onko monella

joo sama täällä..vois vaan syödä koko ajan.mihin hävis se itsekuri? en tiiä, ja mistä sen saa takas.ennen en koskenutkaan herkkihin,nyt niitä voi syödä ilman et yhtää heikkoo tekee.. =)tän ei pitäs enää olla vaan puutostilan korjaamis ahmintaa sillä normaalipaino on jo ylittyny.hirveesti urheilen etten ihan plösähtäis.jospa se tästä normalisoitus,mulla on 10vee ollu kaikkee näit häiriöitä eli siis mlla ei oo kyllä enää käsitystäkää mistää normaalista syömisestä..et silleen..

kuinka vanha olin anoreksian alkaessa, mutta 13v. olin jo tosi huonossa kunnossa eli 168cm/36.4kg. Sitten tajusin todella kuolevani, jos en ota itseäni niskasta kiinni ja ala taas syömään. Mitään apua en koskaan saanut, eikä perheeni ollut huomaavinaan laihuuttani. Jotenkin sitten selvisin eteenpäin, välillä paremmin, välillä huonommin. Elämä sujui kuitenkin ihan hyvin, oli ystäviä ja opiskelua. Aina rankaisin itseäni syömättömyydellä, jos oli jostain paha mieli. Sitten tapasin mieheni ja aloin voida paljon paremmin. Saimme ihanan tyttären. Aloin tietysti laihduttamaan raskauden jälkeisiä liikakiloja, jolloin muutaman kilon sijasta lähtikin 29kg. Olin tosi huonona ja pyörtyilin jatkuvasti, enkä taatusti jaksanut olla maailman paras äiti pikkuiselleni. Tästä suutuin itselleni perinpohjaisesti ja päätin siitä lähtien syödä vaikka väkisin, jotta jaksaisin hoitaa lapsn hyvin. Ihmeekseni huomasin jonkin ajan kuluttua, että syöminenhän voi olla hyvinkin lohduttavaa! Niinpä sitten söin, ja jos masensi, söin vielä vähän lisää. Kunnes jossain vaiheessa huomasin olevani taas syömisen orja, mutta hiukan eri tavalla kuin anoreksian kanssa. Etsiessäni asialle selitystä törmäsin BED:iin ja tajusin olevani EDELLEEN syömishäiriöinen. Se nyt vaan on niin, että minä en taida osata suhtautua normaalisti ruokaan sitten millään, kun näin on mennyt jo ainakin 18v. Jos joku tietää, miten tästä voisi parantua, niin kertokaa ihmeessä! Oma tyttäreni on jo 10v. ja pelkään tartuttavani ongelmani häneen.