Olen 24 vuotias nainen, sairastunut 15 vuotiaana. Sairastanut välillä bulimiaa, ja välillä ollut terveissä mitoissa. Tulin raskaaksi viime kesänä, jolloin kärsin kovasta pahoinvoinnista. Alussa paino lähti laskuun kun vesikään ei pysynyt sisällä ja olin sairaalassa jatkuvasti. Sit helpotti vähän ja ruoka alkoi maistua, vei pahaa oloa pois, jota kuitenkin jatkui loppuun asti. Oli ihanaa kun sai syödä. Ahdistavat ajatuksetkin häipyi hetkeksi, ensimmäistä kertaa 9 vuoteen. Se oli ihanaa. Ja paino nousi. Kun kotiuduin synnytyksen jälkeen, se iski lujemmin kuin koskaan se ajatus: Olen läski. Ja tällä kertaa se piti paikkansa. Se siinä olikin kamalinta. Olin ylipainoinen.
Aloin laihduttaa. Mieheltä salaa tietenkin. Imetän ja maitoa riittää. Mutta syön alle 1000 kaloria päivässä, kun imettäessä pitäisi syödä 300-500 kaloria enemmän kuin normaalisti. Nyt mittani ovat 167/59. kaikki 25 raskauskiloa ovat siis tiessään. Enkä silti ole tyytyväinen. Nyt en enää voi käsittää miten saatoin päästää itseni sellaseen kuntoon. Viimesilläni siis painoin tuplasti sen mitä esim. ylppäreissä. En voi käsittää miten ihmisen vartalo voi mukautua sellasiin muutoksiin.
Olen vaan niin väsynyt. Luulin, että olisin vihdoin päässyt sinuiksi itseni kanssa. tavotteet ovat ehkä vähän terveemmän, enää en välttämättä haluis painaa 40 kiloa, mutta toisaalta 59 tuntuu ihan liian suurelta lukemalta. En jaksais enää uudestaan ja uudestaan tätä samaa. Salailua. Syömättömyyttä. Pahaa oloa. Oksentelua. Haluisin olla hyvä äiti, hyvänä esimerkkinä pienelle ihanalle tyttärelleni. Pelkään vain, että sairas mieli on jälleen ottanut vallan. Tyttäreni on minulle paljon tärkeämpää kuin mikään ulkonäkö tai paino tai prosentti. Miksi toimintani on jotain aivan muuta kuin fiksut ja terveet ajatukseni?
Aloin laihduttaa. Mieheltä salaa tietenkin. Imetän ja maitoa riittää. Mutta syön alle 1000 kaloria päivässä, kun imettäessä pitäisi syödä 300-500 kaloria enemmän kuin normaalisti. Nyt mittani ovat 167/59. kaikki 25 raskauskiloa ovat siis tiessään. Enkä silti ole tyytyväinen. Nyt en enää voi käsittää miten saatoin päästää itseni sellaseen kuntoon. Viimesilläni siis painoin tuplasti sen mitä esim. ylppäreissä. En voi käsittää miten ihmisen vartalo voi mukautua sellasiin muutoksiin.
Olen vaan niin väsynyt. Luulin, että olisin vihdoin päässyt sinuiksi itseni kanssa. tavotteet ovat ehkä vähän terveemmän, enää en välttämättä haluis painaa 40 kiloa, mutta toisaalta 59 tuntuu ihan liian suurelta lukemalta. En jaksais enää uudestaan ja uudestaan tätä samaa. Salailua. Syömättömyyttä. Pahaa oloa. Oksentelua. Haluisin olla hyvä äiti, hyvänä esimerkkinä pienelle ihanalle tyttärelleni. Pelkään vain, että sairas mieli on jälleen ottanut vallan. Tyttäreni on minulle paljon tärkeämpää kuin mikään ulkonäkö tai paino tai prosentti. Miksi toimintani on jotain aivan muuta kuin fiksut ja terveet ajatukseni?
Vastaukset 4
Vanhimmat
sun vauvan hoitoon etkä ala vatkaa sun painoa joka on musta ihan normaali. Syöt vaan terveelisesti ja monipuolisesti ja liikut paljon vauvan kanssa ulkoillen raittissa ulkoilmassa ja nautit kesästä niin pitkään kun tätä kestää. :)
Jos sä alat vatkaa sun painon kanssa sun vauvas kärsii. Jos koet että sulla on ongelmia voit kyllä seuraavan kerran kun käyt neuvolassa mainita asiasta niin ne osaa lähettää sut eteenpäin....
..kuin tehty. Kyllähän mä tietenkin vauvan hoitoon keskityn, mutta minkäs sitä ajatuksilleen voi, vaikka haluaisi. Kyllä mun oma järki sanoo, ettei tässä nyt pitäis enää mitään laihdutella, mutta siinähän se onkin, kun toiminta on toista.
Olen jo hoidossa, käyn viikottain terapiassa. Eli kyllä mä tätä asiaa yritän jotenkin saada hallintaan. Mutta tuntuu vaan niin vaikealta..
itse olen sinua vuoden nuorempi ja jonkin asteisia syömis ongelmia ollut noin 15- vuotiaasta asti, mutta tänä vuonna homma luisunut huonoon suuntaan. aloin maaliskuussa laihduttamaan mitoista 165/54,5kg vähentämällä syömisiä ja liikkumalla enemmän. heinäkuussa painon 49,9kg, mutta sitten en enää jaksanut kituutella, joten aloin ahmimaan ja oksentamaan, nyt painan 51-52kg eli ihan terveissä mitoissa olen. tiedostan että olen sairas ja haluaisin parantua koska en halua enempää kiusata kroppaani ja mieltäni, koska minäkin haluaisin lähivuosina lapsia, mutta ensin minun pitäisi saada oma elämäni ja syömishäiriöni hallintaan. tälläkin hetkellä kitalakeni on arka 3 päivän ahmimis-oksentamis rumbasta, sitä ennen olin yli viikon kuivilla.. kun löytäisin sen kultaisen keskitien. olen niin väsynyt tähän kaikkeen, miksi teen tätä itselleni?!
Tarinasi muistuttaa omaani:sairastuin anoreksiaan noin 15-vuotiaana, olin hoidossa muutaman vuoden milloin minkäkin syömishäiriön vuoksi, oli välillä ylipainoinen välillä luuranko. Välillä olin suht normaalipainoinen, opiskelin ja tulin raskaaksi. Raskausaika oli pelottavaa, paino nousi liki 30 kiloa, johtui osittain raskausmyrkytyksestä mutta osa johtui siitä että annoin itselleni luvan syödä lapsen takia. Raskauskiloja jäi alle 10 mutta niiden pudottamisesta tuli osittain pakkomielle. Olin epävarma äidinroolistani ja lisäksi olin mielestäni menettämässäni hallinnan itsestäni.
Olin asettanut riman korkealle:halusin olla täydellinen äitinä, täydellinen ihmisenä samalla opiskella ja päteä. Ajatukset luiskahtivat helposti sitten syömisen kontrollointiin, asiasta tuli lähes pakkomielle. En halunnut enää menettää kaikkea ja kuten sinäkin, hain apua. Se, että sai purkaa mieltään auttoi jonkin verran. Se mikä auttoi eniten kohdallani oli se, että päätin että en laihduta vaikka olisi mikä. Tein itselleni jatkuvaa aivopesua ja opettelin pitämään kiinni ruoka-aterioista ja syömään päivässä viisi kunnon ateriaa. Laihdutusajatuksista luopuminen oli vaikeaa, mutta päätin että minä en laihduta vaikka kuinka ärsytti olla "liian pyöreä". Pakkoajatukset laihtumiset tarpeesta olivat koko ajan läsnä, mutta vähitellen ne onneksi harvenivat. Kun selvisin aina uuden viikon näin, huomasin että laihtumispakko himmeni vähitellen. Elämääni tuli muuta sisältöä vähä vähältä.
Aikaa on nyt kulunut vuosia, olen saanut kaksi lasta lisää. Elämässäni oma paino ei ole ollut tärkeysjärjestyksessä kärkikymmenikössä enää vuosiin. Olen silti normaalipainoinen (entisillä anorektisilla mittareilla pyöreä) ja luulen että omalla kohdallani anoreksia on aika kaukana menneisyydessä. Muistan kuitenkin haaleana mielessäni mistä olen selvinnyt ja tunnen myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka kamppailevat asian kanssa. Neuvon, että otat apua vastaan, keskustelet kaikista mahdollisista asioista joita mielessäsi pyörii. Anoreksiasta voi parantua!