Istuessani tapani mukaan seurapenkissä ajattelen monia asioita. Joskus vain nukun ajattelematta yhtään mitään, siis olen tullut lepäämään, mutta useimmiten ajattelen uskonasioita.
Harvoin seurapuhe on niin kiinnostavaa, että vain sitä kuuntelisin.
Nyt ajattelen kuoleman jälkeisiä asioita.
Saarnaaja antaa ymmärtää, että kuoltuaan ollaan päästy taivaan ikihäihin. Monissa Päivämiehen muistokirjoituksissa lukee myös, kuinka äkisti kuollut nuori pääsi laulamaan karitsan virttä.
Paneudun syvällisesti taivaan iloihin. Olenko minä taivaassa ruumis vai henki tai sielu ja millaisilla elintoiminnoilla se on varustettu.
Jos olen vain pelkkä henki, minulla ei ole ruummista. Voinko silloin laulaa, syödä, käydä vessassa, nukkua, tehdä askareita.
Onko minulla taivaassa sänkyä, mihin panen maata, vai missä siellä nukutaan, vai ainako valvotaan.
Jos ei ole vuorokausirytmiä, olen aina valveilla.
Tarviiko siellä peseyä tai käydä suihkussa.
Onko siellä jokaisella oma huone tai asunto.
Näitä mietteitä voisi jatkaa loputtomiin.
Kun minä kuolen ja ruumiini hajoaa atomeiksi, niin miten sitten taivaassa. Vienkö sinne aivoni, joilla pystyn tajuamaan, kuka olen ja miksi olen täällä. Voiko minua kukaan siellä tuntea, ellen ole sama hapannaama, tupakkaa suussa käryyttävä.
Seurapuhuja ei osaa kuvata taivasta sen kummemmin kuin että siellä on mahdottoman hyvä olla.
Minua se ei kuitenkaan tyydytä, itse asiassa en haluaisi koko taivaaseen ollenkaan, vaan ikiuneen, josta en ikäpäivänä heräisi.
Jehovalaisilla on sentään paremmat tulevaisuuden skenaariot kuoleman jälkeen kuin lestadiolaisella.
Jehovalainen uusi elämä on maan päällä, ei missään olemattomassa taivaan ilmakehässä.
Uudessa maassa viljellään maata ja rakennetaan, aivan samalla tavalla kuin nytkin, erotuksena vain, ettei siellä kuolla tai ei ole syntiä.
Mietin vaan sitä, että miten saastuminen estetään, jos ihmiset rakentaa taas tehtaita ja jäteveden puhdistamoja.
Minua haluttaisi lähteä seurapenkistä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan aivojani. Saarnamiehen puhe on tällä kertaa taas sellaista samojen asioiden toistoa ääni väristen itkunpiukealla äänellä. Se on siis raskasta kuultavaa. Kun seurapuhe puhutaan iloisella äänellä ilman jatkuvia samojen asioiden toistoja, sitä on lysti kuunnella, mutta harvemmin sellaisia kuulee. Kun on oppinut tuntemaan kaikki puhujien lahjat, tietää jo etukäteen, onko puheesta tulossa kuiva ja tylsä, vai mukaansa tempaava.
Jotta en pitkästyisi menossa olevan kuivan ja tylsän saarnan aikana, uppoudun jälleen pohtimaan uskonasioita omassa mielikuvituksessani.
Kuvittelen itseni kerran taivaassa laulamasssa iäti karitsan voitonvirttä.
Onko taivaassa yksitoikkoista ja ikävää. Eikö siellä voi pitkästyä esim. jatkuvaan laulamiseen.
Eikö siellä välillä käydä esim. syömässä tai pelaamassa pesäpalloa.
Täällä ajassa elämä on yhä viihteellisempää. Miten siis taivaassa henkiolentoina viihdymme alati kuorolaulussa, jos täällä olemme tottuneet monipuoliseen viihteeseen.
No, kyllähän me lestadiolaisina olemmekin tottuneet aika karuun viihteeseen käymällä joka viikko istumassa seurapenkissä kuuntelemassa yksinkiertaista samaa opittua liturgiaa, joten se on kyllä hyvää harjaannusta tuleviin taivaan istuntoihin ja kuorolauluihin.
Toivottavasti tuleva uusi elämä ei ole henkiolentona leijumista, vaan pääsisin siellä myös kitkemään kukkapenkkiä ja pottua istuttamaan.
Irwin Goodman aikoinaan yhdessä laulussaan toivoi kuoltuaan ja perille päästyään Pyhää Pietaria varaamaan hänelle paikan taivaalliseen saluunaan.
Tuskin minä tällä mielentilalla edes pääsen taivaaseen, vaikka kuinka kuluttaisin seurapenkkiä
sen tiedän itsekkin, että mninun tulisi uskoa lapsen lailla, eikä päästää villiä ajatusmaailmaa valloilleen. Mitähän muiden seurapenkkiläisten mielissä liikkuu tällä hetkellä. Välillä uppoudun seuraamaan takapenkistä seurasalin ihmisiä.
Jahas, tuokin on alkanut näemmä seurustella. Tuokin näkyy taas olevan raskaana, vaikka ikää on jo liki viisikymmentä.
Mitenhän nuokin pärjää, kun on noin monta lasta. Moni vanhempi lähtee levottoman lapsensa kanssa eteiseen, kun lapsi kitisee.
Onneksi puhe lopulta loppuu. Saarnamies pyytää puheen lopussa omia syntejään anteeksi, vaikka hän teki sen jo seurapuheen alussa. Ei vissiin muistanut, tai ajatteliko hän tehneensä jo seurapuheensa aikana niin paljon syntiä, että halusi seurakunnan siunausta toistamiseen.
Kokeehohan puhuja saarnansa epäonnistuneeksi, kun ei yhtään julkista parannuksen tekijää ilmaannu.
Ennen siunausten pyytäjiä oli niin paljon, ettei puhuja tahtonut millään ehtiä kaikille henkilökohtaisesti synninpäästöä julistaa.
Nyt ollaan siirrytty käytäntöön ja uskotaan, jotta synnit saa anteeksi yleisestä saarnasta ilman henkilökohtaista kontaktia.
Mietin sitä, että miten se anteeksipyyntö vastaanotetaan yleisestä saarnasta, vai tuleeko se automaattisesti ilman ajatustyöskentelyä.
Kun saarna loppuu, en ole ollenkaan varma, onko minun synnit tällä kertaa annettu anteeksi vai pidätetty, kun ajattelin hulluja asioita seurapuheen aikana.
Paadutan sydämeni ja nousen penkistä ensimmäisten joukossa, jotta ehdin kahvijonoon. Osa jää istumaan penkkiin, osa kiiruhtaa ulos henkisavuille, jotkut suunnistaa kotimatkalle. Lapset taas asettuu omaan jonoonsa karkkimyyntipöydän eteen.
Kahviosta on suora näköyhteys tupakkipaikalle.
Ehkä parikymppinen nuorimies näkyy parhaiten, jonka ympärille kehkeytyy kolmen tytön porukka pummaamaan tupakkaa. Nuori mies ei raski tarjota kuin yhden savukkeen, jota tytöt vuorollaan vetävät suusta suuhun.
Minua näky ellottaa ja mietin, miksi tuota tupakkipaikkaa ei voi siirtää tuonne pihan perille metsänreunaan piiloon häiritsemästä.
Jos taivaassakin vedetään tupakkaa, en varmasti halua sinne päästä. Niinhän sen täytyy olla, että jos ihminen saa saman ajatusmaailman takaisin, hänellä täytyy olla myös muistot rakkaasta tupakastaan aivan samalla tapaa kuin muistamme taivaassa myös omat läheisemme ja seuroissa tutuiksi tulleet jumalan lapset, hekin, jotka vetivät henkisavuja
Harvoin seurapuhe on niin kiinnostavaa, että vain sitä kuuntelisin.
Nyt ajattelen kuoleman jälkeisiä asioita.
Saarnaaja antaa ymmärtää, että kuoltuaan ollaan päästy taivaan ikihäihin. Monissa Päivämiehen muistokirjoituksissa lukee myös, kuinka äkisti kuollut nuori pääsi laulamaan karitsan virttä.
Paneudun syvällisesti taivaan iloihin. Olenko minä taivaassa ruumis vai henki tai sielu ja millaisilla elintoiminnoilla se on varustettu.
Jos olen vain pelkkä henki, minulla ei ole ruummista. Voinko silloin laulaa, syödä, käydä vessassa, nukkua, tehdä askareita.
Onko minulla taivaassa sänkyä, mihin panen maata, vai missä siellä nukutaan, vai ainako valvotaan.
Jos ei ole vuorokausirytmiä, olen aina valveilla.
Tarviiko siellä peseyä tai käydä suihkussa.
Onko siellä jokaisella oma huone tai asunto.
Näitä mietteitä voisi jatkaa loputtomiin.
Kun minä kuolen ja ruumiini hajoaa atomeiksi, niin miten sitten taivaassa. Vienkö sinne aivoni, joilla pystyn tajuamaan, kuka olen ja miksi olen täällä. Voiko minua kukaan siellä tuntea, ellen ole sama hapannaama, tupakkaa suussa käryyttävä.
Seurapuhuja ei osaa kuvata taivasta sen kummemmin kuin että siellä on mahdottoman hyvä olla.
Minua se ei kuitenkaan tyydytä, itse asiassa en haluaisi koko taivaaseen ollenkaan, vaan ikiuneen, josta en ikäpäivänä heräisi.
Jehovalaisilla on sentään paremmat tulevaisuuden skenaariot kuoleman jälkeen kuin lestadiolaisella.
Jehovalainen uusi elämä on maan päällä, ei missään olemattomassa taivaan ilmakehässä.
Uudessa maassa viljellään maata ja rakennetaan, aivan samalla tavalla kuin nytkin, erotuksena vain, ettei siellä kuolla tai ei ole syntiä.
Mietin vaan sitä, että miten saastuminen estetään, jos ihmiset rakentaa taas tehtaita ja jäteveden puhdistamoja.
Minua haluttaisi lähteä seurapenkistä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan aivojani. Saarnamiehen puhe on tällä kertaa taas sellaista samojen asioiden toistoa ääni väristen itkunpiukealla äänellä. Se on siis raskasta kuultavaa. Kun seurapuhe puhutaan iloisella äänellä ilman jatkuvia samojen asioiden toistoja, sitä on lysti kuunnella, mutta harvemmin sellaisia kuulee. Kun on oppinut tuntemaan kaikki puhujien lahjat, tietää jo etukäteen, onko puheesta tulossa kuiva ja tylsä, vai mukaansa tempaava.
Jotta en pitkästyisi menossa olevan kuivan ja tylsän saarnan aikana, uppoudun jälleen pohtimaan uskonasioita omassa mielikuvituksessani.
Kuvittelen itseni kerran taivaassa laulamasssa iäti karitsan voitonvirttä.
Onko taivaassa yksitoikkoista ja ikävää. Eikö siellä voi pitkästyä esim. jatkuvaan laulamiseen.
Eikö siellä välillä käydä esim. syömässä tai pelaamassa pesäpalloa.
Täällä ajassa elämä on yhä viihteellisempää. Miten siis taivaassa henkiolentoina viihdymme alati kuorolaulussa, jos täällä olemme tottuneet monipuoliseen viihteeseen.
No, kyllähän me lestadiolaisina olemmekin tottuneet aika karuun viihteeseen käymällä joka viikko istumassa seurapenkissä kuuntelemassa yksinkiertaista samaa opittua liturgiaa, joten se on kyllä hyvää harjaannusta tuleviin taivaan istuntoihin ja kuorolauluihin.
Toivottavasti tuleva uusi elämä ei ole henkiolentona leijumista, vaan pääsisin siellä myös kitkemään kukkapenkkiä ja pottua istuttamaan.
Irwin Goodman aikoinaan yhdessä laulussaan toivoi kuoltuaan ja perille päästyään Pyhää Pietaria varaamaan hänelle paikan taivaalliseen saluunaan.
Tuskin minä tällä mielentilalla edes pääsen taivaaseen, vaikka kuinka kuluttaisin seurapenkkiä
sen tiedän itsekkin, että mninun tulisi uskoa lapsen lailla, eikä päästää villiä ajatusmaailmaa valloilleen. Mitähän muiden seurapenkkiläisten mielissä liikkuu tällä hetkellä. Välillä uppoudun seuraamaan takapenkistä seurasalin ihmisiä.
Jahas, tuokin on alkanut näemmä seurustella. Tuokin näkyy taas olevan raskaana, vaikka ikää on jo liki viisikymmentä.
Mitenhän nuokin pärjää, kun on noin monta lasta. Moni vanhempi lähtee levottoman lapsensa kanssa eteiseen, kun lapsi kitisee.
Onneksi puhe lopulta loppuu. Saarnamies pyytää puheen lopussa omia syntejään anteeksi, vaikka hän teki sen jo seurapuheen alussa. Ei vissiin muistanut, tai ajatteliko hän tehneensä jo seurapuheensa aikana niin paljon syntiä, että halusi seurakunnan siunausta toistamiseen.
Kokeehohan puhuja saarnansa epäonnistuneeksi, kun ei yhtään julkista parannuksen tekijää ilmaannu.
Ennen siunausten pyytäjiä oli niin paljon, ettei puhuja tahtonut millään ehtiä kaikille henkilökohtaisesti synninpäästöä julistaa.
Nyt ollaan siirrytty käytäntöön ja uskotaan, jotta synnit saa anteeksi yleisestä saarnasta ilman henkilökohtaista kontaktia.
Mietin sitä, että miten se anteeksipyyntö vastaanotetaan yleisestä saarnasta, vai tuleeko se automaattisesti ilman ajatustyöskentelyä.
Kun saarna loppuu, en ole ollenkaan varma, onko minun synnit tällä kertaa annettu anteeksi vai pidätetty, kun ajattelin hulluja asioita seurapuheen aikana.
Paadutan sydämeni ja nousen penkistä ensimmäisten joukossa, jotta ehdin kahvijonoon. Osa jää istumaan penkkiin, osa kiiruhtaa ulos henkisavuille, jotkut suunnistaa kotimatkalle. Lapset taas asettuu omaan jonoonsa karkkimyyntipöydän eteen.
Kahviosta on suora näköyhteys tupakkipaikalle.
Ehkä parikymppinen nuorimies näkyy parhaiten, jonka ympärille kehkeytyy kolmen tytön porukka pummaamaan tupakkaa. Nuori mies ei raski tarjota kuin yhden savukkeen, jota tytöt vuorollaan vetävät suusta suuhun.
Minua näky ellottaa ja mietin, miksi tuota tupakkipaikkaa ei voi siirtää tuonne pihan perille metsänreunaan piiloon häiritsemästä.
Jos taivaassakin vedetään tupakkaa, en varmasti halua sinne päästä. Niinhän sen täytyy olla, että jos ihminen saa saman ajatusmaailman takaisin, hänellä täytyy olla myös muistot rakkaasta tupakastaan aivan samalla tapaa kuin muistamme taivaassa myös omat läheisemme ja seuroissa tutuiksi tulleet jumalan lapset, hekin, jotka vetivät henkisavuja
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kerran istuessani yhtenä apeana pääsiäisenä tylsistyneenä seurapenkissä mieleeni juolahti yhtäkkiä että eihän se Jeesuksen kuolema nyt niin kovin suuri uhraus ollut, koska nousi jo kolmantena päivänä kuolleista ja oli jo etukäteen tiedossa että eihän se kokonaan kuole kun isä on jumala. Vähän niinkuin pomon poika maanpäällä larppaamassa ihmisten elämää.
nukkua, jos uskossa nukkuu. Ei aina pysy mukana saarnan kulussa. Puhujia on erilahjaisia. Jokaiselle jotakin. Jumala näkee , mitä seuraväki milloinkin tarvii.
aina vl-siionissa. Vastuu siirretään aina muille. Entäpä jos puhuja oli oikeasti lahjaton? Oliko se kuulijoitten vai Jumalan vika?
Ajattelen näin, että varmaankin se tupakkaa vetävä nuorukainen ja ne tytöt nauttivat siitä, kun heitä katsellaan sisältä ikkunaruudun läpi.
Mitään häpeää he ei ainakaan ole tunteneet, jos ovat ikkunan ääressä näyttäneet sisällä oleville, miten älykkäitä ja koviksia tässä ollaan.
Kiitos mahtavasta pakinasta! Oli mukava lukea vielä toisenkin kerran. Olet erinomainen pakinoitsija.
Sellainen ajatus ja toivomuskin lukiessani heräsi, että harkitsisit vakavasti pakinasi lähettämistä Päivämiehen toimitukseen tai johonkin muuhun vastaavaan.
Mielenkiintoinen avaus.
Koin ennen samaa Evl seurakunnassa, mutta en käydessäni eri karismaattisissa kirkoissa, siellä on puheet, jotka pitävät hereillä, eikä ole syyllistämistä, on evankeliumia.
””” Saarnaaja antaa ymmärtää, että kuoltuaan ollaan päästy taivaan ikihäihin. Monissa Päivämiehen muistokirjoituksissa lukee myös, kuinka äkisti kuollut nuori pääsi laulamaan karitsan virttä.”””
Ehkä on parempi kun nukut, jos saarnamies pohtii taivaaseen menijöitä, sillä Raamattu kieltää siitä edes ajatusta luomaan, kuka menee, tai ei, sillä sellainen saarnamies on saatanasta. Room. 10;6 kuuluu >> Mutta uskon vanhurskaus puhuu näin: "Älä kysy sydämessäsi: Kuka voi nousta taivaaseen?" Eli aika pellejä.
Se mikä osa meistä lähtee taivaaseen, on hieman arvoitus, mutta siellä ei mennä miehelle, eikä naiselle, joten olemme sukupuolettomia, samoin kun terveitä, sillä valitusta ei ole, kuten entistä riitojakaan, olemme todella paratiisissa. Tunnistettavuus säilyy jollain tavalla, sillä tunsihan rikasmieskin Lasaruksen, mutta tiedämme siitä ihanuudesta oikeasti vain nimen, niin suurta se on olla Herran jalkojen juuressa.
Jokainen on joskus puinut samoja asioita, jopa suihkuakin. Mutta mihin sitä tarvitsee, jollei sotke itseään, ei me sitä ymmärrä, sillä Rikasmieskin kiellettiin kertomasta veljelleen tapahtumia, muutehan kaikki uskoivat, mutta meille Jumala on salattu, mutta Jeesus elää.
Totta, kun kuolet, ruumiisi hajoaa, kuten Eeva sen sai rikoksellaan aikaan, mutta Henkesi jää odottamaan Jeesuksen uutta tulemista, joten jälleen näkemisiin.
””Jehovalaisilla on sentään paremmat tulevaisuuden skenaariot kuoleman jälkeen kuin lestadiolaisella. ”” Saatauna lupaa kaikkia, mutta jos pitää kallistua, niin lestadatiolaiset kuitenkin uskovat Jeesukseen vapahtaja, mutta Jehovantoditajat eivät koe näin, vain profeettana.
””Jehovalainen uusi elämä on maan päällä, ei missään olemattomassa taivaan ilmakehässä.”” Se minne Jumala meidät asettaa paratiisiin on juuri ja vain Hänen asiansa, mutta se on luvattu meille Jeesuksessa, että ei siletä kukaan pois halua.
”””Minua haluttaisi lähteä seurapenkistä ulos raittiiseen ilmaan tuulettamaan aivojani. Saarnamiehen puhe on tällä kertaa taas sellaista samojen asioiden toistoa ääni väristen itkunpiukealla äänellä. Se on siis raskasta kuultavaa. Kun seurapuhe puhutaan iloisella äänellä ilman jatkuvia samojen asioiden toistoja, sitä on lysti kuunnella, mutta harvemmin sellaisia kuulee. Kun on oppinut tuntemaan kaikki puhujien lahjat, tietää jo etukäteen, onko puheesta tulossa kuiva ja tylsä, vai mukaansa tempaava.
Jotta en pitkästyisi menossa olevan kuivan ja tylsän saarnan aikana, uppoudun jälleen pohtimaan uskonasioita omassa mielikuvituksessani.”” Tulee mieleen, miksi kuuntelet ja pilaat oman Jumalsuhteesi.
””Täällä ajassa elämä on yhä viihteellisempää. Miten siis taivaassa henkiolentoina viihdymme alati kuorolaulussa, jos täällä olemme tottuneet monipuoliseen viihteeseen.
No, kyllähän me lestadiolaisina olemmekin tottuneet aika karuun viihteeseen käymällä joka viikko istumassa seurapenkissä kuuntelemassa yksinkiertaista samaa opittua liturgiaa, joten se on kyllä hyvää harjaannusta tuleviin taivaan istuntoihin ja kuorolauluihin. ”” Usea on tällä palstalla sanonut, että esihelvetti on SRK;ssa. Se on kovasti sanottu, mutta varmaankin totta.
””” Nyt ollaan siirrytty käytäntöön ja uskotaan, jotta synnit saa anteeksi yleisestä saarnasta ilman henkilökohtaista kontaktia. ””” Mitä suurinta rituaalia, tullut varmaankin siletä Togosta.
””Mietin sitä, että miten se anteeksipyyntö vastaanotetaan yleisestä saarnasta, vai tuleeko se automaattisesti ilman ajatustyöskentelyä. Kun saarna loppuu, en ole ollenkaan varma, onko minun synnit tällä kertaa annettu anteeksi vai pidätetty, kun ajattelin hulluja asioita seurapuheen aikana.
Paadutan sydämeni ja nousen penkistä ensimmäisten joukossa, jotta ehdin kahvijonoon. Osa jää istumaan penkkiin, osa kiiruhtaa ulos henkisavuille, jotkut suunnistaa kotimatkalle. Lapset taas asettuu omaan jonoonsa karkkimyyntipöydän eteen.”” Tämä on juuri se VL harhaluulo, että synnit soitetaan kättennostoäänetyskellä, sen on oltava henkilökohtainen rippi, missä asia puretaan Jeesuksen kassa sekä lähimmäinen vain todistaa Jeesuksen sovitustyötä, mutta se on henkilökohtainen.
”””Kahviosta on suora näköyhteys tupakkipaikalle.
Ehkä parikymppinen nuorimies näkyy parhaiten, jonka ympärille kehkeytyy kolmen tytön porukka pummaamaan tupakkaa. Nuori mies ei raski tarjota kuin yhden savukkeen, jota tytöt vuorollaan vetävät suusta suuhun. ””
Minua näky ellottaa ja mietin, miksi tuota tupakkipaikkaa ei voi siirtää tuonne pihan perille metsänreunaan piiloon häiritsemästä.””” Mieti missä kristillisessä seurakunnassa näet noin selvää syntiä, kun siellä, vielä kerran karta sitä.
””Jos taivaassakin vedetään tupakkaa, en varmasti halua sinne päästä ””. Eli siinäpä se.
Muista se, että saarnaajan tehtävä on evankeliumin sanoma ja meidän sen levittäminen.
Rauhaa sinulle.
No ei sillä ole niin väliä, onko oikeassa sakissa, sillä olitpa missä tahansa sakissa, jokaisessa on omat hyvät ja varjopuolensa.
Sinä olet kaiketi helluntaiseurakunnassa, päätellen tuosta "rauhaa" toivotuksesta.
Olen joskus aikoinaan käynyt sielläkin, kun suuri puhuja Niilo Ylivainio vaikutti siellä.
Hän hallitsi puhumisen ja näyttelemisen taidon, mutta parantamisen lahjoja hänelläkään ei ollut, mitä nyt syntejä antoi anteeksi.
Eikä se parane sakkia vaihtamalla. Olis vaan hyvä, kun kehtitystä tapahtuisi tälläkin rintamalla ja esim. tupakoinnista tehtäisiin parannus, eikä vaan itsepäisesti saarnata, että se on vain pahe, jolla ei ole pelastumisen kanssa mitään tekemistä.
oikeasta elämästä.
Olen "syyllistynyt" samaan. Jos seurapuhe on yhtä ja samaa jauhamista, annan kyllä mielikuvitukseni lentää ja onneksi aina havahdun sitten kun puhe loppuu.
Mukava huomata, että on muitakin "vajavaisia". Minusta on mukava kertoa asiat suoraan ja kaunistelematta, kuin yksipuolista: seurakunnassa on kaikki hyvin, elävä sana ruokki köyhää Jumalan lasta, niinkuin päivämies tapaa kirjoittaa.
Kun aikoinaan kulutin koulunpenkkiä, olin torkuksissa, jos opettaja luennoi kuivasti ja tylsästi, mutta kun opettaja oli sellainen, joka osasi väliin murjaista hauskoja vitsejä, pysyin hereillä ja jaksoin kuunnella varsinaista opetustakin.
Huh, kun tuntuu ikävältä. Onko seuroissa tällaista? Kuuntelein kesällä muutamia suviseurapuheita. Ne olivat toinen toistensa kaltaisia. Alkoi tuntua, että kuunneltuaan yhden puheen on kuunnellut kaikki.
Onko tavalliset seurapuheet yhtä yksitoikkoisia ja hengelliseltä anniltaan yhtä niukkoja kuin suviseurasaarnat? Miksi saarnakieli on niin köyhää? Miksi saarnataan suurin piirtein samoista aiheista: Paavalin parannus, Jeesuksen ihmetyöt ja keskustelut fariseusten kanssa, Golgatan keskimmäinen risti, Jumalan valtakunta (vl) ja yksi ainoa seurakunta(vl-yhteisö) sekä pienen lapsen esimerkillinen usko.
Se oli yhden kuulijan tunnekuvaus, jos niitä olisi pyydetty kaikilta samassa salissa istuneilta yhtä monta erilaista tarinaa olisi kerääntynyt kuin oli kuuntelijaakin. Kuvaushan lähinnä kertoi kirjoittajan tavasta ajatella sillä hetkellä, sen hetkisestä tunnelmasta ja ajatuksen virrasta, ei sen vakavammasta.
Ei seuroissa tuskin edellisellä kirjoittajallaakan ole aina tuollaista. Puhujienkin tapa puhua vaihtelee yhtä lailla esimerkiksi persoonasta, lahjoista, valmistamisteluun käytetystä ajasta, sen päivän tunnetilasta, kokemuksesta riippuen. Pahimmillaan saarnat ovat puuduttavia, mielenkiinnottomia, epäloogisia, sanaköyhiä ja huonosti valmisteltuja. Onneksi ei yleensä aina kaikkia näitä yhtäaikaa. Usein koulutetumpi saarnamies tai ammattinsa puolesta puhetyöläinen esim. pappi tai opettaja saattaa erottua edukseen massasta. Puhe on rakennettu loogisesti, kuulijan seuraamiskykyä huomioiden, ja kieli on vaikeaa tekstiä selventävää, jollakin tapaa ajatuksia herättävää. Hyvä puhuja jättää kuulijalle tilaa ajatella ja miettiä asiaa itsensä kannalta. Huono saarnamies möyhkää ja revittää omilla tuntemuksillaan niin että kuulijassa syntyy myötähäpeän tunne. Sanamuodot "näin on aina tehty ja toimittu" tai "me uskovaiset, ne epäuskoiset" yhdistettynä pateettiseen paatostukseen saavat yleensä ainakin tämän kuulijan karvat pystyyn. Pohdiskeleva, avoin, hyvin valmisteltu saarna, jossa kuuluu tai henkii lohdutus, anteeksianto ja armo saattavat tulla ainakin joskus niin lähelle ettei edes aina muista missä istuukaan. Joskus on vähintääkin yhtä omissa maailmoissaan kuin aloituksen kirjoittaja. Katsoo vielä kelloa silloin tällöin ja miettii lähdenkö nyt vai heti vai upottaudunko omiin ajatuksiin väliajalle asti.
Asiallista asiaa
Nyt minä keksin. Saarnataan tupakinpoltto synniksi, niin parannuksen tekijöitä siionissa on lukematon joukko...!
Kerran istuessani seurapenkissä torkahdin hetkeksi. Hetken ajan luulin pääseeni Taivaaseen, kunnes sitten sain osumaa kolehtihaavista.
Onneksi Taivaassa ei kerätä kolehtia. Siellä saa torkkua seurapenkissä ihan vapaasti
"ei se saastuta ihmistä, mikä menee suusta sisään, vaan se mikä tulee suusta ulos"
Voi taivahan isä tätä kaikkea yksinkertaisuutta.
ja epäraamatullisuutta ennenkaikkea.
Mitä ihmettä ne nortin imijät siellä seuroissa luulevat tekevänsä !!
eikö ol e älliä edes pysyä poissa jos ei kerran taivasmatka kiinnosta, vai luulevatko he vielä taivaassakin ostavansa norttia taivaskioskin luukusta.
olette onneton joukko kertakaikkiaan.