Olen siis päättänyt pitää lapseni 100 % eikä siittä ole nyt enää kyse. NYt vain pelottaa tuleeko musta tarpeeks hyvä äiti. Mikä ylipäätään on tarpeeks hyvä?
Itse tulen alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat erivat ollessani murrosikänen, jouduin kattelemaan ainaista ryyppäystä ja pettämistä, hakkaamista, huutamista ja huolehtimaan veljestäni 24/7. Olenkin asunut 15-vuotiaasta itsenäisesti, ilman mitään tukia. Rahat tuli hankittua omalla tavalla, ei ollut muuta mahdollisuutta. En halunnut laitokseen.
Olen aina ajatellut että annan lapselleni maailman parhaimman lapsuuden, kaiken sen, mistä itse unelmoin. Molemmat vanhemmat, jotka ei ikinä riitelisi, tai joisi. Että pi
kkuinen kasvaisi rakastavassa ympäristössä..
Itse kuitenkin seurustelen miehen kanssa joka ei ole luotettava, ja muutenkin.. tiedän ettei meidän suhde tule kestämään. Vaikka haluaisin, koska häntä rakastan. Vaikka 100 olen antanut hänelle kaikki anteeksi ja hänen on piänyt muuttua, ei mitään ole tapahtunut.
Voihan olla joo, että tapahtuu ihme ja hän tällä kertaa todellakin muuttuu.. mutta en jaksa olla naivi.
Sitten minusta tulee yh, 18-vuotiaana. En epäile itsestäni sitä, etten jaksaisi henkisesti, vaan tuleeko musta tarpeeks hyvä? Pystynkö antamaan kaiken?
Olen nyt rv 20.
Onko teillä muilla tälläisiä samankaltaisia pelkoja?
Itse tulen alkoholistiperheestä, jossa vanhemmat erivat ollessani murrosikänen, jouduin kattelemaan ainaista ryyppäystä ja pettämistä, hakkaamista, huutamista ja huolehtimaan veljestäni 24/7. Olenkin asunut 15-vuotiaasta itsenäisesti, ilman mitään tukia. Rahat tuli hankittua omalla tavalla, ei ollut muuta mahdollisuutta. En halunnut laitokseen.
Olen aina ajatellut että annan lapselleni maailman parhaimman lapsuuden, kaiken sen, mistä itse unelmoin. Molemmat vanhemmat, jotka ei ikinä riitelisi, tai joisi. Että pi
kkuinen kasvaisi rakastavassa ympäristössä..
Itse kuitenkin seurustelen miehen kanssa joka ei ole luotettava, ja muutenkin.. tiedän ettei meidän suhde tule kestämään. Vaikka haluaisin, koska häntä rakastan. Vaikka 100 olen antanut hänelle kaikki anteeksi ja hänen on piänyt muuttua, ei mitään ole tapahtunut.
Voihan olla joo, että tapahtuu ihme ja hän tällä kertaa todellakin muuttuu.. mutta en jaksa olla naivi.
Sitten minusta tulee yh, 18-vuotiaana. En epäile itsestäni sitä, etten jaksaisi henkisesti, vaan tuleeko musta tarpeeks hyvä? Pystynkö antamaan kaiken?
Olen nyt rv 20.
Onko teillä muilla tälläisiä samankaltaisia pelkoja?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei
vaikka olen ikäloppu odottaja sinun rinnalla silti minulla tulee noi samat ajatukset. Olen itsekin hyvin rikkinäisestä kodista ym. Lapsi tuo kyllä ilon mukanaan ja kasvattaa sinua.
Vaikeuksia kokenut voi toistaa itse samaa mallia tai todella kyllästyneenä siihen kaikkeen tehdä juuri päinvastoin. Luulen että sinulla on hyvät mahdollisuudet hyvään äitiyteen, koska olet ajatellut asiaa luultavasti paljon ja kirjoitat tänne.
Ei kannattane tavoitella liian korkeita ja huolehdi myös itsestäsi, että jaksat tulevassa tehtävässä.
Toisesta ihmisestähän ei voi koskaan tietää, se voi innostua ja kulkea rinnallasi ties kuinka kauan tai sitten ei. Toivottavasti kuitenkin miehesi kantaa vastuunsa ja elämänne yhdessä olisi mahdollista.
Itse olen jo "vanha" ensiodottaja ja myös itse pelkään, että olenko tarpeeksi hyvä hoitamaan pientä ihmistä. En voisi kuvitella mitään vaativampaa tehtävää! Kuitenkin pidän lippua korkealla ja uskon, että varmasti onnistun jollakin tasolla, että tuskimpa mokaan ihan kaikkea ;)
Tsemppiä!
ei muutu niin pihalle vaan!!! Se on perempi sulle ja vauvalle! Se että mietit asioita kertoo kyllä sen että tulet pärjäämään, vaikka sitten itseksesi. Etsi vertaistukea alueeltasi, muita nuoria jotka odottavat kanssa, se on jo suuri voima vara jos on joku jolle kertoa kun kiukuttaa ja ahdistaa tai kun ei jaksaisi 10 kertaa päivässä vauvan vaatteita vaihtaa etc.
kyllä sä selviät! :) usko itseesi.
Mulla aikas samanlainen lähtökohta kuin sulla. Pärjäilty on omilla myös 15v saakka. Me ollaan oltu mun miehen kanssa siitä saakka yhdessä. Nyt kymmenen vuotta. Vaikka voin täysin luottaa mieheeni ja saan tukea raskauden ja kaiken muun kanssa myös mut valtasi tuo pelko. Musta tuntui, että vaikka lapsen halusinkin 100% voin alussa pahoin ihan sen takia, että odotin uutta elämää, jolle en tiennyt tulevaisuutta. Ajattelin asiat jo aivan liian pitkälle. Sitten oli pahoinvointi ja syyllisyys siitä, että jos kerta haluan sata prosenttisesti miksi ajattelen niinkuin ajattelen. Mulla myös hirvittävä kuoleman pelko, siis oman kuoleman. Onneksi odotus aika on kuitenkin näin pitkä. Olen huomannut, että moni asia on selkiytynyt odotuksen varjolla. Nyt on pikku hiljaa oppinut jo nauttimaan tästä pikku veitikasta ja sen liikkeitä on ihana tuntea. Mulla myös rv20. Ei kannata syyllistää itseään mistään. Uskon, että moni on pihalla nyytin tullessa kotiin vaikka ei olis ollut mitään epäilyjä tai huolia... =D OIKEIN HYVÄÄ ODOTUKSEN JATKOA!