mikähän mulla on..?
oon nykyään kärttyinen, masentunut, ahdistunut, surullinen,saamaton..
Lapsi on nyt 10kk ja tuntuu ettei vaan saa iloa mistään. Siis en koe lasta raskaana, paitsi nyt tää eroahdistus mikä välillä koettelee muttei muuta. En kiinnostu enää toisista ihmisistä tai asioista. Tuntu et kaikki on aivan sama. Päivät menee jumittaessa omien ajatusten kanssa enkä aina oo tässä hetkessä. Pelkäänki et lapsi aistii sen ettei äitillä nyt oo kaikki kunnossa.
Miehelleni oon yrittäny puhua ja itkenykki sekä riidellyt. Olen sanonut etten jaksa enää mitään.Koko ajan väsyttää, mut vaikka nukuin vasta 16tuntia putkeen niin väsymys jatkui silti. Olo on niin yksinäinen, kaikki kaverit on hävinneet. Elämä menee vaan täällä neljän seinän sisällä jumittaessa. Tottakai oon lapsen kans ulkona, muttei muuta elämää mulla ookkaan. Mies on mukana lapsenhoidossa ja puoliksi jaetaan vastuu ja kotityöt.
Nyt on sitten tullut nuo paniikki/jänitystilatkin uudestaan päälle(siis mulla oli näitä ennen raskautta jo)En uskalla lähtä auton rattiin, ihmisien tapaaninen saa mahan sekaisin samoin jonnekkin lähteminen, kaupassa käyntiki ahistaa välillä.
En uskalla hakea apua tai entiedä olenko avun tarpeessa?pelkään että lääkäri määrää mulle massennuslääkkeitä, joista tulee sivuvaikutuksia tai että elän päivät jossain horroksessa niitä pyytäessä.
Pyysin apua unettomuuteen ja masentuineisuuteen tk:stä kun vauva oli 3kk. Mulle oli tosi iso kynny hakea apua ja kun vihdoin ja viimein rohkastuin pyytämään apa niin lääkäri ei voinut laittaa lähetettä mielenterveystoimistoon, koska a)en ole kriittinen tapaus b)en ole narkkari..??!
eli se siitä..
onko ketään joka olisi kärsinyt synnytyksen jälkeisestä tai sen jälkeisestä masennuksesta tai jollain olisi samoja tuntemuksia?
Anteeksi vielä tekstin sekavuus ku kiireessä kirjoitin=)
oon nykyään kärttyinen, masentunut, ahdistunut, surullinen,saamaton..
Lapsi on nyt 10kk ja tuntuu ettei vaan saa iloa mistään. Siis en koe lasta raskaana, paitsi nyt tää eroahdistus mikä välillä koettelee muttei muuta. En kiinnostu enää toisista ihmisistä tai asioista. Tuntu et kaikki on aivan sama. Päivät menee jumittaessa omien ajatusten kanssa enkä aina oo tässä hetkessä. Pelkäänki et lapsi aistii sen ettei äitillä nyt oo kaikki kunnossa.
Miehelleni oon yrittäny puhua ja itkenykki sekä riidellyt. Olen sanonut etten jaksa enää mitään.Koko ajan väsyttää, mut vaikka nukuin vasta 16tuntia putkeen niin väsymys jatkui silti. Olo on niin yksinäinen, kaikki kaverit on hävinneet. Elämä menee vaan täällä neljän seinän sisällä jumittaessa. Tottakai oon lapsen kans ulkona, muttei muuta elämää mulla ookkaan. Mies on mukana lapsenhoidossa ja puoliksi jaetaan vastuu ja kotityöt.
Nyt on sitten tullut nuo paniikki/jänitystilatkin uudestaan päälle(siis mulla oli näitä ennen raskautta jo)En uskalla lähtä auton rattiin, ihmisien tapaaninen saa mahan sekaisin samoin jonnekkin lähteminen, kaupassa käyntiki ahistaa välillä.
En uskalla hakea apua tai entiedä olenko avun tarpeessa?pelkään että lääkäri määrää mulle massennuslääkkeitä, joista tulee sivuvaikutuksia tai että elän päivät jossain horroksessa niitä pyytäessä.
Pyysin apua unettomuuteen ja masentuineisuuteen tk:stä kun vauva oli 3kk. Mulle oli tosi iso kynny hakea apua ja kun vihdoin ja viimein rohkastuin pyytämään apa niin lääkäri ei voinut laittaa lähetettä mielenterveystoimistoon, koska a)en ole kriittinen tapaus b)en ole narkkari..??!
eli se siitä..
onko ketään joka olisi kärsinyt synnytyksen jälkeisestä tai sen jälkeisestä masennuksesta tai jollain olisi samoja tuntemuksia?
Anteeksi vielä tekstin sekavuus ku kiireessä kirjoitin=)
Vastaukset 2
Vanhimmat
ota yhteyttä...
www.mll.fi :kirjoita nimettömänä netissä
060012277 : tai soita ( 0,08e/min)
Ainakin jonkin asteiselta masennukselta kuulostaa. Minä olen kokenut samoja oireita lasten ollessa pieniä. Mitäs jos käännytkin neuvolan puoleen ja sanot, että tarvitset todellakin apua. Nyt on alettu kiinnittämään enemmän huomiota äitien masennukseen.
Kokemuksesta voin sanoa, että siinä menee äkkiä perhe-elämä vinksalleen kun äiti on masentunut. Itse sanoin miehelleni, että hänen pitäisi osata suhtaantua asiaan sairautena ja tiedostaa, että nämä oireet liittyvät siihen sairauteen (kärttyisyys, ahdistuneisuus, saamattomuus, mielenkiinnon katoaminen asioihin, eristäytyminen muista ihmisistä, kaikki asiat on huonosti tms). Aika paljon se tietysti on vaadittu muilta ihmisiltä. Minä suutuin aikanaan miehelleni kun hän sanoi, että "ota itseäsi niskasta kiinni ja ulos lenkille". Tilanteessa, jossa hädin tuskin sain itseni sängystä ylös.
Meillä naisilla on usein se tärkeää, että löytyy joku, joka ymmärtää. Onko sinulla ketään hyvää ystävää, kenen kanssa voisit jutella?
Mutta täytyy sanoa, että loppujen lopuksi minulla tilannetta alkoi korjaamaan se, että itse yritin kääntämällä kääntää ajatukseni niin, että elämä ehkä voisi antaa kuitenkin jotakin ja edes vähän ylös ja ulos. Siitä se sitten vähitellen lähti, mutta olihan se pitkä tie. Mutta mielestäni on parempi ottaa vaikka lääkityskin, jos sillä pelastaa itsensä ja perheen.