Mulla on ollu syömishäiriöitä aika pitkään...en ees tarkkaan muista kuin kauan. Olin lapsena pyöreämpi kuin pikkusiskoni ja se ahisti mua jo ala-asteella ja oon sen jälkeen kytännyt syömisiäni. Se mun sisko on lihonu aika paljo niistä lapsuus- ja teiniajoista, mut se on ihan normaali ja onnellisesti parisuhteessa...
Mä oon nyt 24-v, mulla on 4-vuotias tyttö jonka yksinhuoltaja oon. Oon viimeisen kahden vuoden sisään päässyt eroon lapsen isästä joka hakkas mua ja muutenki teki mun ja mun lapsen elämästä helvetiiä. Sen jälkeen olen käynyt läpi myös yhden avo-eron. Tällä hetkellä tuntuu et oon varmaan maailman yksinäisin ihminen. On mulla kavereita joo, kaikki tietää mut täällä... mut ei kukaan tiedä mitä mulle oikeesti kuuluu.
Mä en ees hirveesti muista omasta elämästäni asioita...lähinnä muistan ajoista synnytyksen jälkeen ku lapsi on pitäny mut jollain lailla koossa.
Raskauden jälkeen sairastuin anoreksiaan. Kävelin rattaiden kans joka päivä jotain 3-6 tuntia ja siivosin kämppää koko ajan. En syönyt mitään koko päivänä...illalla join pari siideriä/kaljaa. Mut lapsen hoidin koko ajan hyvin...en ees tajunnu et mulla ois jotain ongelmia. Painoin silloin 35kg.
No sit ku erosin lapsen isästä anoreksia muuttu bulimiaksi... tota bulimiaa on nyt kestäny jo reilut pari vuotta...välillä on ollu jotai ortoreksiaa muistuttavia muutaman kuukauden jaksoja.. Nyt oon saanu lääkityksen bulimiaan ja ahmimista ei oo nyt ollutkaan vähään aikaan... bulimia lihotti mut niin et painoin 60kg.
Mut aina on jotaki..nyt juon taas tuota saatanan siideriä joka ilta ja oon kaiken lisäks bentsokoukussa... ja mulle liikkumisesta on tullu pakkomielle...kulutan joka päivä liikunnalla ne kalorit mitä päivän aikana syön...pakko tai muuten ahistaa!!! tiiän itekki et tää on ihan vitun sairasta. Mut jotenki tuntuu et on PAKKO saaha laihutettua nuo kilot mitä tuli bulimia-aikana.
Mulla kävi tänään kavereita kylässä...ensin oli kiva et ne tuli mut sit vaan ootin et ne lähtis et pääsen kuntoileen..oon mieluiten vaan yksin ja kuntoilen koko ajan.......ja silti mä kaipaan seuraa.
Mut tuntuu et ei mulla oo ketään....ei ketään oikeesti kiinnosta. Kaverit vaan ihmettelee et miten mä jaksan treenata niin paljo.
Mä oon kyllästyny tähän saatanan pelleilyyn!!! En oo nyt oksentelun loputtua uskaltanu käydä ees vaakalla jos en ookkaan laihtunu. Ja pahinta kaikessa on se, et mun tyttö haluaa kans syödä kotona vaan salaattia. Tosi hyvän roolimallin annan tytölle! Oikeen itteeki hävettää...'
-kiitos jos joku jaksoi lukee-
Mä oon nyt 24-v, mulla on 4-vuotias tyttö jonka yksinhuoltaja oon. Oon viimeisen kahden vuoden sisään päässyt eroon lapsen isästä joka hakkas mua ja muutenki teki mun ja mun lapsen elämästä helvetiiä. Sen jälkeen olen käynyt läpi myös yhden avo-eron. Tällä hetkellä tuntuu et oon varmaan maailman yksinäisin ihminen. On mulla kavereita joo, kaikki tietää mut täällä... mut ei kukaan tiedä mitä mulle oikeesti kuuluu.
Mä en ees hirveesti muista omasta elämästäni asioita...lähinnä muistan ajoista synnytyksen jälkeen ku lapsi on pitäny mut jollain lailla koossa.
Raskauden jälkeen sairastuin anoreksiaan. Kävelin rattaiden kans joka päivä jotain 3-6 tuntia ja siivosin kämppää koko ajan. En syönyt mitään koko päivänä...illalla join pari siideriä/kaljaa. Mut lapsen hoidin koko ajan hyvin...en ees tajunnu et mulla ois jotain ongelmia. Painoin silloin 35kg.
No sit ku erosin lapsen isästä anoreksia muuttu bulimiaksi... tota bulimiaa on nyt kestäny jo reilut pari vuotta...välillä on ollu jotai ortoreksiaa muistuttavia muutaman kuukauden jaksoja.. Nyt oon saanu lääkityksen bulimiaan ja ahmimista ei oo nyt ollutkaan vähään aikaan... bulimia lihotti mut niin et painoin 60kg.
Mut aina on jotaki..nyt juon taas tuota saatanan siideriä joka ilta ja oon kaiken lisäks bentsokoukussa... ja mulle liikkumisesta on tullu pakkomielle...kulutan joka päivä liikunnalla ne kalorit mitä päivän aikana syön...pakko tai muuten ahistaa!!! tiiän itekki et tää on ihan vitun sairasta. Mut jotenki tuntuu et on PAKKO saaha laihutettua nuo kilot mitä tuli bulimia-aikana.
Mulla kävi tänään kavereita kylässä...ensin oli kiva et ne tuli mut sit vaan ootin et ne lähtis et pääsen kuntoileen..oon mieluiten vaan yksin ja kuntoilen koko ajan.......ja silti mä kaipaan seuraa.
Mut tuntuu et ei mulla oo ketään....ei ketään oikeesti kiinnosta. Kaverit vaan ihmettelee et miten mä jaksan treenata niin paljo.
Mä oon kyllästyny tähän saatanan pelleilyyn!!! En oo nyt oksentelun loputtua uskaltanu käydä ees vaakalla jos en ookkaan laihtunu. Ja pahinta kaikessa on se, et mun tyttö haluaa kans syödä kotona vaan salaattia. Tosi hyvän roolimallin annan tytölle! Oikeen itteeki hävettää...'
-kiitos jos joku jaksoi lukee-
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin minä. Eipä kiittämistä. Tää on vaan niin surullista. Sairashan sinä oot (ja niin oon minäkin) ja apua pitäisi hakea ja pian. Jos vain jaksaisi.
Pakko olisi jaksaa. Aluksi vaikka lastemme takia, he tarvitsevat meitä. Jos joskus sitten itsensäkin takia. Jos joskus rakastaisi itseäänkin.
Voimia sulle!
..mutta en osaa sen kummemmin kommentoida tuota viestisiä. :
huomasin että olet sivuuttanut lapsesi, joka nyt 4vuoden ikäisenä kaipaa äitiään kaikkein eniten. Tuo 4 vuotta on lapsen kannalta kaikkein kriittisintä aikaa ja tällä hetkellä taitaa lapsesi olla maailman yksinäisin.
Se mitä teet itsellesi vahingoittaa kaikkein eniten lastasi, vaikka on väärin pyytää sinua unohtamaan itsesi hetkeksi mutta oman lapsesi tähden käsken sinua tekemään niin. Voi olla että olosi paranee ja ehkä pääset eroon tuosta ruokakierteestä jos keskityt lapseesi.
Ajattelet varmaan etten minä tiedä mitä sanon, usko pois, minä tiedän. Sairastuin itse anoreksiaan 16vuotiaana ja siinä samassa tuli itsetuhoiset ajatukset, masennus, yksinäisyys, yritin jopa itsemurhaa viiltelemällä reiteni suurta verisuonta. Onneksi en pääsyt kaivautumaan niin syvälle, paha iso ja ruma arpi siitä jäi muistuttamaan. Huomasin 20vuotiaana olevani raskaana, olin kai alkoholin ja huumeiden sotkemana viettänyt yhden yön jonkun luona. En muista mitään siitä..
Lapsi oli minun pelastukseni, sain aikaseksi jotain kaunista ja ihanaa, ainutlaatuista. En voi siis olla aivan surkea tapaus. olin jo hankkiutunut hoitoon raskauden alussa heti, en halunnut vahingoittaa muita kuin itseäni.
Tyttäreni on nyt menossa esikouluun ja olen maailman onnellisin äiti. Huomaan kuitenkin vähänväliä ettei syömishäiriöni ole kadonnut minnekään, saataan jättää syömättä jne, mutta kun katson tytärtäni, mietin miten hänen käy jos joudun jonnekin tai pahimmassa tapauksessa kuolen komplikaatioihin. Toisilla on jumala, minulla on lapseni.
En pysty koskaan ymmärtämään minkä takia teidänlaisille sairaille ihmisille edes lapsi annetaan. Toivottavasti näännytätte itsenne hengiltä niin lapsenne pääsevät jonkun paremman perheen pariin elämään jotka oikeasti ymmärtävät ajatella lapsen etua ensin.