Olen tässä pohtinut ja miettinyt tätä avioliiton funktiota ja tullut siihen ratkaisuun, että omalla kohdallani näin; avioon ilman avoliittoa sitä ennen.
Minulla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, jonka takia en haluaisi asua poikaystävän kanssa ennen naimisiin menoa, mutta minun mielestäni avioliitto menettää merkityksensä, jos yhdessä asustellaan vaikka kokeilumielessä vuosikausia ja pyöräytetään pari mukulaa ennen kuin ihan tosissaan uskalletaan sanoa "tahdon".
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut viisi vuotta ja tänä kesänä menimme kihloihin, naimisiin olisi tarkoitus mennä noin vuoden kuluttua. Yhdessä emme ole missään vaiheessa asuneet. Jotenkin on vaan alkanut ihan tavattomasti kuvottaa nuo kaikki pariskunnat, jotka muuttavat yhteen suoraan isin ja äidin kotipesästä ja "harjoittelevat yhdessä oloa". Naimisiin mennään sitten kolmenkympin kriisissä valkoisiin pitsihörhelöunelmiin kietoutuneena. Ihan noin puhtauden ja neitsyyden merkkinä tietty juu.
Nykyään suurin osa pariskunnista valitsee vihkikaavaansa "kunnes kuolema meidät erottaa" teeman sijaan "niin myötä kuin vastoinkäymisissä". Sitoutuminen pelottaa toki kamalasti, eikä lupauksia anneta ennen kuin on ihan pakko. Minulle avioliitto on eräs niistä tavoista, joilla haluan osoittaa toiselle, että olen tosissani sitoutumassa häneen ja olen valmis tekemään uhrauksia toisen puolesta.
Ja vielä kysyksin muuten, mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa? Mikä sen merkitys on silloin, kun toisen kanssa on elelty jo tovi? Avoliiton ymmärrän itse vain silloin kun se sellaisenaan on periaate esim yhteiskuntaa vastaan; kritiikkinä lokeroitumisesta tiettyyn avioituneeseen "rivitalo-kaksi lasta ja koira"- ihmistyyppiin.
Muuten en ymmärrä.
Minulla ei ole mitään uskonnollista vakaumusta, jonka takia en haluaisi asua poikaystävän kanssa ennen naimisiin menoa, mutta minun mielestäni avioliitto menettää merkityksensä, jos yhdessä asustellaan vaikka kokeilumielessä vuosikausia ja pyöräytetään pari mukulaa ennen kuin ihan tosissaan uskalletaan sanoa "tahdon".
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa reilut viisi vuotta ja tänä kesänä menimme kihloihin, naimisiin olisi tarkoitus mennä noin vuoden kuluttua. Yhdessä emme ole missään vaiheessa asuneet. Jotenkin on vaan alkanut ihan tavattomasti kuvottaa nuo kaikki pariskunnat, jotka muuttavat yhteen suoraan isin ja äidin kotipesästä ja "harjoittelevat yhdessä oloa". Naimisiin mennään sitten kolmenkympin kriisissä valkoisiin pitsihörhelöunelmiin kietoutuneena. Ihan noin puhtauden ja neitsyyden merkkinä tietty juu.
Nykyään suurin osa pariskunnista valitsee vihkikaavaansa "kunnes kuolema meidät erottaa" teeman sijaan "niin myötä kuin vastoinkäymisissä". Sitoutuminen pelottaa toki kamalasti, eikä lupauksia anneta ennen kuin on ihan pakko. Minulle avioliitto on eräs niistä tavoista, joilla haluan osoittaa toiselle, että olen tosissani sitoutumassa häneen ja olen valmis tekemään uhrauksia toisen puolesta.
Ja vielä kysyksin muuten, mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa? Mikä sen merkitys on silloin, kun toisen kanssa on elelty jo tovi? Avoliiton ymmärrän itse vain silloin kun se sellaisenaan on periaate esim yhteiskuntaa vastaan; kritiikkinä lokeroitumisesta tiettyyn avioituneeseen "rivitalo-kaksi lasta ja koira"- ihmistyyppiin.
Muuten en ymmärrä.
Vastaukset 30
Vanhimmat
Minä en myöskään ymmärrä pitkiä avoaikoja, kyllä niistä tulee sellainen olo, että ihmiset eivät ole varmoja suhteensa laadusta. Miksi muuten mieli muuttuisi yhtäkkiä 10 vuoden päästä, että halutaankin mennä naimisiin? Se on minusta huono selitys, että halutaan satsata häihin niin paljon, että odotetaan oikeaa hetkeä ja taloudellista tilannetta 10 vuotta. Siinä tulee mieleen, että mikä sen naimisiinmenon idea onkaan, ne loistokkaat häät vai..? Toisaalta en kyllä ymmärrä sitäkään, että miten kukaan koskaan voi asua 5 vuotta erossa rakkaastaan, niin että nähdään vain pari tuntia jossain työpäivän ja iltapalan välissä? Valaisepa ap asiaa minulle...
Minä en pitkään vanhentunut avoliitossa, seurustelimme ensin 3 kk, sitten asuin n. 8 kk miehen luona, vaikka oma asunto oli edelleen tallella. 10 kk päästä menimme naimisiin, jolloin roudasin viimeisetkin tavarani miehen luokse. Nyt on aviota takana pari vuotta ja yhtä ihanaa on vieläkin kuin suhteen alussa:) Arjen sujuminen ja mukava yhteiselo miehen kanssa rohkaisivat avioitumaan noin nopeasti, mutta noin yleisesti en suosittele näin nopeaa aikataulua. Me olemme jo nelikymppisiä ja uskon jotenkin että tässä iässä alkaa vihdoin tuntea itsensä riittävän hyvin, että pystyy tekemään järkeviä (parisuhde) päätöksiä.
No jokainen kai tekee niin ku tykkää..
Mut siis mä en sit taas ymmärrä, et mix asuu erixeen 5 vuotta, kun kuitenkin on ihan oikeesti sen toisen kanssa. Ja mistä sä tiedät mitä sitten tapahtuu, kun häitten jälkeen muutatte yhteen. Siinä voi kuule aika pian iskee todellisuus vasten kasvoja, kun toinen huomaakin, et mikään ei oo niin ku ennen.
Eikä tää mun kohdalla ainakaan mitään kokeilua oo, vaikka asutaan yhdessä ennen naimisiin menoa! Tai no kokeilua siinä mielessä, et en mä ihan vuoden kahden seurustelun jälkee menis naimisii.. Nyt ainakin tiedän kenen kanssa menen naimisiin, eikä sitte häitten jälkee tuu mitää ykkätyxiä.
Ja se, että ne kolmekymppiset, jotka menee naimisiin mainitsemissasi "valkoisissa pitsihörhelöunelmissa" "Ihan noin puhtauden ja neitsyyden merkkinä", eivät välttämättä ajattele valkoisesta hääpuvustaan, että sen nyt tarvii mitään merkitä. Se nyt vaan sattuu olee valkonen perinteisesti (vaikkakin se valkoinen tulee just puhtaudesta ja neitsyydestä). Ja melko varmasti kaikki vieraat tietävät, että vaikka lapsia ei olisi, niin ei sitä kumpikaan ihan neitsyinä siellä alttarilla ole.
Mielestäni naimisiin menolla ei tarvitse olla muuta syytä, kuin rakkaus. Eikä pidäkään olla. Vaikka ollaan eletty avoliitossa reilu kolme vuotta ja ollaan toki alusta asti toisiamme rakastettu, niin nyt kun sanotaan tahdon on se silti pisteenä iin päällä.. Ja ihan yhtä tosissaan sitä ollaan yhteen muutettu, ku nyt tosissaan mennään naimisiin.
Toki jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta mielestäni toit sen törkeästi esille!!!
Samaa mieltä, että ap. olisi voinut valita sanansa paremmin. En itse ymmärrä monen valintoja ja ihmiset elää eri tavalla, mutta en voisi sanoa, että esim. ihmiset jotka eivät asu ennen aviolittoa yhdessä kuvottaisivat minua! Pedofiilit, raiskaajat yms. kyllä kuvottavat ja sen voi kyllä tuoda myös julki...
Valkoinen hääpuku ja huntu ei nykyään tarkoita enää, että olisi neitsyt. Harva ajattelee vieraista ajatettelee niin, eikä morsian sillä yritetä sellaista viestittää. Esim. huntu on vain asuste. Oletko tutkinut kaikki muut häätavat mistä ne juontaa juurensa? Ei monesta muunkaan asian (esim. morsiamen ryöstön) ajatella tarkoittavat sitä mitä ennen. Miksi puvun värin tai hunnun vielä pitäisi?
Muuta en jaksa edes kommentoida kun kirjoitus oli niin halveksivaan ja ylimieliseen (oma elämäntapa on ainoa oikea?) sävyyn kirjoitettu. Ehkä nuori ikä vielä vaikuttaa (luulen ainakin, että sinulla ei ole ikää vielä kovin paljon). Säilytä ihmeessä kirjoituksesi ja lue 10 vuoden päästä...
Meillä suhde alkoi kun olimme 19vuotiaita ja molemmat olivat jo asuneet omillaan jonkin aikaa. Maksoimme kahta vuokraa vaikka olimme jatkuvasti yhdessä joten koimme huomattavasti viisaammaksi muuttaa yhteen.
Vaikka rakastimme ja rakastamme toisiamme todella paljon olimme silloin vielä niin nuoria, että avioliitto ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Tahdoimme, että häät ovat sitten kun aika on oikea. Nyt 7 v. myöhemmin kun olemme kasvaneet ja tunnemme itsemmekin paremmin tahdomme astella papin eteen. Tiedustelit miksi tahdomme mennä naimisiin näin pitkän ajan jälkeen: meillä syynä on ainakin rakkauden julistus läheisten edessä sekä perheen perustamisen suunnittelu. Häät eivät muuta meillä tunteita mutta ne ovat ihana tapa juhlia rakkautta!
Tuosta valkoisesta puvusta vielä sen verran, että ei se neitsyyttä enää tänäpäivänä edusta - ainakaan monelle, kuten ed. viestissäkin todettiin. Se vain on kaunis väri puvulle ja perinteisesti hääpuvun väri. Itse en koskaan edes harkinnut muun väristä pukua vaikka en perinteisen mittapuun mukaan ehkä voisi sitä päälleni laittaakaan.
Jotkut menevät naimisiin 20vuoden päästä, toisen 2kk:n päästä. Osa on asunut yhdessä jo kauan ja toiset vasta pitäneet varoivaisesti kädestä kiinni. Mikään yhdistelmä näistä vaihtoehdoista ei takaa onnea joten miksi muiden ratkaisut ärsyttävät sinua kun voit kuitenkin itse päättää omalla kohdallasi?
Muista myös etteivät kaikki halua naimisiin ollenkaan! En ymmärrä, mitä järkeä on asua erikseen..voihan se olla kauhea shokki kun häiden jälkeen muutetaan yhteen ja huomataan että "onpas tuolla ällöjä tapoja"..=) Ja muutenkin, kun ihminen asuu yksin, häs tottuu tekemään asiat omalla tavallaan. Kun siihen tuleekin toinen sötköttämään, voi tulla muutamasta asiasta keskustelua ja kompromissien tekemistä. Tai vaikka ero! Itse en ottaisi sitä riskiä..=) Tottakai haluan asua rakkaani kanssa yhdessä, sillä ei ole merkitystä ollaanko naimisissa tai ei!
Kiitos mielenkiintoisten näkökulmien tuomisesta keskusteluun!
Edellä kysyttiin miten voi elää viisikin vuotta erillään rakkaastaan ja mitä järkeä siinä on. Valaisen hiukan omasta näkökulmastani asiaa. Tällaisessakin suhteessa on omat ongelmansa -ihan taatusti- , mutta koen, että myös näin elämällä olen suhteessani oppinut tekemään sellaisia myönnytyksiä ja kompromisseja, jotka avoliitossa olisivat jääneet oppimatta;
Esimerkiksi aasinsiltana otan tuttavani, joka seurustelukumppaninsa kanssa harkitsi yhteenmuuttamista poikaystävän todettua, että silloin " ei tarvitse järjestää erikseen aikaa, että voi tavata". Tottahan toki seurustelusuhteen sijoittaminen työ-, ja opiskeluelämän sekä harrastusten joukkoon vie aikaa, mutta tässä kohtaa puhutaan rankkojen kompromissien tekemisestä. Olenko valmis luopumaan harrastuksista nähdäkseni toista? Olenko valmis vähentämään opiskeluja ehtiäkseni tavata enemmän?
Tuntuu pahalta ajatella yhteenmuuttamista ja avoliittoa vain pakollisena ajautumisena ja seurauksena siitä, että toisen ihmisen kanssa oleminen, yhdessäolo ja tutustuminen koitetaan liittää arkirutiineihin. Minulla on ollut aivan ihanat viisi vuotta, kun olen saanut varata nimenomaan hänelle sen ajan, jonka kautta olemme sekä arkielämässä että erikoistilanteissa voineet tutustua toisiimme. Sitä arkea ja "toisen ällöttäviä tapoja" on tullut nähtyä, sillä eihän tarkoituksena tietenkään ole se, ettei toisen luona ikinä tulisi vietettyä aikaa ja kohdattua elämää, joka siellä on.
Erilläänolo myös sellaisenaan kasvattaa ja rakentaa sitä uskoa ja luottamusta toiseen, joka kuitenkin odottaa, vaikka ei saman katon alla majaillakaan.
On tietysti kyse suurten ratkaisujen ja lupausten tekemisestä. En kuitenkaan usko, että AVOero on yhtään AVIOeroa kivuttomampi. Eli tulee se ankea arki vastaan myös avopuolison kanssa yhtä lailla, eikä ihmistä voi palauttaa valmistajalle niin kuin H&M:n tarjouksesta ostetut housut. Yritän tällä lähinnä sanoa, että kompromisseja joutuu tekemään joka tapauksessa: merkityksellistä siinä kohtaa ei ole ollaanko aviossa vai ei.
Ehkä tällä - varmasti kohtuu huterallakin -periaatteellani kritisoin sitä muutosta vastaan, joka kulttuurissa ja yhteiskunnassa tapahtuu. Eihän sillä nyt ole merkitystä, jos hääpäivä on kalenterissa ja yhdessä asutaan ennen varsinaisen päivän koittoa, mutta nykyihmisen maailmaan iskostunut ajatus ikuisen onnen etsimisestä ja siinä samassa epämääräisestä lipumisesta erilaisten epätäydellisten kumppanien kanssa tuntuu pahalta. Täällä unelmoidaan "täydellisestä kosinnasta", joka on yksi vaaleanpunainen hattara silloin, kun avioliitto on vain tarkoitus koreilla onnella, johon halutaan uskoa, vaikka se ei olisikaan realistista tai totta.
Yksin eläminen on ainakin minulle ollut välttämätön keino tutustua itseeni. 18-vuotiaani itsekseni muutettuani olin ihmisenä paljon keskeneräisempi kuin nyt, ja koenkin, että vasta kokonaisempana pystyn antamaan toiselle avioliitossa itsestäni juuri sen, mitä todella olen; en sitä, minkä toisen rakkaus, ihailu ja realistiset tai epärealistiset toiveet ja haveet olisivat minusta rakentaneet.
Kyllä: nämä ovat idealistisia ajatuksia. Jokainen meistä kuitenkin toivon mukaan löytää sen oman tiensä kulkea ja rakastaa. Miksi ärsyttää, johtuu yhteisön suhtautumisesta "perinteiseen" tapaan solmia parisuhde ja avioliitto. Ratkaisujen takana ei ole esim. puritaanisten vanhempien tai hämäräperäisen uskonnollisen järjestön painostus, vaan kokemuksen perusteella muodostunut käsitys siitä, miten asioiden tuntuu kuuluvan mennä.
Enpä tuota itse paremmin sanoisi.
Olen 47-vuotias, samoin miesystäväni. Olemme seurustelleet 2 vuotta (molemmilla liitot ja lapset takana) ja viime keväänä menimme kihloihin. Alusta asti meille molemmille on ollut selvää, että tässä se loppuelämän kaveri on.
Siltikin kumpikin asuu omassa omistusasunnossaan. Meidän ei tarvitse muuttaa "säästösyistä" yhteen enkä muutenkaan näe sitä kovin fiksuna perusteena yhteenmuutolle vaikka nyt tietysti tuplana laskut maksellaan.
Voi olla, että menemme naimisiinkin niin ettemme muuta yhteen asumaan edes silloin. Vietämme joka viikonlopun yhdessä ja yleensä sen lisäksi viikolla yhden illan ja yön. Tietysti lomat kokonaan, tänä kesänä olimme teltta/pyöräreissulla.
Muuten molemmilla on ne omat kuvionsa, ysätänsä ja harratuksensa, jotka vuosien varrella on tullut.
Kivä näin mutta en vanno etteikö voitaisi yhteen muuttaa kun naimisiin mennään mutta ei ainakaan sitä ennen.
"Sitä arkea ja "toisen ällöttäviä tapoja" on tullut nähtyä, sillä eihän tarkoituksena tietenkään ole se, ettei toisen luona ikinä tulisi vietettyä aikaa ja kohdattua elämää, joka siellä on."
Ehkä tuossa ajassa jo jonkin verran tulee, mutta totuus on se, että moni pitää ikään kuin kulissia yllä seurusteluvaiheessa. Silloin yritetään enemmän tehdä vaikutus toiseen. Siivotaan kun toinen on tulossa kylään jne. Tai siivotaan siksi, koska ei ole ketään muutakaan joka korjaisi jäljet. Yhteen muuttaessa käytös voi muuttua. Nyt asunnossa asuu toinen ihminen joka voi pestä pyykkini, tiskata tiskini jne. Sellaistakin on sattunut.
Ja kyllä avoliitossakin joutuu joskus vähentämään harrastuksia. Ei riitä, että nähdään illalla nukkumaan mennessä ja aamulla kun herätään. On tehtävä töitä, että suhde ei ajaudu siihen pisteeseen. Kuten helposti tapahtuu. Ja yhdessä asuessa vasta kompromisseja ja myönnytyksiä joutuu tekemäänkin! Varsinkin jos on kyse kahdesta hyvin erilaisesta ihmisestä. Rahankäyttö, siisteyskäsitykset, nukkumaan meno ajat yms. voi olla hyvin erilaiset. Jotka ei niin paljon haittaa, jos ei asuta yhdessä.
Pitkän avoliiton jälkeen ero henkisesti on varmasti raskas. Ehkä yhtä raskas kuin avioero. Mutta jotkut kokee avioliiton raskaammaksi. Yhtenä syynä on myös se mitä muut ajattelevat. Ehkä jos olet ollut kolme kertaa avoliitossa sitäkin joku voi jo ihmetellä. Mutta raskaampi taakka on kolme avioeroa. Etkä ole enää naimaton vaan "eronnut". Uutta kumppania mietyttää enemmän ne lukuisat avioerot tai yksikin kuin avoerosi. Siksi avioliittoa harkitaan hiukan kauemmin ja ollaan mieluummin ensiksi avoliitossa. Vaikka avoliittokin on monelle jo iso askel ja eteneminen suhteessa.
Tuli mieleen eräs tuttu pariskunta. He olivat vuosia seurustelleet ja muuttivat yhteen. Asuivat vuoden yhdessä ja huomasivat, että siitä ei tule yhtään mitään. He muuttivat erilleen. Eivät kuitenkaan eronneet vaan jatkoivat seurustelua. Eli kaikki eivät pysty asumaan yhdessä vaikka olisivat vuosia seurustelleet. Se on kuitenkin niin erilaista. Varsinkin, jos on tottunut jo pitkään asumaan yksin.
Tuot esiin, että yhdessä asuminen ja seurustelusuhde eroaa toisistaan. Näinhän se on. Ei esim. nähdä niin usein. Joissakin avoliitoissa ja avioliitoissa nähdään ehkä liikaakin. Toinen alkaa kyllästyttämään tai suhde arkipäivästymään. Ei jakseta nähdä vaivaa jne. Siksi yhdessä asumistakin voi olla hyvä kokeilla ennen avioliittoa. Koska se eroaa seurustelusta. Vaikka molemmissa tehdään kompromisseja jne. eli on yhteisiäkin tekijöitä.
Sinua ärsyttää ihmisten tapa suhtautua perinteiseen tapaan solmia parisuhde ja avioliitto. Ja kuitenkin itse suhtaudut ihan samalla tavalla hyvin kielteisesti muiden ihmisten tapoihin? Minkä käsityksen ainakin ensimmäisestä kirjoituksestasi saa. Toisaalta saatoit vaan olla ärtynyt, kun olit ehkä saanut kommentteja sinun omasta valinnastasi joltakin. Jos kommentit ovat asiallisia, miksi ne ärsyttävät. Jos pitää itse ratkaisuaan oikeana? Tai oikeana itselleen. Silloin on sama mitä muut ajattelevat. Riippuu tosin miten ajatuksensa tuovat esille. Esim. sinun tapasi saattoi ärsyttää monia. Asioista voi kyllä keskustella, vaihtaa ajatuksia ja olla eri mieltä. Ehkä voi tulla esille seikkoja joita ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Toisten arvostelu, vähättely tms. sen sijaan ei ole kovin hedelmällistä.
Riippuu hirveästi elämäntilanteesta, miten yhteiselo järjestyy. Jos on nuori ja esimerkiksi opiskelija, ei varmaankaan ole tarvetta muuttaa heti yhteen, vaan pari seurustelee useammankin vuoden. Silloin minustakaan ei olisi kummallista, että he muuttavat suoraan avioliittoon, koska tuntevat jo toisensa hyvin. Mutta itse olen tavannut avomieheni reilusti yli kolmekymppisenä. Koska molemmat tiesivät hyvin pian, että tässä on tosi kyseessä, muutimme yhteen käytännössä jo kuukauden tuntemisen jälkeen. Kumpikaan ei olisi jaksanut odottaa yhteen muuttamista pitkän seurusteluvaiheen yli, koska koko ajan oli tarve olla yhdessä. Kokeilumielessä emme asu yhdessä, vaan meille se sekä yhteisen asunnon ostaminen ovat merkki sitoutumisesta. Takana oli myös jo niin paljon elämänkokemusta, ettei tarvinnut enää "kokeilla". Mutta toki meille avoliitto merkitsee myös seurusteluvaihetta ja toisen tuntemaan opettelemistä. Naimisiin mennään, kun ehditään.
Omen samaa mielta.Ja kaikkien pitas ottaa oppia.On se kumma kun eletaan avoliitossa.Aiva kamale sanahirvio.Eihan mikaan liitto voi olla avo.Ihan kuin kokeiltas ensin et kokeillaampa nyt kaikkia ja vertaillaan ja mennaan naimisiin vasta sitten.Nykyaikana just on sen takia eroja kun asutaan yhessa eika edes olla naimisissa.Aivan hirvittavaa.Kylla pitaa menna naimisiin
Onhan nuo erot lisääntyneet paljon. Ja voihan hyvin syynä olla sekin, että avopuolisoiksi ryhdytään ihan lapsina ja hankitaan siihen pari omaakin mukulaa ja mennään puolivelvollisuudesta naimisiin, kunnes myöhemmin aletaan aikuistua. Parempi kasvaa itse aikuiseksi ennen mitään liittoa.
Kas kun en tiedä, niin mitenkä sitten AVOerossa mahdolliset juridiset seikat? Eikö avoliitoissakin ole tietyt lailliset oikeudet/velvollisuudet olemassa. Ainakin kaverilta läksi perintötalo siinä samassa, kun avoliitosta eron ottanut mies alkoi vaatia avovaimon perintötalosta osuutta. Likasta puuhaa sekin.
Avioliitossa ei ole samanlaista oikeutta kuin avoliitossa oleva avio-oikeus toisen omaisuuteen. Jos esim. talo on molempien nimillä silloin toki molemmat omistaa sen. Jos se on vain toisen nimillä, se on sen jonka nimillä se on. Sen takia pitää ollakin tarkkana, että pitää kuitit tms. tallella tai yhdessä maksettu omaisuus laitetaan molempien nimille. Avopuoliso ei myöskään automaattisesti peri toista. Pitää tehdä testamentti. Perinnöstä pitää maksaa isompi vero kuin aviopuolisot maksaisi.
En tiedä mikä oikeus kaverisi avopuolisolla oli perintötaloon. Mutta yleensä avopuolisolla ei ole oikeutta toisen omaisuuteen. Ehkä jos on lapsia ja toinen on hoitanut kotia ja lapsia, voidaan oikeudessa joskus puida, että pitäisikö toisen saada jotain hyvitystä tästä "kotityöstä". Poikkeustapauksiakin voi sisi ehkä olla. Mutta ei se ole helppoa perätä oikeuksiaan avoliitossa. Eli ei kannata maksaa kaikkia ruokia yms. juoksevia menoja, toisen kerryttäessä omaisuuttaan...
"mikä pointti teillä vuosikausia avoliitossa asuvilla ylipäätään on naimisiin menossa?"
Menemme naimisiin sen takia, että se on helpoin tapa laittaa perintöasiat järjestykseen sekä helpottaa yhteisen omaisuuden jakoa mahdollisen eron tapahtuessa. Mitään romanttista hössötystä avioitumiseen ei ainakaan meidän tapauksessamme liity. Miten voisikaan, koska kysymyksessä on vain juridinen sopimus pahan päivän varalle.
"minun mielestäni avioliitto menettää merkityksensä, jos yhdessä asustellaan vaikka kokeilumielessä vuosikausia ja pyöräytetään pari mukulaa ennen kuin ihan tosissaan uskalletaan sanoa "tahdon"."
Mielenkiintoista. Mikä se avioliiton suuri ja ihmeellinen "merkitys" on, mikä menetetään avoliiton myötä? Jos kysymys olisi uskonnosta niin ymmärtäisin kysymättäkin, mutta sinulla on viestistäsi päätellen jokin muu ässä hihassasi?
Eikä se avioitumisen viivyttely ole useinkaan uskalluksesta kiinni. Prinsessahäät maksaa ainakin puolen vuoden nettopalkan verran, joten on ymmärrettävää, että sellaisen rahasumman keräämiseen menee tavalliselta maatiaiselta vuosi jos toinenkin. Meillä ei tosin viivyttelyssä ole kysymys rahasta, vaan ihan puhtaasta laiskuudesta.
Onko sinusta sitten avioliiton merkitys niissä suuren budjetin prinsessahäissä niin kuin kirjoituksen lopussa implikoit?
Vaan eipä silti, jos avoliitossa eletään ihan alun alkaen lopulliseksi ajatellun yhdessäolon merkeissä, ja avioliitto katsotaan vain juridiseksi sopimukseksi. Vaan aika erikoiselta tuokin kuulostaa...
En yhtään pidä huonompana tai parempana esim. ystävieni avioliittoja sen perusteella kuinka kauan he ovat olleet yhdessä ennen kuin menivät naimisiin. Yhtä hyvin heidän avioliittonsa näyttäisi toimivan ja onnelliselta vaikuttavat. Siihen vaikuttaa kuitenkin muut asiat paljon enemmän… Ja itsekin olet seurustellut jo viisi vuotta ja nyt vasta menitte edes kihloihin, sitä joku voisi pitää pitkänä aikana? Nykypäivänä on hyvin yleistä asua ensiksi yhdessä. Monen mielestä siinä tutustuu paremmin toiseen kuin vain seurustellessa. Sinunkin tarkoituksesi on varmaan ollut tutustua ensiksi toiseen? Muutoin kai olisitte voineet mennä naimisiin vaikka kuukauden seurusteltuanne? Vai mitä olette odotelleet?
Asuin pari vuotta yksikseni sen jälkeen kun muutin vanhempien luota. Mutta olin kyllä 3-kymppinen naimisiin mennessäni. 3-kympin kriisiä ei ollut. Pukuni oli valkoinen, mutta ei pitsihörhelö. Useat vieraat kehuivat pukuani ja minua kauniiksi morsiameksi. Sitä en tiedä olivatko tosissaan. Puku ei ollut mistään merkkinä. Useimmat valitsevat valkoisen puvun ja se oli mielestäni kaunis. En havainnut kenenkään vieraan kasvoilla kuvotusta. Ja kukaan ei varmaan välittänyt tippaakaan, että olenko neitsyt vai en! Jopa vanhanaikainen äitini piti itsestäänselvyytenä, että laitan valkoisen puvun ja hunnun. Enkä usko hänen luulevan minua neitsyeksi! Eipä itsellekään häävieraanana ole tullut koskaan edes mieleen miettiä sellaista. Sinulle sillä ehkä on merkitystä. Lisäksi kaikki vieraat ja myöhemmin työkaverit ym. tutut ovat onnitelleet iloisesti. Vaikka tietävät meidän asuneen pitkään yhdessä. Ja eihän se nykyään ole kovin ihmeellistä. Aika moni on ollut avoliitossa, toiset useassakin...
Mikähän avioliiton merkitys sitten on? Yhteen muuttaminenko? Jos se merkitys kerta katoaa, jos muuttaa yhteen ennen aviolittoa? Meillä avioliitto esim. "vain" ikään kuin sinetöi sen rakkauden ym. kaiken mikä meidän välillämme jo on. Me todistajien läsnäollessa teimme lupauksen jatkaa suhdettamme jne. Pappikin (tuttu) oli mielestäni vilpittömän iloinen puolestamme ja piti kauniin puheen.
Sitä on vaikea selittää mitä avioliitto meille merkitsee. Periaatteessa kieltämättä se ei juuri muuta mitään (eikä tarvitsekaan muuttaa, koska olemme jo tyytyväisiä ja onnellisia). Se ei tuo jokapäiväiseen elämäämme suurta muutosta. Myöskään huonompaankaan suuntaan. Mutta ei se tarkoita ettei sillä olisi mitään merkitystä. Ja tuohon avioliitto lisäksi tietyjä lain suomia etuisuuksia. Jolla on monelle merkitystä (vai eikö aviopareja haittaisi, jos ne poistuisi?) vaikka moni väittääkin ettei ole.
Valitettavasti kaikille se avioliittokaan ei tarkoita uhrautumista tms. Olen sivusta seurannut läheisen pariskunnan avioliittoa. Joka ei ole sen auvoisempi, pikemminkin päinvastoin. Vaikka he eivät asuneet yhdessä ennen avioliittoa. Toinen tuntemani pari erosi kolmekymppisenä, koska olivat teini-iästä saakka olleet yhdessä ja menneet nuorena naimisiin.
Ja avioliito ei tarkoita automaattisesti rivitaloa, koiraa ja kahta lasta. Tunnen useita aviopareja joilla ei ole lasta eikä tule. Avioitumisen syyt ei nykyään ole enää kaikilla se, että voidaan muuttaa yhteen (ehkä ennenkin olisi muutettu, jos se olisi ollut ns. yhteiskunnallisesti suotavaa) ja perustaa
(lapsi)perhe. Jokaisella on omat syynsä ja voimmeko sanoa, että mitkä syyt ovat parempia kuin toiset? Ja kannattaako mennä enää naimisiin, jos ei ole neitsyt, asuu jo yhdessä ja/tai on lapsia. Yhteiskuntakin kuitenkin edelleen suosii jostain syystä avioliittoa. Vaikka ero avoparien ja avioparien oikeuksissa (perintö yms. asioissa) on kaventumassa. Ja avioeroa pidetään vielä isompana asiana kuin avoeroa, joten kyllä niillä on vielä eroa. Eli en sanoisi, että avioliitolla ei olisi mitään merkitystä. Vaikka olisi asunut avoliitossa sitä ennen.
Ja jos on näin kuin kirjoitit, että avoliitossa asutaan yhdessä kokeilumielessä. Ja ehkä ei niin sitoutuneena? Avioliitossa "koevaihe" on päättynyt ja ollaan sitoutuneempia jne.? Onhan avioitumisella silloin merkitystä! Vai ymmärsinkö väärin? Joillekin jopa kihlaus on vielä koevaihe.
En mielestäni väittänyt avioliiton merkitykseksi yhteenmuuttamista, vaan lupausta, joka avioitumisen myötä tehdään niin sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti kuin jurudisestikin. Mielestäni vastaavanlaista lupausta ei tapahdu silloin, kun eletään avoliitossa, tai "harjoitteluvaiheessa" ( joka nykyään mielletään lähes pakolliseksi enne avioliittoa... kas kun ei lue laissa jo tämä!!), jonka oletetaan johtavan varsinaisen avioliiton solmimiseen.
Vaikka olet kyllä täysin oikeassa siinä, että moni avioliitossakaan oleva, ei ota tätä lupausta tosissaan, tai muuten elä sen mukaisesti.
Mutta niin. Toisille avioliitto näyttää olevan nimenomaan suhteen "sinetöinti", silloin, kun kaikki vaikuttaa jo varmalta jne. Minulle se on ennemminkin askel seurustelusuhteesta liittoon, jossa sitoudun toiseen. Itse en kaipaa harjoitteluvaihetta/ avoliittovaihetta tähän väliin, niin kuin moni nykyään tuntuu kaipaavan.
Huomaathan, että viittaus rivitaloon, koiraan jne. oli kohtuu stereotyyppinen kärjistys, enkä millään muotoa väitä asian arkielämässä olevan niin?
Mutta miten se avioliiton merkitys häviää (eikä kannata mennä enää naimisiin), jos ennen avioliittoa on asuttu yhdessä? Silloin ymmärrän sen, jos koskaan ei mennä naimisiin...
Jos siis avioliiton merkitys on tehdä lupaus niin sosiaalisesti, yhteiskunnallisesti kuin juridisestikin niin eikö sen lupauksen voi tehdä avioituessa nekin jotka sitä ennen on asuneet avoliitossa? En oikein ymmärrä miksi silloin ei voi? Selitätkö vielä?
Kaipasit kuitenkin jonkinlaisen harjoitteluvaiheen? Voi kai noinkin pitkän seurustelusuhteen katsoa jonkinlaiseksi harjoitteluksi tai toiseen tutustumiseksi? Miksi et mennyt naimisiin tutustumatta toiseen ensiksi?
Sinäkin halusit tutustua toiseen (vai?). Toisten mielestä tämä tutustuminen tapahtuu parhaiten avoliitossa. Sinusta ilmeisesti seurustellessa. Tai sitten sinusta ei tarvitse tutustua niin hyvin toiseen ennen avioliittoa? Kummasta on kyse? (Vai oletko ap. kirjoittaja?)
Samaistat avoliiton harjoitteluvaiheeksi. Näinhän eivät kaikki avoliitossa elävät tosiaankaan ajattele. Avoliitossa elävät voivat olla ihan yhtä sitoutuneita kuin avioliitossakin.
Juu pahoittelen, edellisestä jäi nimimerkki pois. Vaan eipä täällä tunnu muutkaan käyttävän, ja vähän menee sekaiseksi kenen kanssa kirjoittelee.
Mutta jatkoa edellisiin; Tottakai avioliiton kaltaisen lupauksen voi tehdä silloinkin, kun avoliittoa/ yhteenmuuttamista suunnitellaan. Monet tosin eivät tunnu sisäistävän, että nimenomaan yhteenmuuttaminenkin on avoliitto...
Mutta kertokaa nyt ihmeessä mikä merkitys avioliittolupauksen antamisella on silloin, kun sama lupaus on annettu jo avoliitossa? Onko pointtina sitten se, että ns. sama lupaus annetaan julkisesti ja tehdään kaikille tiettäväksi? Miksei tätä lupausta voi antaa jo yhteen muuttaessa?
Avioliiton yhtenä pointtina näen kuitenkin initaatioriitin, eli siirtymisen yhdestä elämänvaiheesta toiseen, ja ko. siirtymävaiheen juhlimisen ja julkistamisen niin, että se näyttäytyy merkittävänä sekä itselle että muille. Samassa saa pariskunta sitten ne edellä mainitut avioliittoon kuuluvat oikeudet. Harvemmimpa avoliittoon siirtymistä ja yhteenmuuttamista tehdään lähipiirille samalla tapaa tiettäväksi kuin avioliiton solmiminen. Vai olenko väärässä?
Yritän nyt ajaa takaa sitä, että avioliitto ei ole pelkästään "kahden ihmisen välinen rakkaudentunnustus" tai "suhteen sinetöinti". Mielestäni lupauksen yhteisestä elämästä voi tehdä ilman avoliittovaihetta, jonka merkitystä en tässä tarkoituksessa edelleenkään ole kyennyt käsittämään. Tietysti homma on eri, jos avioliittoa ei missään vaiheessa ole edes harkittu solmia.
Mitä tutustumiseen tulee, olen tietenkin halunnut tutustua siippaani ennen avioliiton solmimista. En vaan ymmärrä miten tämä liittyy koko keskustelun aiheeseen. Eikö toiseen ihmiseen voi tutustua, ellei asu samassa asunnossa? Aika merkillinen näkökulma, jos sitä kirjoittanut tarkoittaa. Se, miksi emme ole sitoutuneet avioliittolupaukseen aikaisemmin, ei johdu siitä, ettemme olisi kokeneet tuntevamme toisiamme, vaan ainakin omalla kohdallani siitä, että en ole kokenut tuntevani ITSEÄNI tarpeeksi kyetäkseni antamaan sellaisen lupauksen. Miten tässä kohtaa yhteen muuttaminen ja avoliitto olisi muuttanut asiaa??
Perinteistähän voi valita itselleen ne mitkä parhaaksi sopii; huntu- ei huntua, valkoinen puku-ei valkoista pukua. Perinteellä sinänsä on merkitys vain silloin kun mietitte sitä miten KUULUU tai EI KUULU olla, ei sillon, kun kysytään MIKSI jokin asia on niin kuin on. Ehkä tätäkin voi itse kukin tahollaan miettiä kun tekee ratkaisuja elämässä.
avioliitto on varmasti hyvä valinta. Mutta oletko ajatellut, että joidenkin ihmisten elämässä avioliitto on menettänyt merkityksensä sellaisena instituutiona, josta nyt puhut? He eivät pidä sitä "suhteensa sinettinä" eikä heillä ole tarvetta julistaa muille, että he ovat lupautuneet loppuiäksi toisilleen. Ja ehkä he eivät sellaista lupausta pysty tekemäänkään. Esimerkkinä tulee mieleen ihminen, joka on nuorena mennyt naimisin ja ajatellut suhteen olevan ikuinen. Kun liitto on kuitenkin päätynyt avioeroon, myös ajatus siitä, mikä on lopullista ja voiko mikään ylipäänsä olla lopullista, muuttuu. Eräs tuttuni sanoi, että hän on ollut kahdesti avioliitossa ja elää nyt avoliitossa, joka on kestänyt kauemmin ja ollut parempi kuin yksikään avioliitto. Osittain minusta tämä onkin myös ikä- ja kokemuskysymys. Arvot muuttuvat vanhetessa.
Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat uskonnollisen taustansa vuoksi menneet suoraan naimisiin. Ainakin yksi nyttemmin eronnut sanoi, että hän ymmärtää nyt avoliittoa paljon paremmin. Hän ei kuulemma ehkä olisi mennytkään naimisiin, jos hänellä olisi ollut ensin ollut mahdollisuus elää avoliitossa.
Mutta totta on, että avoliitto ei ole juridisesti koskaan sama asia kuin avioliitto. Ja tietysti lupauksen yhteisestä elämästä voi tehdä ilman avoliittovaihetta - mutta onneksi ei ole pakko.
Jep, olet kyllä tuossa ihan oikeassa, en mene väittämään vastaan.
Onhan meitä tässä niin moneksi ja moneen junaan ja kaipa se pitää hyväksyä, ettei nykymaailmassa perinteillä ja nimenomaan perinteiden alkuperäisillä ja pohjimmaisilla tarkoituksilla ole enää samanlaista merkitystä kuin ennen. Monien kohdalla ehkä juuri parempi niin ;)
Asiaa kai voi ajatella eri kantilta.
Onko ihan sama miten tekee ennen avioliittoa? Seurusteleeko (erikseen asuen) vai asuuko yhdessä. Onko se ihan sama toiseen tutustumisen kannalta? Ja vaikuttaako kumpikaan tulevaan avioliittoon (esim. sulkeeko avoliitto avioliiton pois ja avioliiton merkityksen vai ei)?
Jompikumpihan kuitenkin valitaan. Jos valitaan esim. avoliitto, niin se ehkä jollakin tasolla voitti seurustelun? Jos ei sitten heitetä kolikkoa kummin tehdään...
Joillekin sillä kumpi valitaan ei ole kovin paljon merkitystä, toisille on paljonkin. Et siis ymmärrä avoliittovaihetta. No... Toiset voi esim. ajatella juuri niin, että avoliitossa tulee toisen ja omat tavat yms. paremmin tutuksi. Ja ei voi etukäteen tietää miten yhdessä asuminen sujuu. Enää asunto ei olekaan vain oma koti vaan yhteinen ja pitää ottaa toinen huomioon monessa asiassa jne. (josta sinä ehkä loukkaannut, koska tulkitset tämän niin, että tälläiset ihmiset epäilevät että te ette tunne tarpeeksi hyvin toisiaan ja arvostelevat teidän tapaanne toimia. Kuten sinä teet). Toiset taas valitsee yhdessä asumisen siksi, että säästää asumiskuluissa jne.
TAI toiset voi ajatella, että on vain mukavampi asua yhdessä (monista eri syistä) kuin seurustella (vaikka molemmissa oppisikin tuntemaan toisen yhtä hyvin). Ei jaksa odottaa yhteen muuttamista useita vuosia. Eikä ole vielä valmis naimisiin. Ja ei koe, että yhdessä asumisesta olisi mitään haittaa tai että se aiheuttaisi sen, että myöhemmin ei enää tarvitsisi mennä naimisiin. Tietysti avoliitot syö avioliiton arvostusta, mutta kyllä sitä vielä arvostetaan, jopa avoparien keskuudessa.
Kaikki ei naimisiin menostaan "kylille huutele", mutta suuriosa varmaan juhlii tai tekee siitä jollain tapaa julkisen. Sinäpä sen sanot, yhteen muuttamista kunniaksi harvemmin järjestetään häiden kaltaisia juhlia. Tai laiteta ilmoitusta lehteen, oteta kuvia jne. Voihan avoparikin kokea avioliiton siirtymisenä yhdestä elämänvaiheesta toiseen? Avoliitossa siihen ehkä siirrytään pikkuhiljaa. Tilanne ei ole ehkä sama silloin yhteen muuttaessa tai kun on asuttu vuosi yhdessä, kuin esim. vaikka kolmen vuoden kuluttua. Tietysti kolmen vuoden kuluttua voidaan nämä samat lupaukset antaa mitä avioituessa ja järjestää vaikka ne juhlat ilman avioliiton solmimista. Mutta kaikista se ei ole ihan sama asia. Joistakin voi olla ja he voivat olla avoliitossa vaikka loppuelämänsä. Koska heistä on turhaa mennä naimisiin tai heillä on jokin periaate olla menemättä naimisiin. Jos avoliitto heti yhteen muuttaessa on jonkun mielestä yhtä sitova ja samanlainen kuin avioliitto, he voivat tehdä tämän lupauksen heti yhteen muuttaessaan tai jo sitä ennen.
Mutta suuriosa niistä jotka haluavat naimisiin eivät pidä avoliittoa ja avioliittoa ihan samanlaisina. Avoliitto voi olla askel eteenpäin suhteessa. Mutta avioliitto taas uusi askel. Isompi askel. Avoliitto ehkä sitoo joitakin enemmän kuin seurustelu. Varsinkin miehille se näyttää olevan monesti iso juttu muuttaa yhteen. Avioliitto ehkä (toisille ainakin) sitten vielä isompi. Usein naiset haluavat muuttaa yhteen koska haluavat edetä suhteessa. Tai sitten haluavat vaihtaa sormuksia (ei välttämättä avioliittolupaus) tai molempia. He ovat vakavasti yhdessä, mutta eivät vielä uskalla mennä naimisiin. Tai sitten mies ei halua vielä ja nainen tyytyy avoliittoon. Sekin on parempi kuin seurustelu. Joistakin naisista (tai miehistä) tuntuu, että jos toinen ei ole valmis avoliittoon, hän ei halua sitoutua. Ainahan näin ei tietenkään ole, esim. te olette valinneet seurustelun avoliiton sijasta muista syistä eli älä ota tätä henkilökohtaisesti).
Mielestäni avoliitto kuitenkin yleensä (ehkä ei aina) eroaa enemmän sen alkuvaiheessa avioliitosta. Sitten kun ollaan oltu useampi vuosi avoliitossa ollaan usein sitoutuneempia toiseen yms. oli lupauksia tehty tai ei. Monet eivät enää siinä vaiheessa koekaan tarpeelliseksi mennä enää naimisiin. Mutta toiset katsovat.
Kaikki avoliitot eivät ole samanlaisia. Eikä syyt muuttaa yhteen. Kaikki avioliitotkaan eivät ole samanlaisia. Mielestäni se riippuu avoliitosta (ja ihmisistä), onko tarvetta mennä naimisiin vai ei. Ja se voiko sen lupauksen antaa jo ennen yhteen muuttamista tai heti muuttaessa riippuu kai siitäkin kauanko ollaan seurusteltu ennen sitä. Ehkä esim. puolen tai yhden vuoden jälkeen ei ole vielä siihen valmis. Mutta jos muuttaa yhteen vasta viisi vuotta seurusteltuaan ehkä on. Tai jotkut ovat piankin valmiita. Meneväthän jotkut hyvin pikaisesti naimisiinkin.
Miksi esim. sinä menet mieluummin naimisiin, etkä avoliittoon? Jos ne samat lupaukset jne. voi antaa yhtä hyvin avoliitossakin? Ja miksi ei voisi antaa vaikka seurustellessa. Voihan sitä seurustella loppuelämänsä koskaan yhteen muuttamatta ja naimisiin menemättä...
Ymmärrän, että ehkä sinusta avioliitto ei tunnu enää yhtä suurelta asialta kuin silloin kun se tuo mukanaan mm. yhteen muuttamisen (mikä kertoo sen, että yhteen muuttaminen on iso muutos). Vaikka se ei tietenkään ole pelkästään avioliiton pointti. Ja miksi olisikaan, kun yhteen voi muuttaa ilmankin. Ja sitä juhlitaan näyttävästi jne.
Vielä lyhyesti: Joillekin siis avoliitto on ikään kuin välivaihe tai yksi vaihe, yksi askel yhteisellä elämän polulla (joista ensimmäinen vaihe on vaikka se seurustelu erikseen asuen) ja/tai vaihtoehto seurustelulle. Toisille ehkä kyse ei ole välivaiheesta. Vaan avoliitto valitaan avioliiton sijasta, eikä mennä koskaan naimisiin. Koska heidän mielestään toiseen voi sitoutua jne. yhtä hyvin avoliitossakin. Tai sitten uskovat, että avioliitossa pitää sitoutua, avoliitossa ei. Ja valitsevat siksi mieluummin sen. Eiköhän se ole tärkeintä, että se oma valinta tuntuu itsestä oikealta ja hyvältä.
Aikaisemmin ei ollut juuri valinnan varaa. Osa tietysti olisi silti mennyt suoraan naimisiin ilman avoliitto-vaihetta vaikka avoliitto olisi ollut hyväksyttyä. Mutta varmasti moni olisi valinnut toisinkin. Toisaalta on myös hyvä, että nykyään on vapaampaa. Ennen jotkut antoivat esim. lapsensa adoptoitavaksi tms. jos se oli ns. äpärä. Ja sitä salailtiin.
Mutta eiköhän tässä ollut mun osalta kaikki tähän aiheeseen.
Mulle avoliitto on vakavampi yhdessäolon aste kuin seurustelu. Vaikka tiedän kyllä, että seurustelukin voi olla yhtä vakavaa, jos ei joissakin tapauksissa vakavampaakin. Varsinkin, jos se on kestänyt kauan. Ja ollaan ehkä kihloissakin. Ei se aina kerro, että ollaan kovin vakavissaan toisen suhteen, jos on muuttanut yhteen. Mutta harvemmin sitä kai huvin vuoks muutetaan.
Kyllä mäkin jättäisin todennäköisesti avoliiton väliin, jos olisin seurustellut jo useita vuosia. Ja menisin suoraan naimisiin. Ehkä teini-iässä pidemmät seurustelusuhteet oli toinen juttu.
Ja näyttäis siltä, että vanhemmalla iällä on yleisempää mennä seurustelun jälkeen naimisiin. Tai ainakin avoliitto jää aika lyhyeksi. Ei sitä vanhemmalla iällä enää viitsi seurustella vuosia ja sitten vielä olla vuosia avoliitossa.
Oliko teille heti alusta asti selvä, että ette mene avoliittoon missään vaiheessa? Vai tuliko päätös vasta myöhemmin?
Niin se oma tilanteeni yhteen muuttaessa. Ei mun kumppani ois kyllä varmasti mennyt mun kanssa eikä kenenkään muunkaan kanssa naimisiin kuukausien tai vuoden seurustelun jälkeen. Ei varmaan kahdenkaan. En tiedä olisinko itse mennyt, jos mies olisi näyttänyt vihreää valoa. Ehkä en. Yhteen mies sen sijaan halusi muuttaa, vaikka mä taisin kyllä olla siihenkin ennemmin valmis. Kyllä sillon oli hieno olla avovaimo tyttöystävän sijasta. Ja jos mies esitteli, mut tyttöystävänä taisin olla vähän nyreissäni. Mutta siitä on jo aikaa. Emmekä olleet seurustelleet noin kauan kuin te.
Meillä suhteessamme ollaan oikeastaan koko ajan oltu menossa ensisijaisesti kohti avioliittoa, eikä avoliittoa ole harkittu, kuin pakollisena välivaiheena ( esim. silloin, jos hääpäivä on sovittu ja toinen joutuu syystä tai toisesta luopumaan asunnosta, eikä uuden vuokraaminen muutamaksi kuukaudeksi ole mielekästä...)
Kuten jossain vaiheessa edellä taisin mainita, en kokenut vanhempieni luota yksin asumaan muuttaessani olevani niin itsenäinen, että olisin voinut muuttaa suoraan yhteen jonkun kanssa opettelematta ensin olemaan itsekseni. Siinä sitten kun oli vierellä seurustelukumppani, joka pysyi ja ymmärsi, ja jolla oli samat arvot parisuhteen ja elämän ydinkysymysten kanssa, ei tuntunut olennaiselta tutustua toiseen yhteenasumisen merkeissä. Näinkin pitkän seurustelun jälkeen jaksan uskoa, että yhdessäasumisen konkreettisiin konflikteihin, erilaisiin tapoihin ja likaisiin sukkiin nurkassa, löytyy huumorintajua ja kärsivällisyyttä, kun erilläänasumista ( mikä usein sinällään on ollut raskasta) on jaksettu ja yritetty.
Toisaalta jos elämäntaustani ja kokemukseni olisivat toiset, saattaisin hyvinkin ymmärtää paremmin avoliiton merkityksen ja kokea sen tärkeämmäksi vaiheeksi tutustumista ja seurustelua...