pelottaa että

silloin kun odotin ekaa lastani, mietin ihan samaa. mulla oli aikoinaan kauhean lyhyt pinna, mutta kummasti sitä vaan kestää nykyään 2vuotiaan kiukuttelut yms. vauva aika oli opettelemista. joskus tiuskin vauvalle kun ei suostunut hiljenemään, silloin aloin aina pyytämään anteeksi lapselta ja sanoin ettei ole hänen vikansa. samaa teen nykyäänkin. älä stressaa liikaa, aika auttaa oppimaan

Moro!
Itse oon tuore äippä ja smankaltasii tuntemuksii oli mullakin raskaana ollessa. Pelotti ihan sikana että entä jos en vaan kestä. Mutta yllättävää on nykyään että vaikka vauva huutaakin, sitä jotenkin vaan on joku "hermostumisen esto" päällä =) Varsinkin jos kyseessä on itku vatsavaivojen takia. Sitä tekee melkeen kaikkensa että pikkuinen lopettaa itkun, haluaa vaan saada hälle hyvän olon. Mutta onhan niitä huutoja jotka johtuvat (mitä ilmeisemmin) "vaan" seurankaipuusta tai yliväsymyksestä jolloin tuntuu että hermot ei enää kestä. Siihen auttaa vaan että jättää vauvan hetkeksi (vaikka 5min) itkemään ja tarkistaa sitten tilanteen uudestaan. Menee hetkeksi itse vaikka toiseen huoneeseen ja tulee sitten takasin, sitä jaksaa kummasti paremmin kun käy hetken aikaa ihan "muualla". Ja se tiedetään (kaikki äidit varsinkin) että ei se vauva "kuole" jos joutuu itkemään sen hetken.
Itse voin todeta että kyllä tää äitiys kasvattaa ja vahvistaa niitä hermoja ja jaksamista yleensä. Sitä on jotenkin sellanen automaattinen voima joka hyppää sillon kun sitä tarvitaan =) Tää mun henk koht mielipide tosiaan vaan.

Mutta tsemppii vaan jatkoon!! Kyllä se siitä. Ja AINA kannattaa pyytää apua siihen omaan jaksamiseen, kenenkään ei tarvitse olla supermutsi =)

pinna. Kiihdyn tosi helposti miehelleni ja muillekin aikuisille. Silti en ole koskaan esim. ravistellut lastani vauvana (nyt hän on jo 4v) tai muulloinkaan enkä suuttunut hänen huutoonsa kun hän oli vauva. Ja vauvana hänellä oli koliikki jota huusi JOKA päivä LUJAA, mut kuuntelin sitten musiikkia kovalla ja kanniskelin häntä ja ajattelin omia asioitani. Sitä koliikki-itkua oppi jo pitämään "normaalina taustaäänenä" siihen aikaan, eikä sitä erikseen ajatellut, kanniskeli ja silitteli vain vauvaa muiden touhujen ohessa.

Sitäpaitsi PALJON, PALJON enemmän kuin vauvan itku mua raivostutti "avuliaat" ohikulkijat (jotain vanhempia tätejä yleensä) esim. bussissa, kaupassa tms. jotka tuli tarjoamaan neuvojaan "nuorelle, kokemattoman näköiselle äitiparalle": "Voi pikkuista, sillä on varmaan nälkä! Annapa kuule vähän tissiä sille. Voi voi, onko tulla pikkunen nälkä, voi pikkutta, eikö te äiti anna ruokaa, voi pientä kun on nälkä.."
Yritin vain sanoa että ei kun sillä on koliikki ja koitin mennä pois tommosten idioottien luota. Jäivät mutisemaan perään että "nälkäitkulta kuulosti.." Noita avuliaita aatuja ois tehnykin mieli vähän tirpasta!!

Kyllä sitä osaa pitää omat kiukuntunteet erossa vauvasta, koska hän ei tietenkään ärsytä tahallaan! Se täytyy pitää mielessä. Ja se, että itku on myös vauvan puhetta, kun hän ei osaa vielä muuta. Kyllä kissatkin naukuu ja koirat haukkuu joskus vaikkei niillä ois mitään hätänä! Ne juttelee sillä tavalla. Mä ainakin tunsin niin suurta onnea ja rakkautta vauvaa kohtaan, ettei mulla ollut ongelmia hermojeni kanssa kun hän itki. Ennemmin purin sitten kiukkuani mieheeni, jos semmoinen hetki tuli.. On sekin parempi kuin purkaa viattomaan lapseen.

Ja jos tulee oikein tiukka paikka, niin ensin menet heti pois huoneesta, jossa vauva on: ei se vahingoita lasta, jos hän itkee hetken yksin, mutta ravistelu tms. kovat otteet vahingoittaa! Ja sitten jos on unenpuutetta (jolloin hermot on todella paljon pinkeemmällä) niin järjestä reippaasti (ja välittömästi) mies tai mummo hoitamaan lasta, niin että saat nukkua kunnolla edes muutaman tunnin, ja jo on paljon helpompaa. Ei saa ikinä kuvitella, ettei vauvaa voi jättää ilman äitiä hetkeksikään. Kaikista tärkeintä vauvan hyvinvoinnille on äidin hyvinvointi.

Tämmösen 4-vuotiaan kanssa, kuin mun eka vauvani jo on, sit kyllä jo palaakin pinna vähän väliä..:) mut osaan hoitaa senkin fiksusti. Ei lapsi tahallaan ärsytä, vaan nyt vinkumiset ja mankumiset kuuluu kehitysvaiheeseen, joilla koetellaan rajoja ja omaan itsenäisyttä. Ja meillä kyllä rajat pitää.