Haluan purkaa edes jonnekin ajatuksiani, jotka ovat sekavana sotkuna päässäni.
Kaikki alkoi joskus murrosiässä, kun masennuin ja aloin vaan inhota itseäni. Lapsuus oli onnellinen, tosin olin yliherkkä jo silloin (suutuin helposti ihmisille, järkytyin asioista muita herkemmin jne).
Olen nyt kärsinyt yli 10 vuotta kaikenlaisista mielenterveyden ongelmista, kuten jatkuvasta unettomuudesta, masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, itseinhosta, ahdistuksesta jne. Olen myös yrittänyt itsemurhaa muutaman kerran (en siis uskaltanut viedä asiaa loppuun asti). Itsemurhaa mietin nytkin päivittäin. Varsinkin öisin kun en saa unta.
Olen kokeillut ainakin viittä eri mielialalääkettä, nyt käytössä ollut 4kk Efexor. En tunne helpotusta olooni, mietinkin kannattaako lääkitystä edes jatkaa. Unilääkkeitä myös lähes jatkuvassa käytössä (Stillnoct, Tenox...). Eivätkä nekään tehoa kuin silloin tällöin. Terapiassa kävin myös vuosia, enkä tuntenut saavani apua kuin ehkä hetkellisesti. Eräs psykiatri epäili minulla persoonallisuushäiriötä. Toinen taas mielialahäiriötä. Lopullista diagnoosia ei siis ole.
Ihmeellisintä tässä lie se, että elämäni näyttää päällepäin upealta. Elän avoliitossa ja taloudellinen tilanteemme on todella hyvä. Rakkautemme on syvää. Opiskelen viimeistä vuotta alalle, joka kiinnostaa, mutta juuri nyt en ole pystynyt olemaan koulussa tämän ahdistukseni vuoksi. Ystäviä on, mutten osaa oikein puhua heille näistä ongelmistani pääni sisällä.
Minussa on kuin kaksi eri persoonaa; toinen on hauska hassuttelija, joka ajoittain on hyvinkin onnellinen ja toinen taas on tämä itsemurhasta haaveileva todella ahdistunut persoona. Olen jatkuvassa ristiriidassa siitä kuka oikein olen ja mitä oikein haluan, mikä tekisi minut onnelliseksi... Tunnen olevani ihan paska tyyppi, kun en osaa olla kiitollinen elämän hyvistä asioista vaan aina löydän vaan kaiken huonon.
Olen myös puolisolleni ajoittain todella ilkeä. Käyn joskus suutuspäissäni häneen käsiksi. Sekin on puoli, jota en edes itsessäni tunne. Olen aina ollut rauhaa rakastava, väkivaltaa vastustava ihminen. Ja nyt sitten itse lyön...
Kaikki tuntuu nyt todella raskaalta. En oikeasti tiedä mistä alkaa purkamaan tätä pahan olon vyyhtiä. Kaiken lisäksi olen myös alkanut juomaan alkoholia todella paljon, useasti viikossa. Kesäloman aikana opin tämän tavan, se helpottaa minua suuresti. Krapula on sitten eri asia. Lähipiiri onkin huomautellut alkoholin käytöstäni.
En tiedä mikä tämän ongelman ydin on. Minä vain inhoan itseäni, pelkään muita ihmisiä, olen jatkuvasti ahdistunut, enkä nuku hyvin. Ja nautin paljon humalassa olemisesta, silloin päällä on se persoonani, jota sentään siedän. Se hauska minä.
Herääkö kellekään ajatuksia tästä, olisi helpottavaa lukea muiden ajatuksia asiasta.
Kaikki alkoi joskus murrosiässä, kun masennuin ja aloin vaan inhota itseäni. Lapsuus oli onnellinen, tosin olin yliherkkä jo silloin (suutuin helposti ihmisille, järkytyin asioista muita herkemmin jne).
Olen nyt kärsinyt yli 10 vuotta kaikenlaisista mielenterveyden ongelmista, kuten jatkuvasta unettomuudesta, masennuksesta, sosiaalisten tilanteiden pelosta, itseinhosta, ahdistuksesta jne. Olen myös yrittänyt itsemurhaa muutaman kerran (en siis uskaltanut viedä asiaa loppuun asti). Itsemurhaa mietin nytkin päivittäin. Varsinkin öisin kun en saa unta.
Olen kokeillut ainakin viittä eri mielialalääkettä, nyt käytössä ollut 4kk Efexor. En tunne helpotusta olooni, mietinkin kannattaako lääkitystä edes jatkaa. Unilääkkeitä myös lähes jatkuvassa käytössä (Stillnoct, Tenox...). Eivätkä nekään tehoa kuin silloin tällöin. Terapiassa kävin myös vuosia, enkä tuntenut saavani apua kuin ehkä hetkellisesti. Eräs psykiatri epäili minulla persoonallisuushäiriötä. Toinen taas mielialahäiriötä. Lopullista diagnoosia ei siis ole.
Ihmeellisintä tässä lie se, että elämäni näyttää päällepäin upealta. Elän avoliitossa ja taloudellinen tilanteemme on todella hyvä. Rakkautemme on syvää. Opiskelen viimeistä vuotta alalle, joka kiinnostaa, mutta juuri nyt en ole pystynyt olemaan koulussa tämän ahdistukseni vuoksi. Ystäviä on, mutten osaa oikein puhua heille näistä ongelmistani pääni sisällä.
Minussa on kuin kaksi eri persoonaa; toinen on hauska hassuttelija, joka ajoittain on hyvinkin onnellinen ja toinen taas on tämä itsemurhasta haaveileva todella ahdistunut persoona. Olen jatkuvassa ristiriidassa siitä kuka oikein olen ja mitä oikein haluan, mikä tekisi minut onnelliseksi... Tunnen olevani ihan paska tyyppi, kun en osaa olla kiitollinen elämän hyvistä asioista vaan aina löydän vaan kaiken huonon.
Olen myös puolisolleni ajoittain todella ilkeä. Käyn joskus suutuspäissäni häneen käsiksi. Sekin on puoli, jota en edes itsessäni tunne. Olen aina ollut rauhaa rakastava, väkivaltaa vastustava ihminen. Ja nyt sitten itse lyön...
Kaikki tuntuu nyt todella raskaalta. En oikeasti tiedä mistä alkaa purkamaan tätä pahan olon vyyhtiä. Kaiken lisäksi olen myös alkanut juomaan alkoholia todella paljon, useasti viikossa. Kesäloman aikana opin tämän tavan, se helpottaa minua suuresti. Krapula on sitten eri asia. Lähipiiri onkin huomautellut alkoholin käytöstäni.
En tiedä mikä tämän ongelman ydin on. Minä vain inhoan itseäni, pelkään muita ihmisiä, olen jatkuvasti ahdistunut, enkä nuku hyvin. Ja nautin paljon humalassa olemisesta, silloin päällä on se persoonani, jota sentään siedän. Se hauska minä.
Herääkö kellekään ajatuksia tästä, olisi helpottavaa lukea muiden ajatuksia asiasta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Alkoholi on lisäongelmia ja ahdistusta aiheuttava. Eli alkoholi kokonaan pois ja pois myös niistä porukoista joissa juodaan. Muutoin vaikauttaa melko tavanomaiselta ahdistuskelta, joka normaalisti hellittää sillä, että pysyttelee liikenteessä.
Tuota itsensä tappamista oilen minäkin miettinyt pelkästään tänään kolme kertaa.
Alkoholi ei ole ratkaisu. Muutoin ajatuksesi vaikuttivat aivan tavallisen nykyaikaisen ihmisen ajatuksilta. Nykyaikana ihmisten elämä on liian helppoa eikä vastuutakaan tarvitse mistään ottaa.
Saisi ottaa vastuuta edes itsestään kun muut eivät siihen pysty. Tässä laskeskelen murtuneita luita ja yksinäisiä vuosikymmeniä. Kun halusin vain tehdä työni ja syödä, niin sain haukut, kun halusin olla jonkun seurassa, niin yritettiin tappaa ja minä sain sakot. Ennemmin taikka myöhemmin miettii elämän tarkoitusta. Onko minu elämäni tarkoitus palvella muita oamlla kustannuksellani saadakseni elää? Eikö minulla ole tarpeita? Olenko minä vain hyödyke tai kone jolla muut leikkivät?
Ei se sitten ole iso vaiva siivota nurkat, ettei muille tule murheita ja siirtyä suorasääristen valtakuntaan.
Alkoiko toi unettomuutesi ennen vai jälkeen psyykenlääkkeiden aloittamisesta? Mulla itselläni tuota ongelmaa ei ollut, ennen kuin sotkin pääni lääkkeillä!
Unettomuuteni alkoi jo ennen psyykelääkkeiden käyttöä. Joskus 15-16- vuotiaana. Suvussa on tätä unettomuutta myös paljon...