Eli kuuluuko nyt varsin tänne, siitä en tiedä..
Pakko kysyä tätä, en uskoisi olevani ihan ainut vastaavaa kokenut :(
Eli olin suurimman osan ala-asteesta ja ylä-asteen kokonaan todella kiusattu, 9luokalla meni loppukin kiinnostus sitten koko kouluun, keskiarvo putosin reilun numeron.. nythän se kyllä kaduttaa mutta :(
Eli vieläkin jos vaikka kylällä kuulen muutaman nuoren porukassa nauravan, tulee aina jopa pakokauhuinen olo että nauravat minulle ja kohta tulevat kimppuun, pääsenkö siitä koskaan täysin? tuskimpa..
Pakko kysyä tätä, en uskoisi olevani ihan ainut vastaavaa kokenut :(
Eli olin suurimman osan ala-asteesta ja ylä-asteen kokonaan todella kiusattu, 9luokalla meni loppukin kiinnostus sitten koko kouluun, keskiarvo putosin reilun numeron.. nythän se kyllä kaduttaa mutta :(
Eli vieläkin jos vaikka kylällä kuulen muutaman nuoren porukassa nauravan, tulee aina jopa pakokauhuinen olo että nauravat minulle ja kohta tulevat kimppuun, pääsenkö siitä koskaan täysin? tuskimpa..
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen päässyt vastaavasta vainoharhaisuudesta ylitse ja sadasta
pahemmastakin asiasta, että ei se mahdotonta ole.
Kiusaukset on koettu ja traumat jääny.
Aina kun jossain nauretaan, tulee mieleen heti että "ne nauraa mulle", vaikkei niin oliskaan.
Että kiitos niille kiusaajille että tuhosivat elämäni, itsetuntoni on aina ollut paska ja naisia en tule saamaan.
Tänäänkin kaupasta tullessani näin pari nuorta nättiä likkaa, alkoivat kyyläämään naama ihan peruslukemilla pitkään ja hartaasti. Mähän menin ihan paniikkiin, ihmettelin jopa että miksei ne edes naureskele.
Joo, tuo tuntuu olevan vaikutukseni naisiin, kyylätään vaan silmä kovana eikä edes sanaa suustaan saada vaikka kysyiskin jotain.
Itse olen miettinyt samaa. Mutta ainakin minulla on 3vuoden kuluessa ne hiljalleen pienentyneet. Vaikka vieläkin välillä iskee se, että jos tietynlaiset nuoret nauravat/supisevat, niin että ne nauraa minulle. Tai jos joudun kävelemään nuoriso joukon vierestä, niin alkaa sydän tykyttämään. Mutta se ei enää tule niin voimakkaasti, eikä niin usein kuin ennen.
Ehkä se auttaa aika paljon, kun en enää samalla tavalla nosta niitä ja muita ihmisiä mielessäni kuin hieman itseäni korkeammalle. Ja monia pidän ihan samalla tasolla. Niin silloin niiden arvostelu niin satu, vaikka se kohdistuisikin minuun. Se ei ole niin mitään "ylempää" tulevaa. Enkä oikeastaan tunne itseäni enää niin kovin huonoksi, että minun pitäisi hävetä käytöstäni. Vaikka joku nauraisi, niin silti minulla ei ole oikein mitään syytä, miksi häpeäisin. Silloin ne nauramiset johtuu vain muista asioista tai sitten ne nauraa ihan tyhmille asioille minussa, jolla oikeasti ei ole mitään merkitystä.
Niin, se kun nykyään itse määrittelen sen oman arvoni ja tunnen ja tiedän olevani oikein hyvä ihminen, enkä mikään huono. Ja miksi minun silloin pitäisi niiden muiden sanoja kuunnella, kai saan itse päättää, mitä mieltä itsestäni olen. Ja minä olen oikeassa, että olen 100% hyvä ja ok. tyyppi, eikä siitä saa enää kukaan muu päättää. Jotenkin en enää anna muille valtaa päättää omasta arvostani ja ihan itse saan määritellä asiat, eikä minun tarvi hävetä asioita, jotka joidenkin mielestä olisivat noloja:) Eikä miettiä, mitä muut ajattelevat tästä ja tästä, että osaisin käyttäytyä mahdollisimman "oikealla" ja hyväksytyllä tavalla. Minä saan olla minä! Ja se on jotain, mitä en ole oikein koskaan ennen tuntenut olevani. Ehkäpä itsetunto on parantunut roimasti viime vuoden aikana:)
Niin ja välillä tiedän käyttäytyväni jonkun mielestä vähän tyhmästi. Mutta se ei minusta tunnu tyhmältä, vaan tunnen, että saan olla sellainen. Minulla on jonkun mielestä tyhmä (erikoinen) nauruääni, mutta minusta se on ok.
Ja kun nauran, niin tunnen, että joku lähellä oleva teini varmaan ajattelee, että minä kuulostan niin tyhmältä nauraessa ja ettenkö tajua olla hiljempaa. Mutta se on sen ongelma, joka niin ajattelee. Ja vaikka se huomauttaisi asiasta, niin ei se paljoa kosketa. Se huomauttaja on vähän tyhmä, kun ei voi hyväksyä erilaisuutta. Ei minussa vain voi olla vikaa, jos nauran silä äänellä, joka on minulle annettu. Se vain ajattelee asioita liian yksipuolisesti.
Kyllä pääset traumasta jos oot päättäväinen olin ite kiusaaja mut sitte mua alettii kiusaa nii en oo sen jälkee kiusannu ja mulla oli loppu kesäst "trauma" kun olin hukkua jokeen kun arvion itteni väärin ja matkan. Siellä joella oli muutama mun kaveri ja pari tyttöö uimas. meinasin mennä paniikkiin mut äkksin et paniikis hukkuu varmasti ja aattelin et "älä mee paniikkii" ja sit en menny vaa hokasin et mää meen selälleni kelluu ja nii se loppu matka oliki tosi helppo sillee ja enkä menettäny mainettani kavereitte ja tyttöjen ees joten oo FIKSU se auttaa elämäs ihan rutosti. Ota itestä niskasta kii ja ELÄ HAUSKAA ELÄMÄÄ.
Tuo yksi kohta jäi hieman hampaankolooni...
"...meinasin mennä paniikkiin mut äkksin et paniikis hukkuu varmasti ja aattelin et "älä mee paniikkii" ja sit en menny vaa hokasin et mää meen selälleni kelluu ja nii se loppu matka oliki tosi helppo sillee ja enkä MENETTÄNY MAINETTANI kavereitte ja tyttöjen ees..."
Mietin vain, että kuka ajattelee mainettaan, jos/kun on kyse elämästä ja kuolemasta?
Miten siitä saa huonoa mainetta, jos meinaa kuolla?
Enemmän tapahtuneesta jää traumakokemus, kun siitä ei puhu kenellekkään. Mieti, jos olisit heti rantaan päästyäsi sanonut kavereillesi että olit vähällä hukkua ja pelästyit pahasti, siinä olisi jo tapahtunut 'trauman esipesu', olisit saanut heti käsitellä asiaa itsesi ja muiden kanssa. (en tiedä traumasi vakavuutta--> eli miten vahvasti koet sen)
Fiksua oli paniikin välttäminen ja selkeä ajattelu, mutta fiksua minusta ei ollut maineensa ajattelu ja asian käsittelemättä jättäminen.
Olen iloinen, että selvisit ja ole varovaisempi vastaisuudessa. :)
Olihan se aika tyhmästi aateltu mut kumminki traumaa ei kai oo ikinä ollukkaa. pääsin siit jutusta eroon muutamassa päivässä =)
Ja tosi paljo kiitti=D