anteeks että vaivaan... mut asiaaaaaa...

scarabaeus kirjoitti:

Kuulkaas arvon Lukijat. Tuossa aamutuimaan kritiikkiä pukkasin nimimerkki Sidin tekstistä. Ei olisi pitänytkään, ei, sillä nyt kun sitten enemmänkin miettimään aloin, niin kyllä se olen varmaankin minä, joka tarvitsen nyt kiireesti kaikenlaista kritiikkiä ja apua...

APUA!   
Voisiko joku kriitikko nyt pikaisesti pudottaa minut maanpinnalle, sillä ei tästä kirjoittamisestani muuten mitään tule. Lättyyn ja kanveesiin nyt pikaisesti mua! Sillä eihän mun ROMAANI valmistu koskaan, jos mun tahti ei tästä muutu! Lukekaa nyt vaikka tää jatkonovellipalstalla tänä vuonna ollut pätkäkin taas uudestaan niin tiedätte ja ymmärrättekin ehkä mitä mä tarkoitan sillä, että uskottelen itselleni kirjoittavani bestselleriä... Aaaaaaa... kriikkk! ... pyskiatriako tässä nyt... HELP!

¤

”Erika kurkisteli teltan terassilta missä oltiinkaan menossa. Grammarista kuului neulan rahisevankihiseviä viiltoja ja epätasaista oopperamusiikin ujellusta. Katoksen alla öljylamppujen hämärissä valokeiloissa huojui varjojen leikki. Sielläpä näytti olevan taas kevyet kenttäharjoitukset menossa, mitäpä muutakaan. ”Hoh-hoijakkaa...huoh!” Erika haukotteli ja meni takaisin viimeistelemään hipiäänsä ja sujautti sirot kultasandaalinsa jalkoihinsa ja kaatoi sitten ”marskinryypyn” itselleen, ripauksellisen katkeroa, sillä nälkä alkoi kaivertelemaan vatsassa ja pienet ruokanapsut olivat totisesti paikallaan. Harmi, että marakatit olivat leikkiessään viuhtoneet baarikaapin johdot irti, sillä vähemmästäkin alkaa närästää kun jääkuutiot ovatkin pelkkää vettä lokeroissaan. No, eipä ollut ensimmäinen kerta, ja hän lorotteli vedet juomalasiin ja sipaisi ne himokkaasti kitusiinsa. ”Tämä erämaa vetää minut kuiviin, ei tunnu auttavan edes aasinmaidossa kylpeminen. Kaikenlisäksi taisivat huomiseksi lupailla hiekkamyrskyä. Ehkä minun on parasta sittenkin mennä valmistelemaan sitä loppunäytöstä, että se varmasti menee suunnitelmieni mukaisesti. Silloin kun minä heittäydyn ja annan itseni kokonaisena en todellakaan jaksa mitään puolikkaita!”

Erikan oli totisesti tehnyt mieli tämän retken kuluessa välillä sylkeä kaikki terävät sanansa suustaan kerralla, mutta päätti taas kerran hillitä itsensä, otti nytkin vain mukaansa soman helmikoristeisen pistoolinsa ja lintuhäkin, jossa oli pari muuttohaukkaa laput silmillään, ja tyytyi mennessään seurueen luokse hyräilemään vain vienolla äänellä:
Mä kokoon kursin taas palat irralliset
yhdistelen elementit sukkelaan vikkel...

ja oli teltasta ulos sipsutellessaan astua hopeisen savukerasian päälle, kumartui ottamaan sen kuivasta lantakasasta, ja sujautti sen kiireesti antiikkisen lintuhäkin alaosaan, jonka oli sopivasti joku neropatti hämärässä historiassa aikansa kuluksi siihen rakentanut. Sietämätön tuuri! Juuri sopiva laatikko laatikolle, mittojen mukainen salalokero. Ja Erika jatkoi pokkana hyrisemistään:
... mut mihin törmäsinkään,
lähes en voi käsittää, tää, tää
elämä mut aina yllättää...

nyt Erika hyräili jo kirkkailla sulosävelillä, juuri sillä taajuudella, joka sai herrasmiesten polvet notkahtelemaan, ja niinpä Himmlerin adjutantti karautti heti kurkustaan vastaukseksi:
Mik´ onni onkaan kohdata täällä itse Erika von Vikkelstrommerr-Kukkenfiild
autiomaan sydämessä alla tähtikirkkaan taivaan!
Mik´ onni tottatosiaan, kuvankaunis neito kulkemassa varvastossuissaan
kuin kaksoisolentona hiippaillen sen kauan tuntemani naikkosen
ma saanen esitellä kiireimmiten itseni ennen alasmenoa
ennenkuin kasvoillemme siellä sujautamme ne peilisalien taikanaamarit:
voit ihanainen prinsessa mua MB:ksi kutsua.
Näin sulkeutua nyt kai saan
suosioonne auvoisaan.

Adjutantin onneksi Erika tajusi heti mikä ääni kellossa oli (yäääk! exä kaikessa komeudessaan! pikkunallepalleroinen), ja ojensi sievistellen siron avoimen kämmenensä, sillä silkkihansikkaat hän oli ehtinyt sujauttaa häkkiin muuttohaukkojen pehmukkeiksi. Huomennahan alkaisi se perinteinen haukanmetsästys ja lintujen oli saatava uinua rauhassa ennen tositoimia. Erikan vetäessä tassunsa irti adjutantin tiukasta otteesta, hän tunsi väristyksen selkärangassaan ja ajatteli, että ehkä hänenkin olisi parempi olla kuin muuttohaukka, joka saalistaa kyyhkyjä. Olisihan se niin somaa ja suoraviivaista. Niinpä hän naurahti kujerrellen ja katsoi vuoronperään seuralaisiaan silmiin ja sanoi:
- Periaatteenani pidän sitä, että mitä oudoimpiin tunneleihin ja tilanteisiin uskallan pääni työntää, sitä suurempi menestys. Matkustelen näihin uusiin kohteisiin ja valitsen yksi toisensa perään uusia harrastuksia. Tämä minun seuraelämäni luo usein kuin itsestään ajallemme tyypilliset romantiikan mahdollisuudet, ja näistä tilaisuuksista ei ole ollut viime aikoina puutetta. Tosin globaali seuraelämäni saattaa hiukan kärsiä aktiivisuudestani, mutta enemmän se kärsisi, jos nyt entiseen tapaani jäisin paikoilleni kiukuttelemaan.

- Juuh, tiedetään. Kukapa ei silloin tällöin ikäänkuin haikailisi ja kaipaisi pikimustaa huumoria.

Sanoi adjutantti sulavasti kumartaen ja ojensi Erikaa kohti lasillista scumppaa, mutta Erika ei yllättäen ottanutkaan sitä vaan nappasi vieressään olevalta herrasmieheltä tuopposen kuohuvaa olutta. Professori J. Smith piteli sitä ihan vain seuran vuoksi hyppysissään, ja huokaili nyt tyytyväisenä kun pääsi siitä eroon, ja sanoi:

- Eiköhän mennä jo pikkuhiljaa hissillä alas pääkallonpaikalle. Tiedän, että siellä hekin jo särpivät kaljaa matalilla sohvilla rönöttäen ja selaavat kännyköistään sähköpostejaan ja rupattelevat joutavia, tai läiskivät korttia, tai pelaavat...

- Onnenmaahanko sitä ollaan menossa? Siis tosi on tarua ihmeellisempää?

kysyi adjutantti nyt pöllämystyneen näköisenä. MB ei viihtynyt alamaissa, eikä varsinkaan alamaailmassa, vaan mieluummin peseskeli kätensä, tuo jokseenkin mukiinmenevän näköinen ja nököinen söpö söpöliini, kolmoisagenttien agenttikaveri MB. Erikaa hymyilytti ja häneen vilkaistessaan MB tajusi, että toinen kulmahammas oli sitten viime näkemän saanut ehomman ja kestävämmän sapelihammastiikerikuorrutuksen. ”Tämän täytyy olla pelkkää hämäystä, hän ei voi olla tosissaan, mikä ihmeen jippo nyt on kyseessä? No minä keksin sen kyllä alta aikayksikön. Kyllähän minä se onnenpekka olen aina ennenkin ollut, varsinainen hannuhanhi.” hän tuumiskeli ja oli juuri ottamassa kännykkää povitaskustaan lähettääkseen viestin, kun Erika sanoi silmät kirkkaina:

- Mielikuva onnesta on hyvin henkilökohtainen asia, mutta eräänlaista onnea kai sekin on, kun saa valita kahvilan herkkuhyllyiltä muhkean leivoksen, muffinsin, kakku- tai piirakkapalan. Älkää olko moksiskaan, sillä mikäli entiset merkit paikkansa pitävät, niin siellä on kerrassaan vaikeata valita siitä paljoudesta, niistä runsaista ja maukkaista sitruuna-, banaani-, mansikka-, mustikka-, kookos- ja suklaaherkuista! Se on aivan uskomaton määrä, mitä siellä nauttitaan viinejä, olutta ja leivoksia. Niissä ympyröissä sitä vasta tapaakin kaikenlaisia eri olentoja; kitkeriä kyynikkoja, pimeyden ruhtinaita, tyyppejä, jotka hörähtelevät omille nokkeluuksilleen. Siellä aistii todellista menoa ja meininkiä. Kukapa nyt ei olisi kuullut kerrottavan sumuisista juhlista kuvatuista kotivideoista, joissa soitellaan raakaa musiikkia. Ja klubin yökerhossa meno se vasta villiä onkin. Harjoiteltu on ja nyt alkava kenraaliharjoitus viedään ammattitaidolla läpi, eikös vain!

- On, on, on villiä touhua varmaankin taas. Toisaalta, voisin jäädä kyllä tänne ylös huolehtimaan leiristä. Eikös tänne ole tulossa se arvovaltainen osallistujajoukko haukanmetsästykseen.

- Älkäähän nyt sekoilko. Haukanmetsästyshän tapahtuu nimenomaan suljetuissa tiloissa näytösluonteisesti, ja kuuluu hupiosastoon, ei varsinaiseen naamioleikkiin. Se on sitten taas ihan eri juttu se, kyllähän Te tiedätte tasan tarkkaan arvon herrat ne antiikkiset pidot ja näytökset. Ikävä vain, että kukaan ei enää halua leikkiä sitä matonkäärimisjuttua. Se se vasta kivaa oli, muistatteko, kaikki rullalla ja taustalla soi sämplätyt äänet, jotka hokivat uudestaan ja uudestaan:

Ooooohhh! Auuuauuu!
Sua kaipaan ja tieni raivaan täällä
Kravun kääntöpiirillä alla tähtitaivaan...

Kaikki alkoivat kilvan laulaa sitä hittibiisiä, joka oli juuri sitä samaa tyyliltään mitä Abdulkin oli niin taidokkaasti kajautellut lemmikilleen. Ja siinä koko porukka toisiinsa nojaillen olivat kuin lauma lapsia, jotka syntyvät uudestaan. Ja Erika taivutti päänsä etukenoon kuiskaten laulun lomassa adjutantin korvaan:

- Tiedän, että heillä kaikilla on edessään taiteellinen tulevaisuus. He palautuvat juurilleen, elävät vuosia vanhojen muistojen voimalla janoten aina uusia elämyksiä, uusia seikkailuja.


- Tämä upea tähtien tuike täällä. Tajuan nyt Erika, kuinka typerää minunkin on säilyttää muistini laatikossa samoja vanhoja tarinoita, alan todellakin käsittää nyt mitä äitini tarkoitti sanonnalla, että: ... aina tulee seuraava.....

- Pidä kaalissas vaan, pidä kaalissas ne tarinat, sillä usko huvikses sä voit tarvita niitä nopeammin kuin luuletkaan!

kihahti Erika sähähtäen ja kirmaisi kuin salamanteri luolalle päin professori Johannes Smith, herrat Swartkopft ja Reichter kannoillaan. Mutta mitä tekikään MB, jolle jäi tässä vauhdikkaassa pyörteessä päähänsä tuhat ja yksi kysymystä ja käsiinsä kulahtanut savuava roomalainen öljylamppu, joka pitäisi ehkä kuurata puhtaaksi ...”

¤

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä