Olen nuori nainen, potenut keskivaikeaa masennusta aaltoilevasti viimeiset viisi vuotta. Olen ns. menneisyyteen suuntautunut ihminen: pelkään tulevaisuutta, nykyhetki ahdistaa, sen sijaan 5-10 vuotta sitten olin onnellinen, ja siksi kaipaan niitä aikoja.
Tänä aamuna surffailin youtubessa, katselin musiikkivideoita ja trailereita. Sattuman kaupalla päädyin kuuntelemaan/katselemaan Suede-yhtyeen Trash-biisin musiikkivideota. En ollut vuosikausiin kuullut kyseistä kappaletta, viimeksi varmaan juuri noin viisi vuotta sitten... Sisälläni repesi. Kuin ihmeellisinä kaikuina ja väläyksinä kappale kuljetti minut vuosien taakse, parempiin aikoihin. Olin silloin oikeasti onnellinen. Kappaletta kuunnellessani muistin käsittämättömän elävästi kaikki ne vuosientakaiset tilat, tunnelmat, tuoksut, silloiset ajatukseni ja tunteeni. Olin tuolloin noin 22-23 -vuotias opiskelija, iloinen ja energinen tyttö. Kävimme opiskelukaveriporukalla aina yhdessä tietyssä baarissa, jossa dj joka kerta soitti Sueden Trashin, ja joka kerta se piti mennä tanssimaan.
Olin aivan uppoutuneena menneisyyteeni, kaikkeen siihen kauniiseen ja ihanaan, mitä silloin oli, kunnes POKS! kappale loppui, ja palasin karuun nykyhetkeen. Entistäkin masentuneempana purskahdin itkuun, ja olen itkenyt siitä asti. Haluaisin niin paljon palata menneisyyteen, että meinaa pää hajota... Tunnen, etten ole moneen vuoteen enää ollut oma itseni, eli se joka olin silloin. Miten saisin sen takaisin? Miten saisin itseni takaisin?
Kaipa tällainen sairaalloinen nostalgisuus on tavallista masentuneella ihmisellä(?). Vaikka eihän tämä ihan pelkältä nostalgialta vaikuta, kun koen oman identiteettinikin häipyneen ajan mukana.
Onko sinulla kokemusta tällaisesta? Onko antaa neuvoja?
Tänä aamuna surffailin youtubessa, katselin musiikkivideoita ja trailereita. Sattuman kaupalla päädyin kuuntelemaan/katselemaan Suede-yhtyeen Trash-biisin musiikkivideota. En ollut vuosikausiin kuullut kyseistä kappaletta, viimeksi varmaan juuri noin viisi vuotta sitten... Sisälläni repesi. Kuin ihmeellisinä kaikuina ja väläyksinä kappale kuljetti minut vuosien taakse, parempiin aikoihin. Olin silloin oikeasti onnellinen. Kappaletta kuunnellessani muistin käsittämättömän elävästi kaikki ne vuosientakaiset tilat, tunnelmat, tuoksut, silloiset ajatukseni ja tunteeni. Olin tuolloin noin 22-23 -vuotias opiskelija, iloinen ja energinen tyttö. Kävimme opiskelukaveriporukalla aina yhdessä tietyssä baarissa, jossa dj joka kerta soitti Sueden Trashin, ja joka kerta se piti mennä tanssimaan.
Olin aivan uppoutuneena menneisyyteeni, kaikkeen siihen kauniiseen ja ihanaan, mitä silloin oli, kunnes POKS! kappale loppui, ja palasin karuun nykyhetkeen. Entistäkin masentuneempana purskahdin itkuun, ja olen itkenyt siitä asti. Haluaisin niin paljon palata menneisyyteen, että meinaa pää hajota... Tunnen, etten ole moneen vuoteen enää ollut oma itseni, eli se joka olin silloin. Miten saisin sen takaisin? Miten saisin itseni takaisin?
Kaipa tällainen sairaalloinen nostalgisuus on tavallista masentuneella ihmisellä(?). Vaikka eihän tämä ihan pelkältä nostalgialta vaikuta, kun koen oman identiteettinikin häipyneen ajan mukana.
Onko sinulla kokemusta tällaisesta? Onko antaa neuvoja?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei! Kun luin sun tarinan, mulla tuli just mun oma tilanne mieleen. Oon aina ollu elämänmyönteinen ja positiivinen tyttö, siihen asti kun talvella sairastuin vakavaan masennukseen....oon pikkuhiljaa kuntoutunu mut oma identiteetti on tosiaanki aivan hukassa. tulevaisuus pelottaa ihan hirveesti ja tuntuu et se kaikki luonnollisuus omaan toimimiseen on kadonnu. Oon ollu puoli vuotta sairaslomalla ja tuntuu et se on vaikuttanu mun itsetuntoon pysyvästi. Joka aamu on kauheeta herätä ja toivoo vaan et kaikki ois niinku ennen. Tuntuu et ympärillä maailma pysyy ihan samanlaisena mut ite on vaan muuttunu, se on kauhea tunne
Ja joskus aina muistaa kaiken entisen hyvän, ja sit alkaa itkeen ihan hirveesti kun tajuaa minkälainen on nykyään...musta tuntuu et siihen entiseen ei voi palata vaan pitää hyväksyä ittensä semmosena ku nyt on..ja oon huomannu et se olo paranee kun tekee niitä samoja juttuja mitä teki ennen sairastumista vaikka mikään ei tuntuiskaan samalta...
Sulla on silti varmaan eri tilanne ku mulla kun oot ollu jo pitempään masentunu...silti mäki kelaan menneitä ja muistelen itteäni sillon kun en pelänny tulevaa ja uskalsin olla oma itteni
kun tämä hetki ei anna tyydytystä, haetaan niitä hyviä tunne-elämyksiä tutusta ja turvallisesta menneisyydestä. Itse tapasin matkustella lapsuudenaikaisille asuinsijoille, istuskella öisin yksinäisyydessä ja muistella niitä "onnellisia" aikoja.
Arjen harmaus ei oikein tarjoa meille vahvoja elämyksiä, siksi muistot ovat hyvä tapa kokea niitä positiivisia tunteita. Toinen tapa on kehitellä mielessään positiivisia tarinoita, päiväunia, sitäkin olen harrastellut ja ne ovat helpottaneet oloa kummasti.
Ikävä kyllä vahvoja tunteita saa helpommin ikävistä kuin miellyttävistä asioista ja siksi moni elää itse luomassaan, pelkoja ja syyllisyydentunteita ruokkivassa, kuvitelmien virtuaalimaailmassa sairastuttaen itsensä masennukseen ja paniikkeihin.
Pitäisi oppia käsittelemään elämän pettymykset siten että ne eivät jää vellomaan päähän, peittäen sen reaalielämän alleen, todeta tilanne ja arkistoida asiat. Itse olen juuri opetellut tätä, se on pitkän linjan tapa ehkäistä mielialahäiriöiden synty.
Taisi olla venäläinen sanonta, joka tuli nyt mieleen...
"Eilistä et tavoita, huomista et voi välttää, elä siis tässä hetkessä."
Itselläni on samoja ongelmia. Täytän ensi kuussa 18, aikuisuus ahdistaa jonkin verran.
Jo viime uuden vuoden muisteleminen tuo paremman fiiliksen, tuntuu kuin koko ajan olisin vain mennyt huonoon suuntaan. Viime aikoina päihteiden käytön takia olen ollut kuin psykoosissa, en enää ole pystynyt tuntemaan edes surua tai mitään. En siis mitään.
Olisi aivan mahtava taito pystyä nauttimaan joka hetkestä ja olemaan tyytyväinen siihen mitä saa, mutta kuitenkin tekemään töitä unelmansa eteen. Olen ikäänkuin halvaantuneessa tilassa; tiedän mitä haluan, mutta en voi tehdä mitään sen eteen.
Olen 25-vuotias tyttö. Tyttö siis enkä nainen, koska aikuisuus(kin) ahdistaa. Mullakin keskivaikea masennus, noin 3 vuotta. Todellakin pelkään tulevaisuutta ja nykyhetki ahdistaa. Identiteetti on täysin hukassa, tavallaan mussa taistelee monta minuutta tai siis mulla on eritasoisia vastakkaisia haluja ja ajatuksia (mulla ei siis ole mitään useitä persoonia, mutta ajatuksesi siitä, että haluaisit sen vanhan itsesi takaisin, tuntuu tutulta). Tavallaan sitä tuntee itsensä tosi vieraaksi. Ei hahmota omia ajatuksiaan ja halujaan. On itselleen vieras, eikä tiedä, mitä haluaa.
Mua ahdistaa oman elämäntilanteen lisäksi maailmassa lähes kaikki. Ihmisten julmuus toisiaan ja eläimiä kohtaan, luonnon riistäminen, yleinen välinpitämättömyys, se, ettei tiedä varmuudella melkein mitään; mikä on elämän tarkoitus, miksi me täällä ollaan. Todellisuus tuntuu tosi absurdilta; ihmiset vaan elelee elämäänsä, eikä mieti, miksi. Koko ajan joka puolelta tulvii kaikkia vaatimuksia siitä, millanen on terve, normaali ihminen. Mä en käsitä, miten monet ihmiset pystyy elämään ilman että ne masentuu. Tuntuu siltä, et oikeesti tää ahdistus ja masennus on jotenkin normaalia, mutta terveenä pysyminen on jotenkin outoa. Joku voi tähän sanoa, et mul ois todellisuuskäsitys ihan vinksallaan, mut mun mielestä "terveillä" ihmisillä on epätodellinen, väärä käsitys todellisuudesta. En pysty ymmärtämään, miten ihmisten yltiöpositiivisuus ei olisi itsepetosta ja valheellista kuvaa todellisuudesta. Ja sitten kun sanotaan, et kyllä Suomessa on hyvin asiat, niin sehän vaan lisää sitää ahdistusta, kun tietää, miten paljon huonommin muualla asiat on.
Tässä nyt tuli tämmöstä ylimääräistä vuodatusta, mut tosiaan, menneisyyden haikailussa et oo ainoa, tulevaisuuteen kun ei voi yhtään luottaa ja nykyisyydessä on paha olla, niin tottakai sitä muistelee, miten sillon joskus ennen oli jopa onnellinen.
"Mä en käsitä, miten monet ihmiset pystyy elämään ilman että ne masentuu. Tuntuu siltä, että oikeasti tää masennus ja ahdistus on jotenkin normaalia, mutta terveenä pysyminen on jotenkin outoa. Joku vois tähän sanoa, et mul ois todellisuuskäsitys ihan vinksallaan, mut mun mielestä "terveillä" ihmisillä on epätodellinen, väärä käsitys todellisuudesta."
Mulla on samanlaisia ajatuksia. Ihmettelen, miten jotkut (siis tosi monet) voi elää onnellisina ja huolettomina tällaisessa maailmassa: se ON itsepetosta. Pakkohan sen on olla, kun maailmassa tapahtuu koko ajan järkyttäviä, pahoja asioita. Tiedostan kyllä, että hyviäkin asioita tapahtuu, ihmiset ystävystyy ja luo taideteoksia jne, mutta ne hyvät asiat kalpenevat huonojen asioiden rinnalla. Suhtaudun kyynisesti esim. tuttavapiirin vauvauutisiin, ajattelen mielessäni, että juu, taas yksi kuluttaja lisää tähän ylikansoitettuun maailmaan...
Ihan kuin olisin joutunut johonkin tieteiskauhuelokuvaan, jossa ei-masentuneet ihmiset ovat jotain unissakävelijöitä, zombeja, palkoihmisiä, joita minun pitää yrittää ravistella, herättää tiedostamaan tämä oikea todellisuus.
Ehkä minun (ja sinun) kohtaloni on se, että muutun itsekin joskus "palkoihmiseksi", vaivun tuohon autuaaseen uneen (eli "parannun masennuksesta"). Tavallaan pelottava ajatus... ;)
Jännä miten mekin ollaan ennen pystytty elämään "terveesti", vaikka ollaan tiedostettukin maailman ongelmat ja toivottomuus. Jotenkin sitä vaan on juuttunut niihin asioihin, eikä pääse enää pakenemaan "terveiden" itsepetoksellisiin haavemaailmoihin, joissa ikävät asiat ei pysty musertamaan.
"Ehkä minun (ja sinun) kohtaloni on se, että muutun itsekin joskus "palkoihmiseksi", vaivun tuohon autuaaseen uneen (eli "parannun masennuksesta"). Tavallaan pelottava ajatus... ;)"
Mun mielestä "parantuminen" ei tunnu pelottavalta ajatukselta. Haluaisin olla vaan onnellinen, vaikkakin itsepetoksessa. Masentunut ja ahdistunut olo on niin järkyttävän kamalaa, etten toivoisi sitä kyllä kenellekään, edes niille ihmisille, joita vihaan. Toisaalta tää maailman meno on niin älytöntä, että pahimmille pahantekijöille olisi ehkä paikallaan herätä tähän meidän todellisuuteemme.