Minä olen pelannut eläissäni kahdessa roolipeliporukassa. Ensimmäinen oli yläasteaikoinani helsinkiläinen porukka, 14-16 -vuotiaita poikia. Nykyinen porukkani taas koostuu eri puolilta Suomea tulevista ihmisistä, joista puolet on mies- ja puolet naispuolisia. Ikähaarukka on 18-21 vuotta.
Yläasteaikojen pelit olivat cyberpunkin ja RM:n veivaamista ja päätarkoitus oli tehdä hahmosta mahdollisimman kova pieksemään (pyssyllä, miekalla tai magialla) ja mitään luonteenpiirteitä ei pahemmin mietitty. Kokemuksen kerääminen oli olennaisinta ja seikkailujen tavoite oli, että PJ sai aikaiseksi mahdollisimman monipuolista toimintaa. Kovin syvälliseksi pelit eivät koskaan menneet.
Kun aloitin jälkimmäisessä porukassa pelien henki muuttui. Kaikki pelaajat ovat vuosia pelanneita veteraaneja, emmekä enää pelaa fantasiaa tai scifiä. Tällä hetkellä on käynnissä noin 25 pelikerralla (yksi pelikerta kestää meillä 8-12 tuntia) oleva MAFIA-kampanja. Säännöt olemme kehitelleet itse yhdistelemällä muiden pelien juttuja ja maailma on täysin PJ:mme itse luoma. Tällä hetkellä kampanjassamme on edennyt aikaa vuodesta 1921 vuoteen 1959 (välissä oli yksi 20 vuoden aikaharppaus) ja yksi pelaajista on kohonnut kummisedäksi. Kaikilla on perhettä ja lapsia (ja toki moni hyvä hahmo on kuollutkin, kuka ampumalla, kuka sydänkohtaukseen).
Meidän peleissämme hahmonluonti ei keskity menestyksen tavoittelemiseen, vaan meillä on tapana tehdä kiinnostavia hahmoja. Minä pelaan turhamaista naistenmies-filmitähteä, josta tosin tuli armoton tappaja, koska halusi päteä gangsteri-kavereidensa silmissä. Yksi hahmoistamme on heroiiniriippuvainen hippi, joka käy suurta kamppailua itsensä kanssa sortuessaan päivä päivältä syvemmälle julmaan gangsterimaailmaan. Muuan hahmo oli pyörätuolissa istuva, puolisokea intiaani, joka ei missään helvetin nimessä ollut mikään apu missään taistelussa, mutta pirun hyvä hahmo se kuitenkin oli.
Hahmoja on lukemattomia, eikä tavoite ole kokemuksen kerääminen hahmoja teurastamalla. Toki, koska kyseessä on mafiamiljöö, on syytä vähän hallita tommy-gunia ja pesäpallomailaa, mutta se ei ole kuin osa juttuamme. Pelaajat joutuvat jatkuvien psykologisten ongelmien eteen sitä mukaa kun PJ niitä asettaa. Helsingin teiniporukassamme turha julmuus ei ollut kuin hauskaa, mutta mafiaryhmässämme sellaisella on aina seuraus. Jos tapat naisia ja lapsia, sinut tunnetaan sen jälkeen ”babykillerinä”, eikä se asema ole hauska. Tai jos yrität keinolla millä hyvänsä päästä huipulle, raivaten tietäsi kilpailijoitasi murhaamalla, se ei voi onnistua; löydät itsesi autiomaasta kuopasta. Jos petät vaimoasi, jäät ennemmin tai myöhemmin kiinni ja ne pelitilanteet, missä yrität selittää vaimollesi: ”ei se ollut kuin seksiä” tms., ovat yhtä nihkeitä kuin tosielämässäkin (mafian katolisessa kulttuurissahan avioeroa ei yksinkertaisesti hyväksytä).
Peleissämme realistinen syy-seuraus –logiikka toimii kohtalaisen hyvin, etenkin kun kaikki yrittävät pelata hahmojensa luonnetta. Yksinkertaisimmillaan: kukkaishippi-hahmo ei murhaa ja naistenmies-hahmo ei jätä tilaisuutta väliin mitä pukille pääsemiseen tulee. Joka tilanteessa pelaajien tulee punnita miten hänen hahmonsa toimisi, eikä sitä, miten hän itse toimisi.
NYT KYSYN, että millaista roolipeliä ihmiset tosiasiassa pelaavat? Olen saanut sellaisen ankean käsityksen, että Suomen roolipeliporukat pelaavat pääasiassa oman yläasteporukkani kaltaista peliä, jonka kaava on tyypillisenä esimerkkinä (kyseessä on cyberpunk-peli) seuraava:
1) Neljä pelaajaa. Luodaan hahmot. Kaksi tekee soolon, yksi lekurin ja yksi dekkerin. Kaikki hallitsevat jalkaväen kevyen aseistuksen hyvin. Jokainen miettii hetken hahmonsa luonnetta. Toinen sooloista on kylmä ja vaitelias tappaja, toinen järkevä ja harkitseva johtaja. Lekuri on uskovainen, mutta hallitsee konetuliaseet. Dekkeri on rääväsuinen naistenmies.
2) PJ kertoo lähtökohdan. Pelaajat ovat töissä Militechillä ja saavat pukumies-pomoltaan tehtävän käydä poistamassa joku nouseva pikkukilpailija
3) Pelaajat hoitelevat tyypin ja tämän kätyrit tyylikkäässä taistelussa, minkä jälkeen he ”yllättävän sattuman” kautta saavat selville, että eräässä tehdashallissa tapahtuu salamyhkäinen kauppa. Pelaajat eivät tiedä, mitä kaupataan, mutta kauppasumma on 5 miljoonaa eurodollaria. Pelaajiin iskee suunnaton rahanahneus, minkä lisäksi kauppa pitää muutenkin estää, koska se on kilpailevan korporaation bisnestä.
4) Pelaajat valmistautuvat menoon tehdashalliin ja asettuvat asemiin. Tehdashallissa merkilliset aasialaiset gangsterit ja joukko valkoisia pukumiehiä henkivartija-sooloineen kohtaavat. Valkoiset pukumiehet tuovat fyrkat ja aasialaiset tuovat valtaisia kontteja kuorma-ajoneuvoilla.
5) Nyt pelaajat iskevät, alkaa hirvittävä taistelu, jota peluutetaan puolitoista tuntia. Taistelu käydään tehdashallissa, mikä on jännittävä ja uusi ympäristö pelaamiseen. Selvittyään voittajina (dekkeri kuoli, sai osuman päähän, johtajasoolo menetti kätensä, mutta ei se mitään; cyberwarea kehiin), pelaajat menevät tutkimaan laatikot ja niistä löytyy (yllätys yllätys) raskaita aseita. Samalla löytyy myös vihje, joka liittyy seuraavaan pelikertaan.
6) Jaetaan kokemukset: kaikki saavat taistelutaitoihinsa pisteitä. Lisäksi lekuri saa kokemusta ensiaputaitoihinsa hoidettuaan johtajasoolon irronneen käsivarren. Dekkeriä pelannutta vituttaa, kun hänen hahmonsa kuoli ja nyt hän päättää tehdä vähän vähemmän helposti henkensä menettävän hahmon. Hän tekee siis helvetin jykevän soolon. Ja jotta hahmo olisi vähän erikoisempi, tekee hän siitä Samurai-perinteitä vaalivan ninjan, joka jokaisen taistelun jälkeen kiittää Shintoa.
7) Peli ohitse.
On päivänselvää, että ainakin joittenkin roolipelaaminen on hyvin tällaista. Eikä siinä mitään, kukin pelatkoon niin kuin itse lystää. Allekirjoittaneen mielestä kuitenkin roolipelaaminen on parhaimmillaan paljon, paljon moniulotteisempaa kuin edellinen. Minusta jo suuri edistysaskel roolipelaamisessa on, että kokeilee useita pelejä (ehkä jopa omia maailmoja, kuten meidän Mafiamme), eikä jämähdä siihen yhteen, vanhaan tuttuun. PJ:llä on vapaat kädet pistää pelaajat mihin häntä itseään huvittaa, eikä se saippuadraaman sekoittaminen roolipeliin ole välttämättä ollenkaan typerää.
KYSYN SIIS uudelleen ihmisten kokemuksia roolipelaamisesta ja minkälaiseksi viihteeksi kukin roolipelaamisen kokee? Viesti meni vähän hemmetin pitkäksi ja todennäköisesti epäselväksi, mutta kommentoikaa toki. Minua ainakin kiinnostaa kuulla.
Yläasteaikojen pelit olivat cyberpunkin ja RM:n veivaamista ja päätarkoitus oli tehdä hahmosta mahdollisimman kova pieksemään (pyssyllä, miekalla tai magialla) ja mitään luonteenpiirteitä ei pahemmin mietitty. Kokemuksen kerääminen oli olennaisinta ja seikkailujen tavoite oli, että PJ sai aikaiseksi mahdollisimman monipuolista toimintaa. Kovin syvälliseksi pelit eivät koskaan menneet.
Kun aloitin jälkimmäisessä porukassa pelien henki muuttui. Kaikki pelaajat ovat vuosia pelanneita veteraaneja, emmekä enää pelaa fantasiaa tai scifiä. Tällä hetkellä on käynnissä noin 25 pelikerralla (yksi pelikerta kestää meillä 8-12 tuntia) oleva MAFIA-kampanja. Säännöt olemme kehitelleet itse yhdistelemällä muiden pelien juttuja ja maailma on täysin PJ:mme itse luoma. Tällä hetkellä kampanjassamme on edennyt aikaa vuodesta 1921 vuoteen 1959 (välissä oli yksi 20 vuoden aikaharppaus) ja yksi pelaajista on kohonnut kummisedäksi. Kaikilla on perhettä ja lapsia (ja toki moni hyvä hahmo on kuollutkin, kuka ampumalla, kuka sydänkohtaukseen).
Meidän peleissämme hahmonluonti ei keskity menestyksen tavoittelemiseen, vaan meillä on tapana tehdä kiinnostavia hahmoja. Minä pelaan turhamaista naistenmies-filmitähteä, josta tosin tuli armoton tappaja, koska halusi päteä gangsteri-kavereidensa silmissä. Yksi hahmoistamme on heroiiniriippuvainen hippi, joka käy suurta kamppailua itsensä kanssa sortuessaan päivä päivältä syvemmälle julmaan gangsterimaailmaan. Muuan hahmo oli pyörätuolissa istuva, puolisokea intiaani, joka ei missään helvetin nimessä ollut mikään apu missään taistelussa, mutta pirun hyvä hahmo se kuitenkin oli.
Hahmoja on lukemattomia, eikä tavoite ole kokemuksen kerääminen hahmoja teurastamalla. Toki, koska kyseessä on mafiamiljöö, on syytä vähän hallita tommy-gunia ja pesäpallomailaa, mutta se ei ole kuin osa juttuamme. Pelaajat joutuvat jatkuvien psykologisten ongelmien eteen sitä mukaa kun PJ niitä asettaa. Helsingin teiniporukassamme turha julmuus ei ollut kuin hauskaa, mutta mafiaryhmässämme sellaisella on aina seuraus. Jos tapat naisia ja lapsia, sinut tunnetaan sen jälkeen ”babykillerinä”, eikä se asema ole hauska. Tai jos yrität keinolla millä hyvänsä päästä huipulle, raivaten tietäsi kilpailijoitasi murhaamalla, se ei voi onnistua; löydät itsesi autiomaasta kuopasta. Jos petät vaimoasi, jäät ennemmin tai myöhemmin kiinni ja ne pelitilanteet, missä yrität selittää vaimollesi: ”ei se ollut kuin seksiä” tms., ovat yhtä nihkeitä kuin tosielämässäkin (mafian katolisessa kulttuurissahan avioeroa ei yksinkertaisesti hyväksytä).
Peleissämme realistinen syy-seuraus –logiikka toimii kohtalaisen hyvin, etenkin kun kaikki yrittävät pelata hahmojensa luonnetta. Yksinkertaisimmillaan: kukkaishippi-hahmo ei murhaa ja naistenmies-hahmo ei jätä tilaisuutta väliin mitä pukille pääsemiseen tulee. Joka tilanteessa pelaajien tulee punnita miten hänen hahmonsa toimisi, eikä sitä, miten hän itse toimisi.
NYT KYSYN, että millaista roolipeliä ihmiset tosiasiassa pelaavat? Olen saanut sellaisen ankean käsityksen, että Suomen roolipeliporukat pelaavat pääasiassa oman yläasteporukkani kaltaista peliä, jonka kaava on tyypillisenä esimerkkinä (kyseessä on cyberpunk-peli) seuraava:
1) Neljä pelaajaa. Luodaan hahmot. Kaksi tekee soolon, yksi lekurin ja yksi dekkerin. Kaikki hallitsevat jalkaväen kevyen aseistuksen hyvin. Jokainen miettii hetken hahmonsa luonnetta. Toinen sooloista on kylmä ja vaitelias tappaja, toinen järkevä ja harkitseva johtaja. Lekuri on uskovainen, mutta hallitsee konetuliaseet. Dekkeri on rääväsuinen naistenmies.
2) PJ kertoo lähtökohdan. Pelaajat ovat töissä Militechillä ja saavat pukumies-pomoltaan tehtävän käydä poistamassa joku nouseva pikkukilpailija
3) Pelaajat hoitelevat tyypin ja tämän kätyrit tyylikkäässä taistelussa, minkä jälkeen he ”yllättävän sattuman” kautta saavat selville, että eräässä tehdashallissa tapahtuu salamyhkäinen kauppa. Pelaajat eivät tiedä, mitä kaupataan, mutta kauppasumma on 5 miljoonaa eurodollaria. Pelaajiin iskee suunnaton rahanahneus, minkä lisäksi kauppa pitää muutenkin estää, koska se on kilpailevan korporaation bisnestä.
4) Pelaajat valmistautuvat menoon tehdashalliin ja asettuvat asemiin. Tehdashallissa merkilliset aasialaiset gangsterit ja joukko valkoisia pukumiehiä henkivartija-sooloineen kohtaavat. Valkoiset pukumiehet tuovat fyrkat ja aasialaiset tuovat valtaisia kontteja kuorma-ajoneuvoilla.
5) Nyt pelaajat iskevät, alkaa hirvittävä taistelu, jota peluutetaan puolitoista tuntia. Taistelu käydään tehdashallissa, mikä on jännittävä ja uusi ympäristö pelaamiseen. Selvittyään voittajina (dekkeri kuoli, sai osuman päähän, johtajasoolo menetti kätensä, mutta ei se mitään; cyberwarea kehiin), pelaajat menevät tutkimaan laatikot ja niistä löytyy (yllätys yllätys) raskaita aseita. Samalla löytyy myös vihje, joka liittyy seuraavaan pelikertaan.
6) Jaetaan kokemukset: kaikki saavat taistelutaitoihinsa pisteitä. Lisäksi lekuri saa kokemusta ensiaputaitoihinsa hoidettuaan johtajasoolon irronneen käsivarren. Dekkeriä pelannutta vituttaa, kun hänen hahmonsa kuoli ja nyt hän päättää tehdä vähän vähemmän helposti henkensä menettävän hahmon. Hän tekee siis helvetin jykevän soolon. Ja jotta hahmo olisi vähän erikoisempi, tekee hän siitä Samurai-perinteitä vaalivan ninjan, joka jokaisen taistelun jälkeen kiittää Shintoa.
7) Peli ohitse.
On päivänselvää, että ainakin joittenkin roolipelaaminen on hyvin tällaista. Eikä siinä mitään, kukin pelatkoon niin kuin itse lystää. Allekirjoittaneen mielestä kuitenkin roolipelaaminen on parhaimmillaan paljon, paljon moniulotteisempaa kuin edellinen. Minusta jo suuri edistysaskel roolipelaamisessa on, että kokeilee useita pelejä (ehkä jopa omia maailmoja, kuten meidän Mafiamme), eikä jämähdä siihen yhteen, vanhaan tuttuun. PJ:llä on vapaat kädet pistää pelaajat mihin häntä itseään huvittaa, eikä se saippuadraaman sekoittaminen roolipeliin ole välttämättä ollenkaan typerää.
KYSYN SIIS uudelleen ihmisten kokemuksia roolipelaamisesta ja minkälaiseksi viihteeksi kukin roolipelaamisen kokee? Viesti meni vähän hemmetin pitkäksi ja todennäköisesti epäselväksi, mutta kommentoikaa toki. Minua ainakin kiinnostaa kuulla.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Noniin =) Eli 12 vuotta tuli täyteen ropeja ja pitää heti alkuun sanoa että peliporukka oli alkuun aivan samanlainen kuin teidänkin ellei vielä "teinimpi". Eli pelin tyyli oli hyvinkin alapäähuumorilla varustettua aivotonta "mä-tapan-ton" asenteella vedettyä väkivaltaviihdettä.
Sitten ajan myötä kun peliporukassa kävi uusia tyyppejä ja kasvettiin yläasteiästä pois niin tapahtui ihan hyviä muutoksia. Vaikka pelit olisivat olleet perus cyberiä tai fantasiaa á lá AD&D, niin pj:t alkoivat oikeasti panostamaan taustatarinoihin ja komplekseihin juoniin. Lisäksi pelaajat alkoivat väsätä uskomattomankin laajoja selvityksiä hahmoistaan pelkkien stattien lisäksi.
Itse aloin pelinjohtajan hommiin tuossa vaiheessa. Aloin panostamaan entistä enemmän ihmissuhteiden kuvailuun ja vaadin pelaajilta mahdollisimman monipuolisten hahmojen luontia. Ajan myötä kampanjat ja miljööt muuttuivat hyvinkin vaihteleviksi ja pääsimme eroon näistä kliseisimmistä peleistä ja raapustimme entistä enemmän omia pelimaailmoja.
Pelaamisesta tuli melkoinen tapa ja harrastus; 8 tuntinen sessio pari kertaa viikossa oli aivan normaalia ja usein pelikertoja kertyi viikkoon neljää tai viittäkin =P Pisin kampanja oli suht koht jopa yksillä ja samoilla hahmoilla 51 pelikertaa joista useimmat yli 10-tuntisia.. kunnes:
Lopulta aikuisiän myötä alkuperäinen peliporukka oli hajonnut lähes totaalisesti ja kokeilin itsekin useammissa uusissa peliryhmissä. Sinänsä hyviä kokemuksia. Muutama vuosi sitten aloitimme pitkän breikin jälkeen suht tutulla lapsuuden remmillä pelaamisen ja olemmekin kuin olemmekin saanut pelattua silloin tällöin sillä kokoonpanolla.
Itse pelaan vielä aktiivisesti muutamissa myöhemmin tutuksi tulleissa ryhmissä mutta kyllä nuo vanhat pelikaverit ovat aina parhaat. Sanotaan kuintenkin että jos pääsee kerran tai kaksi per kuukausi pelaamaan jotain niin sekin on jo hyvin. Aikataulukysymykset ja järjestelyt ovat kovin vaikeita asioita.
Miten koen ropet ? Ehkä rakkain harrastukseni (niistä muutamista mitä olen jaksanut vuosikausia peräkanaan), roolipelit auttavat jaksamaan arkea. Hyvää todellisuuspakoa ja loistava vaihtoehto elokuville, tietokonepeleille ja kirjojen lukemiselle. Vanha sanonta 'nauru pidentää ikää' on myös tärkeä iskulause ropeissa; pelaamisen suurin riemu on yhteisen hauskan aikaansaanti =)
Että näin kokisin roolipelit. Hyvänä ajanviihteenä kavereiden kanssa.
No hyva tietaa etta meitin lainvalvoja on oikeasti alan miehia eika vain mikaan wannabe teini pelaaja joka ei edes tieda etta on olemassa muitakin kuin 6-sivuisia noppia =)
Pahoittelen mahdollisesti vihamieliseksi tulkittavaa viestiäni. Älkää suuttuko :)
Mutta vastailkaa siihen vähän hankalaan kysymykseeni. Ei mulla oo mitään teiniropeltamista vastaan. Oli se silloin ihan lystiä. Ja luulen, että vastineen kirjoittanut pelaaja-81:kin on tietoinen tästä mielipiteestäni, jonka mielestäni tein jossakin määrin selväksi.
Niinpä. Eipä muuta.
Olen ehdottomasti samaa mieltä. Kyseinen harrastus kehittää tarinankertomisen taitoa ja antaa satuja lapsenlapsille sitten myöhemmin.
Sitä huomaa nykyisin, että todella hyvän hahmon luotuaan, sitä pelaa todellakin täysillä ja omista lukuisista hahmoista vain harva ja valittu on päässyt todella hyvien ja voimallisten hahmojen listalle. Ehkä yksi syy on niiden hahmojen poikkeuksellisen pitkä elinikä.
Roolipelit ovat sosiaalista toimintaa, mihin kannattaa panostaa ja ennen kaikkea kannattaa suhtautu vakavasti. Ärsyttävimpiä ovat ne, jotka haukkuvat itseään paljon älykkäämpiä ihmisiä tyhmiksi, sillä he pelaavat roolipelejä.
Muistan kyllä kuinka itsekin aloitin roolipeliharrastuksen joskus reilu 10 vuotta sitten ja ensimmäiset pelit olivat juurikin Cyberpunkkia ja aivotonta lahtaamista, missä Arasakan aivottomat apinat syöksyivät seinän läpi autollaan ja lahtasivat koko pelaajaporukan, ihan vain huvin vuoksi (tai ilman järkevää selitystä). Hyvä kun silloinen Pj:mme tiesi edes sääntöjä. Pidin koko pelikokemusta silloin ihan surkeana, eikä se oikein jaksanut innostaa, kunnes jostain käsittämättömästi syystä kaivoin kuitenkin sääntökirjan käteeni ja lukaisin sen. Siitä asti ole ollut pääsääntöisesti Pj:nä (paitsi nyt kun porukkaamme on tullut uusia, ihan päteviä sellaisia).
Ja tottakai alkupelit olivat minunkin johtamina aika järjettömiä. Ne olivat jonkun toimintaelokuvan kopioita, joissa kaikki huipentui juuri siihen mittavaan lopputaisteluun, jonka jälkeen henkiinjääneet pelaajat saattoivat innostua taistelemaan vielä keskenään (huvin vuoksi, kun nyt olivat jääneet henkiin). Jälkeenpäin ajatellen tuolloinen pelaamisemme oli aika lailla pj:n huonosti ohjaamaa kaaosta, jossa pidettiin hauskaa tuliaseilla ja väkivallalla. Mutta olihan se silloin hauskaa ja etenkin opettavaista.
Vuosien saatossa sain eri näkökulmia muilta johtajilta, kirjoista ja pelikokemuksista, joiden avulla pelaamisemme muotoutui siihen, mitä se on tänäpäivänä. Ja tietenkin iän tuoma "viisaus" on myöskin muuttanut pelityyliämme, kuten muutenkin maailmankatsomustamme ja juuri tuota syy-seuras ymmmärrystä.
Nykyään keskitymme myöskin enemmän roolipelaamiseen, kuin pelkkään toimintaan (mikä sekin on mielestäni välttämätöntä hyvässä ropeseikkailussa).
Oli kyllä ilo kuulla että muillakin on pidempiä pelisessioita kuin muutama tunti viikossa. Mietin kerran että pelaavatkohan muutkin samalla tavalla (2-3 kertaa viikossa, 8-12 tuntisia) =). Onhan se kyllä totta että pelimaailman ja seikkailun, sekä pelihahmojen pitää toimia hyvin, jotta pelisessio voi venähtää noin pitkäksi. Väkinäistä puurtamista ei montaa tuntia kestä kerralla.
Ja täytyy myöntää että hyvin mielenkiintoiselta kuulosti tuo teidän mafia-peli, varsinkin kun kerroit noista hahmoista yms. Voi kun joskus pääsisi itsekin tuollaista pelaamaan.
Nykyisin olen huomannut että peliporukassamme innostus laskee hyvin nopeasti. Joku peli aloitetaan ja sitä jaksetaan 4-5 kertaa pelata, kunnes se vaan hyytyy. Josku Pj:n toimesta, joskus pelaajien toimesta. Mielenkiinto vaan häipyy täysin ja jollekin nousee mieleen taas jokus uusi peli-idea. Aika rassaavaa.
Vaikka peliporukkammekin on nyt aika vaihteleva, kun kaikki asuvat ympäriinsä Suomea ja kaikki eivät koskaan pääse kerralla pelaamaan. Mutta toivottavasti tilanne muuttuu nyt kun suurin osa meistä muuttaa taas samalle paikkakunnalle.
Juu, innostuinpa selitäämään taas kaikkea turhaakin, mutta jokatapauksessa pointtini oli se, että varmaan jokaisella peliporukalla pelaaminen on ollut pelkkää lahtaamista ja ampumista aluksi, mutta sittemmin kehittynyt roolipelaamiseen.
Jos tuo mafiapeli todella kiinnostaa niin voin minä pelin rakenteesta / maailmasta jotakin koota ylös ja lähetellä sähköpostina.
Voisin laittaa vaikka mitä infoa olen mafiamaailmasta kerännyt ja ehkä jotakin pelisysteemistäkin (jos uusi pelisysteemi yhtään kiinnostaa). Se nyt ei ole niin olennainen, koska maailmamme toimii kaikissa systeemeissä. Sitten voisin ehkä vähän kertoa millaisia hahmoja (PH ja EPH) pelissä on ollut sekä jotakin oheistavaraa. Homma ei ole kummempi kuin koneellani olevien tiedostojen yhdistäminen yhdeksi, koska olen säilyttänyt kaiken materiaalin.
Ota vaan yhteys. Osoitteeni on tossa ohessa.
VL
niin se sähköpostiosote jäi sittenkin viestistä uupumaan, vaikka sitä niin kovasti mainostinkin. Simppelisti: [email protected].
Joo niin...jos kiinnostaa...
Viime sunnuntaina lopetettiin 20 peliä käsittävä kampanja, tai siis 20 pelikertaa meni että saatiin se ees jonkinlaiseen päätökseen. Aiheena oli muutamat poliittiset kieroilut josta propsit PJ:lle. Kaikki oli aluksi tosi varauksellisia koko politiikkaa kohtaan, mutta politiikka on todella mielenkiintosta jos siinä on ite osana, vaikkapa kuninkaan pojan aviottomana äpäränä! se että kuningas sitten osoittautui demoniksi sai yhen äpäräpelaajan miettimään omaa kohtaloaan ja päästiinki seuraavaan seikkailuun.
Kysyin PJ:ltä että eikö oo pikkasen kovaa tehä yhestä tyypistä puolidemoni, vastaus oli tällänen "heitin 1d100 ja ykkösellä se olis sellanen, se sai 2" Eli oletan että se ei oo demoni mutta kaikki luulee, ja sitten ku PJ saatto kusettaa.... Hitto että ootan juonen eteenpäin potkimista...