Tervehdys! Ihmissuhteet lienevät yksi vaikeimmista asioista ihmiselämässä. On se vaan merkillistä että toiset osaavat toimia paremmin, saavuttaakseen tyydyttäviä ihmissuhteita. Täytän kohta 29 vuotta ja olen yksin. Lapsuuden jälkeinen elämäni on ollut hidasta kuolemaa. Olen vain yrittänyt selvityä ilman rakkautta. T. Hellsten on sanonut että ilman rakkautta ei voi elää, voi vain selviytyä. Minä olen ryöminyt verissäpäin pitkin tuota kivistä polkua. Jos olisin ollut terve, minäkin olisin voinut saada perheen. Välillä minun on miltei nieltävä kyyneleitä kun näen nuoria vanhempia ja lasten riemua. Näen niin paljon rakkautta. Sitä jota minä en ole tavoittanut. Tiedättekö, sitä tunnetta kun sulla on siinä vierellä se toinen puolisko? Mutta ei. Istun yksin lammen rannalla penkillä. Ei siinä vieressä ketään ole. Katselen rannalla leipää kerjääviä sinisorsia ja haapanoita. Välillä lapset vanhempineen käyvät heittelemässä linnuille leivänpalasia. Sitten joku lapsista juoksee sorsan perässä ja äiti kieltää leikin. Toisella kerralla samaisella paikalla on englantia puhuvia vanhempia lapsineen. Seuraan huvittuneena lasten englanninkielistä ruokintatuokiota. Vanhemmat ovat kauniita, kenties hyvissä viroissa toimivia virkaihmisiä. Koen tunteet liian voimakkaina ja nielen kyyneleet, samalla huomaan puristavani toisen käden sormia. Rakkaudella on ihmeellinen voima. Nämä lapset elävät rakkaudellisessa ympäristössä, sen jotenkin aisti. Rakkauden ympäröimistä lapsista varttuu aikanaan rakastamaan kykeneviä aikuisia. Ihmisiä jotka tietävät keitä ovat ja eivät alinomaa kysele lupaa olemassaololleen. Ihminen joka on tunne-elämältään eheä, kohtaa rakkauden. Särkynyt vain kipuilee ja tuntee suunnattoman tuskan sydämessä tai kuristavan tunnon kaulallaan. Mitä voi yksinäinen enää tehdä? Lohduttaa ajatella että lapset saavat varttua turvallisessa ympäristössä ja ilman "aikuistenhuolia". Onneksi rakkautta on olemassa jatkuvasti. Onneksi moni tavoittaa rakkauden ja saa siitä kummasti voimaa taas pimeneviin syysiltoihin. Ei tämä yhteiskunta pyörisi ellei rakkautta olisi lainkaan. Jos kaikki olisivat tällaisiä särkyneitä ja yksinäisiä. Huomaan ihmisillä usein sormuksen nimettömässä. Monesti ajattelen että kiva että hänkin on löytänyt puolison. Luojalle kiitos ettei näiden tarvitse kipuilla yksinäisyydessä.
Pohdintoja
Yleinen vuodattaja
8653
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
"Tervehdys!"
Moro! Mitä äijä ?
"Ihmissuhteet lienevät yksi vaikeimmista asioista ihmiselämässä."
Sen takia onkin aiheesta kirjoitettu paljon kirjoja.
"On se vaan merkillistä että toiset osaavat toimia paremmin, saavuttaakseen tyydyttäviä ihmissuhteita."
He osaavat siksi koska tulevat ulos mukavuusalueeltaan eivätkä pelkää uutta.
"Olen vain yrittänyt selvityä ilman rakkautta. T. Hellsten on sanonut että ilman rakkautta ei voi elää, voi vain selviytyä."
Hän on oikeassa.
"Jos olisin ollut terve, minäkin olisin voinut saada perheen."
Vielä ei ole liian myöhäistä.
"Rakkauden ympäröimistä lapsista varttuu aikanaan rakastamaan kykeneviä aikuisia. Ihmisiä jotka tietävät keitä ovat ja eivät alinomaa kysele lupaa olemassaololleen."
Kuka tahansa kykenee siihen.
eihän 29-yhdeksän vuoden ikä ole vielä juuri mitään. Kuten SB sanoi, ei vielä ole myöhäistä. Mikä se asia oikein on joka estää sinua tapaamasta "puoliso-kandidaatteja"? Eikö sinulla ole ylipäänsä tilaisuuksia tavata ihmisiä, tyssääkö kaikki lähestymiseen ja tutustumiseen vai eikö ketään sopivaa vain millään osu kohdalle? Vai etkö itse vain ole oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Minkälaisessa paikassa ja tilanteessa voisit tavata sellaisia ihmisiä (naisia) jollaista etsit? Oletko itse rajannut liikaa mahdollisuuksiasi uskottelemalla, että tietyntyyppisistä tai tietynlaisilta vaikuttavista ihmisistä ei ainakaan voi olla sinulle seuraksi?
Minä en tiedä mikä sinun kohdallasi on mennyt "väärin", eikä välttämättä (varmaankaan) mikään olekaan, sillä "shit happens", aivan syyttä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ainakin voit yrittää nauttia elämästäsi sellaisena kuin se on, ja varmasti vielä jonain päivänä tapaat jonkun :)
En tiedä missä tapaisin kivoja naisia. Ja onko vapaita missään? Tulen hyvin juttuun varattujen kanssa, ja ehkä hekin näkevät minut "kivana ja turvallisena kamuna". En todellakaan tiedä missä voisin tutustua nuoriin naisiin. Ravintolassa joskus käyn, mutta en siellä tapaa sopivia. ventovieraat eivät tule ulkona juttelemaan, joten minäkään en sitä tee. Ja lisäksi mulla on näitä ongelmia minäkuvassa. Luulen (vain luulen) että se näkyy epävarmuutena. Tosiaan yksi ongelma on kuviteltu rumuus, joka on kuulemma palturia. Että suurin ongelma lienee siinä, että tutustumistilanteita ei ole juuri lainkaan. Jos olisin hypersosiaalinen, varmasti olisi naisia pyörimässä ympärillä. Liikun paljon ja olen suht. urheilullinen ja komeaksikin mainittu, mutta ehkäpä sitä on jotenkin liian säikky vastaamaan/huomaamaan kiinnostuneita ilmeita tai sitten en ole kohdannut sopivaa..
Osaisko joku antaa vinkkejä miten saan itseluottamusta lisää. En tiedä näkyykö se, mutta koen että jopa kävelenkin hieman "anteeksi että olen olemassa" -tyyliin. Eli olen hemmetin epävarma itsestäni ja en osaa arvostaa tarpeeksi olemustani. Tämä ominaisuus/vika lienee osa persoonallisuuttani, mutta kaipa itsetuntoa voi kohottaa? Se ei muutu sormia napsauttamalla. Juuri huono itsetunto huonontaa saumoja löytää naista. Eilen eräs tuttavapariskunta sanoi mulle, että jos olisit enemmän "esillä", olisi naisia kuulemma jonoksi asti.. :/. Mennäppä hetkessä muuttaamaan käsitys itsestään ok-tyypiksi, kun ikänsä kärsinyt "huonoudesta". Outoa mutta totta..
Huono itsetuntokin on viehättävämpi kuin ylitsepursuava macho-itsetunto... Mutta itsetuntoa tässä maailmassa kyllä tarvitaan. Pari vuotta sitten minulla oli todella surkea itsetunto, mutta näin jälkeenpäin en osaa sanoa, mikä sen paransi; varmaankin uudet, hyvät ihmissuhteet ja se että sain tuntea olevani pidetty, hauska, luotettu ja hyvännäköinen. Herkesin myös vaatimasta itseltäni liikaa ja muutin kuvaa "ihanne-itsestäni" realistisemmaksi. Jaottelin ihmiset mielessäni "hyviin" ihmisiin ja "typeriin" ihmisiin, ja päätin suhtautua myönteisesti ja arvostavasti vain ensinnä mainittuihin; päätin ettei jokaisen kusiaivon mielipiteellä ole väliä, vain niiden ihmisten jotka käyttäytyvät minua ja ylipäänsä toisia ihmisiä kohtaan miellyttävästi ja ansaitsevat kunnioitukseni siten tai jotenkin muuten.
Eikä ainakaan kannata ajatella, että "koska olen jo a-vuotias / koska olen b / koska minulla on c, minun olisi pitänyt jo x ja hankkia y, saada z ja pystyä n." Kaikkien elämät eivät vain kulje samaa rataa kuin enemmistön, eikä se (todennäköisesti) ole näiden ihmisten oma syy.
Ja vain omia erehdyksiään tulee hävetä, itseään ei.
Haluaisin olla normaali, sujut itseni kanssa. Nöyrä, mutten nöyristelijä. Huolehtimalla ulkonäöstä saan lisää itsevarmuutta. Uskon että ns. macho-itsetunto kätkee taakseen heikon itsetunnon ja pelkoa.
Kunpa vielä pääsisisin tuosta ikäongelmasta.. Juuri koen huonoutta kun en ole saavuttanut samoja asioita, mitä moni ympärilläni. Täytin viime syksynä 28 vuotta. Ajattelin etten halua nähdä sitä päivää kun vanhenen taas virallisesti.. Mulla oli vakava masennusjakso päällä ja ahdisti koko elämä. Toipumista on tapahtunut kun ei nyt ole tuhoisia ajatuksia. Mutta pelkään sellaista tilaa. Tiedän että rakkaus tekisi kohdallani lähes ihmeitä, mutta kun se tuntuu niin kaukaiselta unelmalta. Elämä sujuu mallikkaasti jos ahdistuneisuus pysyy poissa ja osaisin nauttia tästä mitä minulla on.
Häpeäni on sairasta, koska häpeän itseäni. Siinäkin olen mielestäni kokenut hieman eheytymistä, mutta vaikeaa on edelleen hyväksyä itsensä muiden kanssa samalle viivalle. Välillä koen jopa niin syvää arvottomuutta, että ajattelen, etten edes ansaitse rakkautta. En ole tehnyt mielestäni kenellekään mitään hirmutekoja, joiden vuoksi häpeäisin tai kokisin syyllisyyttä. Sairasta hävetä itseään.. :'(. Luulen että siksi minun on joskus vaikeaa olla sosiaalisesti läsnä. Seurassa koen voimakasta erottautumista ja heikkoutta/rumuutta. Siksi saatan mennä poissaolevaksi ja puhumattomaksi. Kuitenkin turvallisessa, tutussa seurassa olen normaali, huumorintajuinen ja puhelias.
Mitenkään puuttumatta itse aiheeseen, niin saako sanoa kohteliaisuuden ? Nää kirjotat tosi hyvin ja nätisti. (Siis tarkotan tuota sun eka viestiä, jossa kuvailet sun tunnelmia tuolla lammella ym.) Sussa on selvästi kirjailijan/runoilijan vikaa...
Olen syvällinen, herkkä (liiankin?), tunteikas, avoin, keskustelukykyinen ja näköjään joku pitää mun kirjoituksistakin. Olenkin haaveillut että joskus kirjoittasin jotain. Mulle on monesti sanottu että mulla on Lahja kun olen niin syvällinen, osaan kuvailla tunteitani ja kuulemma hyvä kohtaamaan ihmisiä. Mutta tosi huono näköjään kohtaamaan nuoria naisia iskumielessä.. :/.
Arkipäivät menee koulussa (ikuinen opiskelija?). Mutta kun on vielä lämpöisiä alkusyksyn iltoja, yksi harrastuksistani on istahtaa penkille joko lammen tai järven rannalla. Ehkä siihen eivät kaikki kykene, mutta mulle se on terapiaa. Joskus juttelen sorsillekin kun ne tulevat kyselemään evästä. Kaunis maisema rauhoittaa. Ohitseni kulkee paljon ihmisiä. Pyöräileviä pariskuntia, sporttisia lenkkeilijöitä, sveitsiläisiä kauniisti harmaantuneita eläkeläisiä, kiroilevia teinejä.. Usein saan ihmetteleviä katseita kun käytän aikaani istuskeluun. Havainnoin ja näen elämää. Joskus pienet lapset hymyilevät minulle ohikulkiessaan. Se tuntuu kivalta. Mutta monesti kärryissä istuvilla tenavilla on jännä, "säikähtänyt" ilme. Olenko pelottava? Muistan varmaan lopun elämää sen viime kesäisen lapsen kommentin äidilleen: "Miksei tuolla sedällä ollut 'äiti' mukana"? Pienestä lapsesta tuntui oudolta nähdä nuori mies yksin penkillä. Siksi ihmetteli asiaa äidiltään. Olisin mielelläni kuullut äidin vastauksen. Mietin että menisin lääkäriin puhumaan lapsettomuusongelmasta. Ehkä tämäkin kysyisi missä vaimoni on. Kuinka kauan olette yrittäneet lasta? Khöm.. pian selviäisi että nainen puuttuu. Pelkään ettei minun kanssa halua juuri kukaan nainen elää elämää. Taidan olla väärässä. En vaan ole kohdannut sitä naista.
Olen oikein kiitollinen että olen saanut uusia seniori-ikäisiä juttelukavereita. Heiltä oppii paljon. Ja se tuntuu kivalta kun tuntematon eläkeläisherra kysyy lupaa istahtaa seuraani hetkeksi. Olen ottanut tavaksi kiittää lopuksi juttuseurasta ja tietty toivotan hyvät päivänjatkot erotessamme. Ajattelen että kaikki tapaamamme ihmiset antavat ja myös saavat jotakin, varsinkin keskustelun välityksellä. Mutta myös toisen ihmisen näkeminen herättää ajatuksia ja tunteita. Elämme siis jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Miksen löydä naista?
Olen ollut tosi nuoresta saakka hieman outo. Lapsuuden loppuajoilta saakka minulla on muistikuvia siitä kun tuli syksy ja illat alkoivat jälleen pimetä. Se pimenevä taivaanranta, siinä on aina ollut jotain mystistä taikaa (en ole psykoosissa). Se herätti aina jotain haaveita ja unelmia. En osaa tarkemmin sanoa mitä, mutta unelmia paremmasta. Luulen että Unto Monosen Satumaa-tango kuvaa hieman samantyyppistä kaipuuta. Olenkohan sekoamassa lopullisesti, mutta kuluneen kesän aikana on monesti tullut välähdys, että nyt olen siinä paikassa. Vaikea kuvata, mutta istuessani ja katsoessani järvi-taivasmaisemaa, tuntuu vaan siltä.. Toistakymmentä vuotta kärsin masennuksesta ja se alkaa menettää otettaan. Olin jo tottunut siihen tilaan.
Nyt oli hyvä mustikkakesä. Sain pakastimeen yli 30 litraa mustikoita. Niitä poimiessa myös mietin monenlaisia asioita. Metsässä on mukavaa kun on kuiva, lämpöinen päivä. Marjastus on hyvää terapiaa. Sielläkin mietin, onkohan olemassa edes ketään nuorta, naimatonta naista, joka lähtisi mukaani marjaan. Siellähän on hyttysiä, hirvikärpäsiä ym. ötököitä. Metsässä on oma rauhansa. Jos välillä poimiminen kyllästyttää, voipi katella vaikka kannon tai kiven ja huilia. Kuulostella metsän ääniä. Ottaa muutama kulaus kivennäisvettä. Miltä tämä kaikki tuntuisi kokea yhdessä? Kohtasin kaupassa peruskouluaikaisen kaverini äidin. Sain kuulla kuinka lapsuusaikaisella kaverillani oli jo oma perhe. "Oletko sinä yksinäinen"? "En ole kohdannut sopivaa naista." Olen siis säälittävä yksinäinen.. "Vielähän sinä ehdit.."! Ehdinkö?!
Nykyään kun on oikein paha olla, pystyn onneksi itkemäään. Se auttaa. Miksihän lapsi saa itkeä, mutta itkevä aikuinen on tunteitaan hallitsematon, herkkä pillittäjä, sanoisinko heikko? Itken joskus yksinollessa. En koskaan seurassa.