Lukeeko tätä palstaa joku, joka olisi parantunut? Miten tajusitte olevanne oikeasti sairaita, ja mistä saitte motivaation alkaa taas syödä normaalisti?
Mä alan olla ihan lopussa tämän kanssa, niin väsynyt siihen että koko ajan mietin syödessäni että paljon tässä nyt on kaloreita ja minkä verran mä tästäkin nyt lihon - ja tosiasia on että koko ajan mulla vaan paino tippuu. Pituutta 163, paino tällä hetkellä 44, ja ajattelen että en saisi lihoa en YHTÄÄN! Puolessa vuodessa lähtenyt n. 6 kg ja musta tuntuu että se on itseasiassa aika VÄHÄN, mutta en ole missään vaiheessa ollut kokonaan syömättä, syön 4 krt päivässä yhä edelleen ja välillä myös herkkuja (jäätelöä tai suklaata) mutta koko ajan lasken niitä p...leen kaloreita ja mietin että lihonko nyt sit tästäkin suupalasta hirveäksi läskiksi koska jo nyt painan ihan tarpeeksi.
Avomieheni on musta huolissaan, kauhistelee miten laiha olen ja miten luut näkyy ja silti mä ajattelen että en mä ole liian laiha, vaan ihan normaali. Ja toisaalta se mun "terveempi" puoleni aina välillä sanoo, että syö nyt hyvä ihminen enemmän! ja silti aina jätän sen toisen leipäpalan tms. ottamatta ettei tule liikaa kaloreita. Harrastan liikuntaa (juoksua, aerobicia, pumppia, sauvakävelyä) 1-2 tuntia joka päivä ja alan toisaalta olla siihenkin niin väsynyt, mutta silti lähden lenkille tai jumppaan vaikkei huvittaisi. Haluan elää terveellisesti, olen vegetaristi, syön paljon tuoreita vihanneksia ja hedelmiä..
Mulla on alkanut olla lieviä rytmihäiriöitä. Ja toisaalta tajuan, ettei tämä ole enää oikein tervettä/turvallista, ja että mun oikeasti pitäisi syödä vähän enemmän - ja silti en pysty siihen. En haluaisi oikeastaan syödä enää mitään, en ollenkaan... Syön koska tiedän että kokonaan ilman ruokaa ei elä, en sen takia että tuntisin tarvitsevani/haluavani ruokaa.
Miten tästä pääsee yli?
Mä alan olla ihan lopussa tämän kanssa, niin väsynyt siihen että koko ajan mietin syödessäni että paljon tässä nyt on kaloreita ja minkä verran mä tästäkin nyt lihon - ja tosiasia on että koko ajan mulla vaan paino tippuu. Pituutta 163, paino tällä hetkellä 44, ja ajattelen että en saisi lihoa en YHTÄÄN! Puolessa vuodessa lähtenyt n. 6 kg ja musta tuntuu että se on itseasiassa aika VÄHÄN, mutta en ole missään vaiheessa ollut kokonaan syömättä, syön 4 krt päivässä yhä edelleen ja välillä myös herkkuja (jäätelöä tai suklaata) mutta koko ajan lasken niitä p...leen kaloreita ja mietin että lihonko nyt sit tästäkin suupalasta hirveäksi läskiksi koska jo nyt painan ihan tarpeeksi.
Avomieheni on musta huolissaan, kauhistelee miten laiha olen ja miten luut näkyy ja silti mä ajattelen että en mä ole liian laiha, vaan ihan normaali. Ja toisaalta se mun "terveempi" puoleni aina välillä sanoo, että syö nyt hyvä ihminen enemmän! ja silti aina jätän sen toisen leipäpalan tms. ottamatta ettei tule liikaa kaloreita. Harrastan liikuntaa (juoksua, aerobicia, pumppia, sauvakävelyä) 1-2 tuntia joka päivä ja alan toisaalta olla siihenkin niin väsynyt, mutta silti lähden lenkille tai jumppaan vaikkei huvittaisi. Haluan elää terveellisesti, olen vegetaristi, syön paljon tuoreita vihanneksia ja hedelmiä..
Mulla on alkanut olla lieviä rytmihäiriöitä. Ja toisaalta tajuan, ettei tämä ole enää oikein tervettä/turvallista, ja että mun oikeasti pitäisi syödä vähän enemmän - ja silti en pysty siihen. En haluaisi oikeastaan syödä enää mitään, en ollenkaan... Syön koska tiedän että kokonaan ilman ruokaa ei elä, en sen takia että tuntisin tarvitsevani/haluavani ruokaa.
Miten tästä pääsee yli?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ymmärrän..ite olin kans 178cm/46kg ja en päivääkään sairaalahoidossa. itsestä lähti sairaus ja itsestä lähti paraneminen. tosiaan tullu mieleen syyä yhtäkään herkkupalaa koska olin tosissani niin sairas että hedelmienkin syöntiä säännöstelin lihomisen pelossa.
eräs vanha opettajani kuoli anoreksiaan ja viimeisinä päivinäänsöi vain kurkkua.
Niin, pääseekö anoreksiasta koskaan "täysin" eroon? Toivoisin niin..Tuntuu että se säilyy alitajunnassa aina päällisestä tervehtymisestä huolimatta. Ja jokin ylimalkainen tuntemattoman ihmisen huomautus voi saada sen taas aktivoitumaan.
Sairastuin itse palttiarallaa seitsemäntoista vuotiaana.Silloinen poikaystäväni sanoi minulle riidan yhteydessä jotakin pyöreydestä.Pituutta 168 ja painoa silloin noin 55.Olen aina ollut "hieman" marttyyri luonteeltani, ja ajattelin että kiusallani ja osoittaakseni hänelle tahdonlujuuteni laihdutan itseni 50 kiloiseksi..Noin alkuun..Laihdutin itseni loppujen lopuksi 41 kiloiseksi.Niin, ja jätin sen typerän arvostelevan jannunkin :)
Löysin uuden ihanan ihmisen itselleni, mutta minulla oli ongelma:anoreksia.En enää pystynytkään syömään vaikka olisin halunnutkin.Poikaystäväni oli (ja on vieläkin) loistava kokki ja kulinaristi.Kuinka mukavaa olisikaan ollut järjestää rapukekkereitä ja illanistujaisia ystäville!!En voinut koska tiesin että syömättömyyteni olisi taas aiheyttanut keskustelua..Vältin ruokaan liittyviä tilanteita.Ja eipä minulla niitä ystäviäkään siinä vaiheessa enää liiemmälti ollut!
Sitten tapahtui käänne.
Olin osallisena auto-onnettomuudessa, jossa sai surmansa nuori alaikäinen tyttö.Itsellänikin oli hengenlähtö lähellä.Pääsin aikanaan kotiin sairaalasta ja koin AHAA-ELÄMYKSEN kävellessäni eteisen suurten kokovartalo peiliovien ohi!!!
Tuntui kuin olisin katsellut itseäni jonkun toisen silmin.Olin laiha.En halunnut kuolla!!
Siitä alkoi tervehtyminen.Pitää paikkansa että niistä huonoistakin asioista löytyy aina se hyvä puoli kun hieman miettii..
Tervehtymiseni alkoi siis noin 21 vuotiaana..Ja se loppui kuin seinään puoli vuotta sitten.
Olen nyt 32 vuotias.
Puolituttu ihminen baarissa kysyi minulta että olenko raskaana (painoin 52 kiloa) ja siitä se sitten taas lähti.
Pitää sanoa että tällä hetkellä ottaa aivoon ja raskaasti!Painoa on 44 kiloa ja mies (se sama ihana) huolesta suunniltaan. En haluaisi tehdä tätä uudestaan itselleni ja hänelle.
Tää oli tietysti vaan mun kertomus lyhyesti karrikoituna, mutta perustan väitteeni tähän. Anoreksiasta ei koskaan pääse täysin eroon, se on aina jotenkin pääkopassa valmiina iskemään.
Päivä kerrallaan..ja huomenna mä syön..varmasti.
... tämä alkoi vähän joulun jälkeen, kun kaikkien joulusuklaiden jne. syömisen jälkeen oli tosi paksu ja turvonnut olo (painoin silloin n. 50 kg) ja jotenkin olin muutenkin hirveän ahdistunut (mulla on takana pari monella tavalla aika vaikeaa ja rankkaa vuotta, läheisen ihmisen vakava sairaus ja kuolema ja itsellä aika isoja elämänmuutoksia), tuli tunne että seinät kaatuu niskaan... Tuntui ettei ollut kontrollia mihinkään, en saanut nukuttua eikä mulla ollut ruokahalua, ja sit vaan... syömiseni väheni ja paino alkoi tippua ja mä ajattelin että HYVÄ. Vaikka en mä tainnut silloin 6 kg sittenkään olla mitenkään lihava...
Pelkään lihomista, mutta silti pelkään sitäkin että jos vielä laihdun niin joudun sairaalaan tai johonkin laitokseen pakkoruokintaan. Tai että pilaan terveyteni. Olen opiskelija ja silloin alkuvuodesta mulla vielä sen verran oli tervettä järkeä, että hakeuduin YTHS:lle ensin terveydenhoitajalle ja sitä kautta psykologille. Siitä psykologista mulle ei ollut mitään hyötyä, eikä siitäkään että kävin säännöllisesti terkkarin luona kertomassa minkä verran olin parin viikon aikana syönyt, koska silloin olin vain iloinen siitä kun laihduin... Lopulta terkkari pisti mut sitten lääkärille, nyt oon lääkärin seurannassa, alkuviikosta siellä taas kävin ja tällä kertaa se pisti mut psykiatrille. Psykiatriaikaa tässä nyt odottelen, ja aina syötyäni lupaan itselleni että seuraavalla aterialla tai seuraavan lenkin jälkeen syön vähän enemmän... enkä sit kuitenkaan voi koska sittenhän mä voisin lihoa...
miusta tuntuu että kunnolla parantumiseen ei auta kun oma hrääminen ja tilanteen näkeminen. mulle näin kävi itseasiassa muutama päivä sitten. peilistä eräänä aamuna tuijottikin riutuneen pikkutytön näköinen olento ja järkytyin! miten tähän on päästy? miksi haluan olla tällainen??
siihen loppui syömisieni liika tarkkailu. en nytkään vedä ihan kaikkea, en herkuttele ylettömästi, mutta tavallisia ruokia syön juuri niin paljon että nälkä lähtee, enkä näännytä itseäni!
Odotan innolla tulevia kilojani, olen jo vuosia taistellut ollakseni hoikkaakin hoikempi, nyt ymmärrän että ikäiseni kuuluu näyttää naiselta, ei 5 vuotiaalta...
Tunnen olevani todella onnekas. Avomieheni on sanonut minulle jo kauan että saisin vähän nostaa painoa, ja voitte kuvitella miten paljon hän tykkää tästä ahaa- elämyksestäni. KAIKKI LÄHEISENI ILOITSEVAT! heiltä on pudonnut valtava taakka harteiltaan...
olen itsekkin sairastanut anoreksiaa. Kaikki alkoi 12-vuotiaana kun olin luokkaretkellä, menimme porukassa uimaan pienelle rannalle ja katsoin muita tyttöjä. Kaikki olivat hoikkia ja sieviä, silloin ensimmäistä kertaa huomasin olevani lihava. Hankin itselleni harrastuksen, liikuin jokapäivä ja jätin herkut pois. Laihduin n.5 kiloa melko lyhyessä ajassa. Yhtenä päivänä lähdin kaverini synttäreille, siinä sitten söin kakkua ja kun pyysin lisää tätini sanoi että eiköhän ala jo riittää, ei kannata ahmia ettei liho. Muut kyllä söivät monta palaa. Ymmärsin kuitenkin mitä tätini tarkoitti, olin lihava ja minun pitäisi muuttaa ruokailutapojani. 13-vuotiaana aloitin rankan laihdutuskuurin, masennuin ja entinen hyvän itsetunnon omaava tyttö muuttui hiljaiseksi.Olin kokoajan hyvin väsynyt, aloin pelkäämään ihmisiä, koska tiesin mitä he ajattelivat minusta. Koulussa muutuin araksi, sillä pelkäisin jos joutuisin vaikka luokan eteen pitämään esitelmää, kaikki näkisivät vain läskini. Sain pysyvän esiintymiskammon, josta en ole vieläkään päässyt eroon.
Laihduin vuoden aikana 7kiloa. Huomasin että kasvoin todella vähän pituutta, ja jäin lyhyeksi. Olin 147cm pitkä ja painoin 36 kiloa.
14-vuotiaana olin hyvin laiha, kaverini sanoivat kokoajan että minun pitäisi syödä enemmän, kylkiluuni paistoivat ja kasvoni muoto oli muuttunut hyvin paljon kahden vuoden aikana, näin silti itseni lihavana.
Ylä-asteelle mentäessä minua pelotti hirveästi, pelkäsin esiintymistä ja muut varmasti ajattelisivat kuinka lihava olen, kesälomalla laihduin vain kilon, olin stressaantunut ja kehoni oli kovilla. Seiska luokka alkoi yllättävän hyvin, mutta kun tuli terveydenhoitajan aika pelkäsin, en tosin sitä että olisin liian laiha vaan yllätys kyllä, luulin terveydenhoitajan patistavan minut laihdutuskuurille. Kun menin terveydenhoitajalle hän kauhistui kun otin paidan pois, näytin riutuvalta, kylkiluuni paistoivat entistä enemmän ja painoindeksini oli vain 16. Väitin että söin hyvin, mutta terveyden hoitaja sanoi painoni olevan liian alhainen ja käski syömään enemmän.Hän jopa soitti vanhemmilleni.En kuitenkaan pystynyt syömään suuria määriä,vaikka äitini yritti pakottaa minua. Vanhemmillani oli pitkät työpäivät ja äiti jätti minulle ruokaa joka pitäisi syödä, tai antoi rahaa että kävisin viereisellä huoltoasemalla syömässä. Yleensä sotkin lautaset ja vedin ruuan vessanpöntöstä alas. Rahoilla ostin joskus esim. kanasalaatin, mutta yleensä säästin ne. Äiti eli siinä uskossa että söin hyvin jokapäivä, eikä puuttunut asiaan sen kummemmin.
Sain muutamia kavereita seiska luokalla, mutta en ollut heidän kanssa juuri koskaan vapaa ajalla.
Kesälomalla tutustuin samassa koulussa olevaan poikaan ja aloimme seurustella. Itsetuntoni parani huomattavasti, ja huomaamattani aloin saamaan terveempiä ajatuksia, kävimme joskus jopa kahvilla ja saatoin ostaa pienen leivonnaisen, olin paljon onnellisempi. Kun poikaystäväni tuli meille yöksi, hän sanoi että minun pitäisi oikeasti syödä enemmän, ja että kuolisin pian jos en lopettaisi paaatoamista, hän oli kaikesta huolimatta huomannut, että näännytin itseäni.Jos terveydenhoitaja olisi sanonut saman asian en olisi kuunnellut, Mutta kun kuulin sen poikaystävältäni olin itseasiassa onnellinen, hän välitti oikeasti. En kuitenkaan pystynyt syömään enempää, sillä pelkäsin lihomista enemmän kuin mitään muuta.
Kasiluokan lopulla, en ollut lihonut yhtään, enkä myöskään laihtunut. Olin vihainen itselleni, koska en ollut laihtunut.
Poikaystäväni yritti patistaa minua terveydenhoitajalle, hän oli kovin huolissaan. Vakuuttelin poikaystävälleni että kaikki on kunnossa. Kerran jopa riitelimme asiasta lopuksi poikaystäväni alkoi itkeä ja pyysi etten kiduttaisi itseäni, hän ei halunnut menettää minua. Aloin itsekkin itkeä ja olin hyvin liikuttunut, vihdoin aloin tajuta asian vakavuuden. En kuitenkaan mennyt terveyden hoitajalle, vaan lupasin että yrittäisin itse. Poikaystäväni tuki minua täysin. Kävimme monesti elokuvissa, ja ostimme yhdessä vähän karkkia. Liikuin entistä enemmän, sillä pelkäsin lihomista vieläkin. Olimme poikaystävi kanssa päivittäin yhdessä, ja hän saattoi joskus hakea ruokaa hesestä tai söimme yhdessä jotain. Aloin lihomaan, painoni nousi 3kiloa puolenvuoden aikana. Yhtenä iltana kun menin saunaan ja katsoin peiliin, huomasin että Rintani olivat vihdoin kasvaneet, mutta samalla näin pömppömahan. Lisäsin yhä liikuntaa, enkä vieläkään syönyt tarpeeksi, en vain kyennyt. Kerran poikaystäväni sanoi "oletko valmis luopumaan minusta ruuan takia? minä en olisi valmis luopumaan sinusta." Tuo lause herätti minut, tajusin että hän ei enää jaksanut ruualla leikkimistäni, en halunnut että hän jättää minut, ja jos hän ei jättäisi minua kuolisin kuitenkin tähän sairauteen, ja jättäisin hänet pahimmalla tavalla. Aloin itkeä, en tietenkään halunnut kuolla! Siitä alkoi hidas parantuminen, nyt kaikki onkin paremmin vaikka siitä on vuosi, en ole silti täysin terve, tuskin koskaan olen. Täytän kohta 16 ja painan 41kiloa pituutta on vain 152cm.Olen yhä poikaystäväni kanssa yhdessä. Voin jokapäivä paremmin ja olen lopettanut paastoamisen, vaikka lihavaksi en koskaan aio tulla.
Olipas hyvin kirjotettu tarina, oon kans yrittäny alkaa ite syömään enemmän, mutta onneksi mä en ole edes niin laiha kuin monet täällä, vaikka olenkin aika laiha. Musta ei muutenkaan huomaa että mulla olis mtn ongelmia yleensäkään..