Tuli vaan mieleeni siitä toisesta keskustelulinkistä ,missä on miesten työt ja naisten työt syynissä.
Menin nuorena naimisiin ja asuimme samassa talossa Mieheni kotoväen kanssa .
Hän oli kyllä ainoa lapsi ,ja ehkä siksi olimme silmätikkuina koko aika.
Rakennettiin se talo porukalla missä sitten asuimmekin koko ajan.
Niin siitä anopistahan pitikin kertoa. Hän oli kyllä vaikea tapaus.
Niitä ensi muistoja mitä hänestä muistan, oli kun hän oli utelias ,oliko poika hyvä rakastaja , noooo ,minähän menin ihan hämilleni ,muutenkin oli hyvin ujo ja sellainen kysymys!!!
Onneksi osasin vastata ,että ei ollut aikaisempaa kokemusta ,niin ,että en osaa verrata.
Kerroin miehelleninkin ,ja hän vaan nauroi ja sanoi että ,älä välitä hänestä.
Noin seitsemän vuotta ,sain olla hänen kontrollissaan , hän oli kovin sairaanloinen,ja teki itsemurhan n60vuotiaana.
Miehelleni se oli tosi kauheapaikka .
Hän sai työssäänkin aika paljon kokea kaikenlaista ,mutta tämä meinasi olla jo liikaa hänelle.
Menin nuorena naimisiin ja asuimme samassa talossa Mieheni kotoväen kanssa .
Hän oli kyllä ainoa lapsi ,ja ehkä siksi olimme silmätikkuina koko aika.
Rakennettiin se talo porukalla missä sitten asuimmekin koko ajan.
Niin siitä anopistahan pitikin kertoa. Hän oli kyllä vaikea tapaus.
Niitä ensi muistoja mitä hänestä muistan, oli kun hän oli utelias ,oliko poika hyvä rakastaja , noooo ,minähän menin ihan hämilleni ,muutenkin oli hyvin ujo ja sellainen kysymys!!!
Onneksi osasin vastata ,että ei ollut aikaisempaa kokemusta ,niin ,että en osaa verrata.
Kerroin miehelleninkin ,ja hän vaan nauroi ja sanoi että ,älä välitä hänestä.
Noin seitsemän vuotta ,sain olla hänen kontrollissaan , hän oli kovin sairaanloinen,ja teki itsemurhan n60vuotiaana.
Miehelleni se oli tosi kauheapaikka .
Hän sai työssäänkin aika paljon kokea kaikenlaista ,mutta tämä meinasi olla jo liikaa hänelle.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Anoppi elelee vieläkin, vaikka poikansa on ollut haudassa jo 10 vuotta. En löydä mitään suurempaa syytä moitiskeluun. Hän ei taatusti käy näitä juttuja lukemassa, joten sitä minun ei tarvitse pelätä.
Enemmän varmaan moitteen sijaa löytyy miniästä (=minä), mutta enpä muista sellaistakaan, että hän olisi ääneen minua moittinut.
Hyvän mieheni kasvattajaa en voi moittia, sillä omanlaisemme virheet meissä kaikissa varmasti on, myös hyvät ominaisuudet. Niin hänessäkin.
Antakaamme suuren hyväksymisen tuulen puhaltaa.
Yhdyn sinun sanoihisi.Hyvän ja tekevän pojan anoppini aikoinaan kasvatti.Monta hyvää ja rakkaudella sanottua neuvoa sain anopiltani.
Rauha hänen muistolleen.(kuoli vuonna -76)
ainokaisen pojan kanssa naimisiin menneet olla erikoisasemassa anoppiin nähden, useinkin. Kun vielä potra poika oli saatu jo muutama vuosi yli 4-kymppisenä.
Itse olin varmasti kaikista kilteimpiä nuoria naisia, kun tulevan mieheni tapasin. Kuitenkin tuleva anoppini keksi keksimistään mitä ihmeellisempiä asioita, joilla minua takanapäin suoraan sanoen haukkui.
Mitenpä vieraat ihmiset eivät häntä olisi uskoneet, uskovaista äitiä? Varsinkin se , että olen muutaman vuoden miestäni vanhempi, oli tosi paha asia. Hän kuinkin jätti sanomatta, että itse oli 10 vuotta omaa miestään vanhempi. Sivuseikka, joka ei haitannut heitäkään.
Monta mielipahaa sain kärsiä, mutta ne kaikki ovat unohtuneet, ja vain suuri kiitollisuus on siitä, että hän synnytti ja kasvatti oman, rakkaan aviomieheni.
miniä oli niin kiltti, kun itse sanoa saa
sairaalassa, niin hän kertoi sukulaisilleen , että minulle tehtiin abortti?
Muita en enää halua muistellakaan. Häntä kyllä ymmärsimme, enkä koskaan, koskaan, sanonut hänelle pahasti.
Ehkäpä hänen käytöksensä oli oireilua hänen pian sairastamastaan, vakavasta sairaudesta, joka hänet sitten veikin? Sitä emme koskaan tiedä.
Sillä haluan kuitenkin hänen muistoaan puhdistaa.
Molenpien miesteni Äidit olivat kuolleet,kun avioiduinme.
Minä sensijaan olen anoppi.Vain vävyni,osaisivat kertoa,minkälainen olen.
Annan lasteni elää omaa elämäänsä,en puutu heidän valintoihinsa.
He eivät liienmälti pyöri huushollissani,enkä minä heidän.
Minulla on ystävä,joka elää täysin aikuisten lastensa elämää.Sääliksi käy,niin lapset,kuin tamä ystäväkin.
Anoppia en voi todellakaan moittia. Ensimmäisen lapsiavioliittoni anoppi oli aivan ihana ihminen. Koskaan ei sanonut pahaa sanaa, hän oli minulle hyvin rakas. Oli aina tukena, järkevästi jalat maassa. Avioliitto ei olisi kestänyt sitä yhdeksää vuotta mitä kesti, ilman anoppia ja mieheni sukua.
Toisen aviomieheni, elämäni rakkauden, äitiä en koskaan tuntenut. Hän oli kuollut jo kymmenen vuotta ennen kuin tutustuimme.
Itse olen anoppi, pidämme vieläkin poikien ex puolisoiden kanssa yhteyttä, en osaa sanoa minkälainen anoppi olen, toivottavasti siedettävä, ainakin yritän olla.
sain mieheni isältä vielä kaksi anoppia lisää jos heitä voisi sillänimellä sanoa . koska appifaari meni kaksi kertaa vielä avioon mieheni äidin jälkeen
Ja sen voitte arvata ,ei se ollut miehelleni mitään hauskaa ,katsoa samassa talossa aina uutta äitipuolta.
Sitä vaan olen näin jälkeenpäin ajatellut, että ,silloin heti naimisiin mennessä olisi tarvinnut lähteä kauas koko suvusta.
Selvennykseksi ,minun tarinani on aina samalla nimimerkillä:=)
kun on sama pää kesät talvet.
Aloitin tämän anopista juttelun ullapullana.
koska ullamirjamin kirjoituksia täällä protestoidaan .
Meillä oli kyllä hyvät välit anopin kanssa. Kävin katsomassa sairaalassa viimeiseen asti, taisin olla viimeinen joka kävi ennen hänen poismenoaan katsomassa häntä.
Olin kyllä tietoinen että, hän piti minusta kovin,oli kehunut pankissaan minua, ja sieltä kantautui minulle tieto.Samaten kuin hänen naapurikin, kertoi anopin sanoneen että,,,, hänellä on sellainen miniä että saa hakea...
Ei kai näillä anopin sanoilla voi muuta, kuin tykätä myös anopistani.
Hänellä oli tyyli jos jotain kysyin häneltä neuvoa, hän ei sanonut että tee niin tai näin, vaan että, jos minä tekisin niin, tekisin se näin. Hieno asenne hänellä.
hauassa on nukkunut jo 10 vuotta.Joulut syntymäpäivät äitienpäivät,vietetty yhdessä.Mutta minä anoppina olenenko huishapeli,kun kierrän maailmalla,auttelen silloin kun olen paikanpäällä.Omaatunto soimaa kun olen pois.Harrastus vie mukanaan.
Olin kovin nuori mennessäni taloon miniäksi aivan erilaisista olosuhteista. Mitään en osannut maalaistalon töitä,kun työpaikassa ei opetettu lypsämään,eikä leipomaan. Sain usein anopiltani moitteita,vaan en minäkään kyllä häntä ymmärtänyt,koska hän oli jo kovin sairas ja elänyt paljon raskaamman elämän,kuin minä. Elimme yhteistaloudessa vain neljä vuotta,kunnes kuolema meidät eroitti. Jälkeenpäin olen katunut ,että en ymmärtänyt häntä paremmin. Yritän nyt,kun itsekkin olen jo vanhus auttaa vointini mukaan sairaita vanhuksia ja olen saanut hyviä ystäviä heistä.
Siinä oli jämerä ja mukava nainen!
jollain tavalla hyvin viisas ja rakastava,
jollain lailla hullu, sillä aina epäili
miestään muiden kanssa olijaksi.
Viisaus kuitenkin ehdottomasti vallitsevana.