermona. Kaiken lisäksi on äärimmäisen hankalaa pyytää uusilta opettajilta kirjoja tai jotain vastaavaa, kun itku meinaa pyrkiä silmään joka hetkenä. Hermostuttaa ja pelottaa niin, ettei sitä oikein kukaan voi ymmärtää. Ahdistun suurissa ihmisjoukoissa. Pälyilen ympärilleni ja säpsähtelen, väistelen jatkuvasti. Pelkään niin.

Edellisessä koulussa tää sakin hivutus alkoi jo seitsemännellä, en ole se kaikkein puheliain ja sosiaalisin ihminen. Seiskalla tosin vielä oli kavereita, kasilla ei sitten ketään, joka ei olisi puukottanut selkään. Kukaan ei kahdeksannella puhunut mulle koskaan mitään. Mua katsottiin kuin liiskaantunutta kastematoa. Kiusaamiseni johtui kai osittain siitä, ettei minua tunnettu ja siitä, että en kovin paljon kiinnitä huomiota pukeutumiseeni koska "meneväthän ne vaatteet kuitenkin sotkuun". Jep, maalta ollaan. Siistit, puhtaat vaatteet kuitenkin on päällä, aina.

Keväällä oli masennus päällä ja niin ahdistunut olo, ettei kyennyt juurikaan mitään tekemään. Pahimman mä teinkin, luovutin. Lintsasin kun en kyennut muuta tekemään, en jaksanut, ei huvittanut, en halunnut tehdä muuta kuin olla kotona.

Eiköhän elämä pikkuhiljaa ala tästä hymyilemään...
Tsemppiä vaan sulle, kyllä sä pärjäät. Luovuttaa ei kannata.

Periksi ei anneta!

[email protected]

Minulla on myöskin samankaltaisia kokemuksia, viime vuosilta kuin sinulla: porukan ulkopuolelle jättmistä, kuiskimista, pahasti katsomista ja niin edelleen. Enkä vieläkään tiedä miksi. Etkä sinä mielestäni ole itsekäs asioista kertoessasi, koska kuten sanoit, joskus on avauduttava.
Ja minulle on myöskin muodostunut täsmälleen sama ongelma, että olen alkanut liikaa ajatella sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Jos joku katsoo minua jotenkin oudosti käytävillä, tai jättää moikkaamatta, niin se jää vaivaamaan pitkäksi aikaa. Vielä vuosi sitten perusoletukseni oli, ettei ihan oikeasti kukaan pidä minusta. Jos siis tapasin uuden ihmisen, perusoletukseni oli, että hän vihaa minua, ja minun on lähdettävä rakentamaan mahdollista ystävyyssuhdetta siltä pohjalta, näyttää hänelle, ettei minua tarvitse vihata. Noin en suurimmaksi osaksi enää ajattele, onneksi.
Minulle on hankalaa uskoa vieläkin, että ihmiset pitävät minusta, vaikka he sanoisivat sen ääneen. Ja kun kuitenkin haluaisin uskoa siihen, ymmärrän jollain tasolla, että minusta pidetään, mutta en aina tahdo uskoa sitä kokonaan. Se on raivostuttavaa. Olen tavannut monia uusia ihmisiä, jotka ovat kertoneet pitävänsä minusta ja minä heistä, mutta se, etten tunnu uskovan siihen täysillä harmittaa minua todella.

Minulla on tuo sama kysymys pyörinyt yli neljä vuotta päässä: "Mikä minussa on vikana?" Mutta minä en usko että SINUSSA on mitään vikaa, ja olen tosissani. Kukaan ei ole täydellinen, en minä, sinä eikä edes ne kiusaajat.

Mutta minusta olisi mukavaa keskustella kanssasi, ei mitään syvällisiä luentoja siis, vaan ihan päivittäisiä asioita, vaihdella maileja taikka kirjeitä ja näin edelleen >> Tuntuu että olemme jollain tasolla melko samanlaisia ihmisiä, ja olisi mukavaa olla ystäväsi \^-^ Jos sinulla on energiaa, tai kiinnostusta mailien ja kirjeiden lähettämiseen, voit lähetellä viestiä osoitteeseen [email protected] . Itse olen kohtapuoliin 17-vuotias lukion toisen aloittanut tyttö, harrastuksina sarjakuvat ja piirtäminen. Mutta jos et ole kiinnostunut mailien taikka kirjeiden vaihdosta, niin toivottelen sinulle hyvää lukuvuotta! Pää pystyyn, ja vaikeiden asioiden tullessa kannattaa kääntyä terveydenhoitajan tai kuraattorin puoleen: minua se ainakin auttoi ^^

Iloista syksyä!

~Amadare aka sadepisara

Mulla on samoja kokemuksia. Heti ne vaikka edes ees tunne, niin ne kattoo sillei, et toi ihan sitä ja tätä. Ja oon myös melkei aina porukan ulkopuolella. Ei mua kiusata, mutta joskus syrjitään.

Yksi pikku juttu vaan siitä kun ihmiset katsoo sua. Se ei silti välttämättä oo tarkoitus olla halveksivaa. Minä ainakin katsekontaktilla yritän viestittää, että hei, huomasin sut, ehkä vois jotenkin es onnistua tutustua. Mutta jos toinen kääntää vaikka katseensa heti pois, niin tulee sellainen olo, ettei se halua. Ainakin kun minä näen yksinäisen ihmisen, niin yleensä ajattelen että saisipa tuokin kavereita/ osaisinpa mennä juttelemaan jotakin.

Mutta tiedän ainakin yhden ihmisen, jolle haluaisin jutella, mutta minusta tuntuu, että sanon sitten mitä tahansa niin se ottaa sen negatiivisena vastaan. Enkä ainakaan haluaisi loukata sitä yhtään, mutta silti näyttää kuin se tuntee, että olisin yrittänyt tehdä niin. Silloin ei oikein jää muuta mahdollisuutta, kuin olla kiinnittämättä siihen huomiota.

Kun ihmiset nauraa lähettyvilläsi ja sinua juuri silloin kiusataan, niin se ei läheskään aina tarkoita että sinulle nauretaan. Mutta sitä sun on varmaan vaikea uskoa. Monet nauraa paljon päivittäin, eikä ne ehkä kiinnitä edes huomiota sun kiusaamiseen, eikä tajua olla silloin nauramatta ja kertomasta omia hauskoja juttuja... ja silloin tunnet että niiden sipinät koskee sua.

Ja jos tunnet, että susta jatkuvasti supistaan. Katso yritä katsoa ympärille ja miettiä, ketä kaikkia muita se supina voisikaan koskea, ja monesti se ei koske ketään lähellä olijoita. Välillä supisijat tietenkin voi tarkistaa ja katsoa ympärilleen, ettei kukaan kuuntele vaan niitä juttuja.

Ja se vielä, uskotko tosiaan, että olet niin jännittävä ja mielenkiintoinen ja vaikka mitä, että susta jaksettaisi puhua niin paljon. Eikö yleensä ihmisillä ole paljon mielenkiintoisempaa puhua itselle tärkeistä asioista. Ei kovin kauan jaksa miettiä jotain luokkalaista, varsinkin, jos se ei oo mikään huippu säväyttävä tyyppi, joka tekisi kaikkea jännittää. Sori, mutta minä en ainakaan jaksa miettiä ja puhua ihmisistä, joissa ei ole mitään ihmeellistä, eli ujoista ja hiljaisista kaikkein vähiten. Olisiko kaikilla niillä ympärillä olevilla ihmisillä niin tylsä huumorintaju, että ne jaksaisivat oikeasti nauraa jollekin pikkujutuille sussa. Eikös niillä luultavasti kuitenkin ole jännempiä juttuja, vai ovatko kaikki todella niin tylsiä, että eivät enää mitään muuta keksi.

Ja ainakin me ollaan porukalla yritetty vähän sivusta vaikuttaa kiusaamiseen, että kun joku kiusaa muita niin me puhutaan vähän isompaan ääneen, että säälittävää tuommoinen. Että se kiusaaja tajuaisi, kuinka sen tekemisiä ei oikeasti kovin moni arvosta.

Ja kaikilla ei ole yläasteikäisenäkään niin huono itsetunto, että pitäisi olla sen kiusaajan puolella. Vaikka onkin hiljaa, voi olla monia, jotka haluasi tehdä asialle jotain, mutta ei vaan sitä uskalla. Toisessa ihmisessä pitäisi olla todella painava syy, että sitä vihaisi. Ei se vihaaminen taida olla sun tapauksessa oikea sana. Se että on äänessä ja ihan selvästi nauraa sulle, eikä vaikka niiden kiusaajien typeryydelle, niin ehkä ne saattaa olla niitä jotka haluaa miellyttää kiusaajaa, suuri hiljaisten joukko ehkä ei...