Pitäisikö armomurhat eli ns. armokuolemat sallia ?
Armomurha
jätkä88
8504
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
ei!
Itse kannatan mahdollisimman liberaalia eutanasia-lakia. Tuo "mahdollisimman" on kuitenkin olennainen sana: yhteiskunta ei minunkaan mielestäni voisi sallia eutanasian täytäntöä sellaisen henkilön kohdalla, joka realistisesti ajatellen saattaisi myöhemmin ollakin halukas jatkamaan elämäänsä.
Eli tietyin rajauksin kannatan eutanasiaa. Sitä hakevan henkilön tulisi olla ns. täysissä sielunvoimissa kyseisellä hetkellä. Ja jotta armomurhahakemus voitaisiin hyväksyä, syyn sen haluamiseen tulisi olla realistisesti ajatellen pysyvä, esimerkiksi vaikea sairaus. Lisäksi hakemukset pitäisi käsitellä huolellisesti ja tapauskohtaisesti, mutta se lieneekin selviö. Jonkinlainen ikärajakin olisi asetettava, mutta se onkin vähän vaikeampi asia.
Minusta on epäempaattista yhteiskunnalta kieltää eutanasia, ja sillä tavoin pitkittää ihmisten kärsimyksiä.
Mielestäni myös mielenterveydellisistä ongelmista kärsivälle voitaisiin erityistapauksissa antaa eutanasia.
-> Pitkään oireilua, huono paranemisennuste, ehkä muutnekin muutenkin itsemurhayrityksiä, tahtoo pois.
Mielestäni silloin ihmisen identiteetti - olkoonkin sairas - on sen elämän lopettamisen kannalla. Koska "ruumis on vankila" eutanasian valitsevalle, niin miksi mieli ei voi samalla tavalla olla se vankila josta halutaan vapautua kuoleman kautta? Ruumis voi sairastua pysyvästi ja rappeuttavasti... niin toki mielikin voi. Ja se tekee elämän tuskaksi.
Mielenterveysongelmissa tosin eutanasialle olisi oltava äärimmäisen vahva näyttö pitkältä ajalta ettei sitä valittaisi "hetken mielijohteesta" ja sellainen ihminen joka vielä edes kohtuullisella todennäköisyydellä parantuu tai hänen tilansa muuttuu paremmaksi.
Tämän allekirjoitan sillä että olen ollut elämästäni 3 kuukautta niin masentunut ja rikki & tyhjä että harkitsin jo itsemurhaa vakavasti ellei tila lopu. Jos tila olisi ollut pysyvä niin silloin elämään pakottaminen tuon mielen kanssa olisi ollut KIDUTUSTA, pohjatonta lopullista kidutusta. Itseasiassa olin antanut itselleni jo luvan tappaa itseni ellei tila olisi loppunut kahdessa vuodessa (arvioin että sitten on riittävän selvää etten voi palautua, toivoin kuitenkin että se paranisi), onneksi se kesti vain 3 kuukautta. Se oli elämäni ehdottomasti hirveintä aikaa, jotain täysin kestämätöntä... ajatus että se voisi olla pysyvä kauhistuttaa minua.
Joku voisi sanoa että "pitää ajatella positiivisesti". Haistakoon sellainen paskan, jos se on rikki ja se todellakin pysyy rikki yrityksestä huolimatta niin siinä ei positiivisuus auta. Se ei auta uhria että joku ajattelee että toi voi vielä parantua, siinä tuomitaan toinen olemaan sen kauhun ja kamaluuden kanssa ehkä vielä 20 vuotta. Oikeasti, kuka antaisi itselleen sellaisen tuomion?
Toisaalta mielenterveys-eutanasiassa voitaisiin ehkä tehdä todella radikaali lobotomia (kemiallisesti?) joka muuttaa persoonallisuuden täysin ja siten sairas mieli tapetaan ja muodostuu uusi. Silloin ei tarvi edes tappaa ruumista joka tuntuu olevan se eutanasian vastustajien ensisijainen intressi; elämänlaadusta viis.
Olen samaa mieltä, myös pitkään jatkunut, vaikea mielisairaus voisi olla perusteena eutanasian täytäntöön panemiselle.
Tuo esille ottamasi "mielen eutanasia" on mielenkiintoinen idea. Jos vaikeasti mielisairas, kärsivä henkilö pyytää eutanasiaa, hänelle voitaisiin ensin ehdottaa tätä sairaan mielen armomurhaa eli lobotomiaa. Ymmärtääkseni kuitenkin lobotomia latistaa tunnemaailmaa siten, että onnellinen elämä ei senkään jälkeen olisi kovin todennäköinen. Mutta ensin voitaisiin kokeilla sitä, ja jos se ei toimi, siirryttäisiin ruumiin armomurhaan...
Kunpa asiat vain olisivatkin niin yksinkertaisesti hoidettavissa! ;)
Siinäpä olisikin toisaalta neurokemikaalinen haaste tappaa identiteetti ilman fyysistä lobotomiaa niin että tunnekapasitanssi säilyy.
Kai se jollain huume/lääke/myrkky-yhdistelmällä onnistuisi. Uudelleenkoostava psykoterapeuttinen jakso voisi olla tarpeen (tuoreen psyykeen muodostaminen/ohjaaminen/kasvattaminene) mutta potentiaalia ei tuhlattaisi.
Ei sellaiset joissa murhaaja päättää murhattavansa puolesta saako ihminen elää. (Viittaan tapaus sisar hento valkoiseen josta nyt puhutaan uutisissa.)
Sellaiset missä potilas itse haluaa pois, sallittakoon. Jos parantumista ei tiedossa.
..eli siis kannatat eutanasian sallivaa lakia. Eutanasia-laissahan olisi kyse nimenomaan siitä, että henkilö itse hakisi itselleen armomurhaa, toisen puolesta sitä ei tietenkään voisi eutanasia-lain mukaan tehdä.
Totta munassa pitäisi.
Kyllä minä haluan päättää missä vaiheessa elämäni on sietämätöntä ja haluan eroon siitä.
Menkääpä huviksenne itse letkuihin 15 vuodeksi kykenemättä tekemään mitään järkevää, jatkuvilla kivuilla jotka estävät keskittymisen mihinkään. Tai koittakaapa empatisoida aivovauriota joka jättää pään lopulliseen parantumattomaan masennukseen.
Sitäkö kaipaatte, sitenkö haluatte elää?
Kyse ei ole armomurhasta mielestäni...
... kyse on liian tuskaisan elämän ratkaisevasta ARMOSTA jolla ei ole mitään tekemistä murhan kanssa!
Vain elävän voi murhata, jos joskus olen niin huonossa hapessa että tahdon kuolla se tarkoittaa etten enää ELÄ vaikka ruumiini funktionaalisesta toiminnot ovatkin vielä rekisteröityvät paperille. Minun elämäni on sosiaalista, se on tekemistä, toimimista, hyviä tunteita, iloa, liikkumista. Kun noi viedään pois ei minulla ole enää elämää jonka voisi murhata.
Miksi en saa päättää milloin on aika lähteä? Miksi pitää odottaa että tämä ruumis-koneeni rikkuu itsekseen? Miksi minun ELÄMÄÄNI ja ARVOJANI ei kunnioiteta ja minun anneta lähteä kun koen elämäni olevan lopussa kuitenkin?
Eutanasiassa kyse ei ole koskaan siitä että joku valitsisi toisen puolesta että hän kuolee. Kyse on yksilön omasta tahdosta ja sen kunniottamisesta. Eutanasiassa kysytään MONTA KERTAA pitkällä aikavälillä kuolemantahtoa, silloin se ei ole hetken mielijohde (itsemurha) - vaan VAPAAN TAHDON VALINTA.
Kuka teistä tuomitsee vapaan ihmisen joka ei pahaa ole tehnyt vankilaan? Sillä sitä oma ruumis voi minun mielestäni olla. Vankila, kiduttava vankila.
Selittäkää? Minua oksettaa ajatus että joutuisin moiseen piinaan koska JONKUN MUUN SAIRAS "MORAALI" MINULLE MINUN PUOLESTANI VALITSEE VÄLITTÄMÄTTÄ KYSYÄ MILTÄ ASIA MINUSTA TUNTUU!
En ole millään tavalla kuolemassa pois täältä nyt, en toivo kuolevani nuorena ja toivon eläväni pitkään ja vanhaksi vaikka vauhti väistämättä sitten hiipuukin. Mutta en halua myöskään jäädä "oleilemaan" tuskaisaan olotilaan elämäni ehtoolla tai jonkun onnettomuuden seurauksena - vaikka kunnioitankin elämää suuresti ja tahdon elää sen täytenä, mutta lopultakin ilman tuskaa ja turhautuneisuutta vailla toivoa jonka voisi myös ohittaa eutanasialla.
En halua katkeroitua koskaan. Rakastan ELÄMÄÄ, jos joutuisin "letkuihin" rakkauteni elämää kohtaan muuttuisi vihaksi ja inhoksi. Kenelle sellaista voi toivoa jos hän haluaa jo pois?
Kertokaapa se te "hyveelliset" jotka vastustatte ihmisten vapaata tahtoa.