Mitä tehdä kun ei aina jaksaisi? Isä ei ole missään yhteydessä lapseen...itsellä ei millonkaan ole vapaa aikaa tämän takia.Kadehdin niitä äitejä ,joiden lapsi viettää joka toisen vkonlopun isänsä luona.Olisi ihanaa edes joskus olla viikonloppu kotosalla tai missä vaan ihan yksin.Mummot ja vaaritkaan eivät ota yökylään lasta, koska hänellä sairaus joka vaatii hoitoa.Ymmärrän tämän toisaalta.Anteeksi valitus,mutta kun aina ei jaksais...
Mitä vaihtoehtoja on?
Yh/isolla/YYllä
16750
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
jos jo et käy yksinhuoltaja yhdistyksessä niin suosittelen. Tai etsi muuten vertais tukea. Monesti niiden kautta löytyy ratkaisu. Tai perheneuvolaanki voi ottaa yhteyttä, ja sosiaalitoimistosta kysyä olisko heillä tarjota tukiperhettä jotta saisit omaa aikaa arjessa jaksamiseen.
asemassa,oli kuin suoraan omasta suustani..
oletko miettinyt että otaisit mll:tä hoitoapua että pääsisit johonkin ? ei kukaan jaksa jos ei elämä pyöri muussa kuin lapsessa.
minulla on kyllä niin että pääsen töihin "pakoon" joka viikonloppu.
onko sinulla minkäikäinen lapsi?
Samassa tilanteessa oon ittekin ollut ja nyt rupee helpottaan kun lapset on murrosiässä ja heillä omia menoja.kuitenki täytyy myöntää että aina ei tosiaankaan jaksanut ja nämä MLL:t ja muut ei ottanut tosissaan kun niiltä apua pyysin. Samasta syystä ex:ä lähti, ei jaksanut kun ei ollut apua tarjolla. Ois pitäny olla joku nisti tai alkoholisti ennen ku apua ois saanut.Nyt ei tuu haettua edes apua miltään taholta sitä vaan yrittää jaksaa.mut jos sulla on ystäviä tai kavereita niin kysy niiltä jos ne auttais.
Itse olen jaksanut ainoastaan siitä syystä että on ollut pakko. Toinen syy on ollut että panen lapset tietoisesti kaiken edelle.
Se kavereiden apu on ollut vähän huono valinta koska kun vihdoin olet vapaa itse on sinulla vuorostasi velvollisuus hoitaa niitä kavereiden lapsia. Eivät he kunnolla ymmärrä yksinhuoltajan avuntarvetta.
Myös olen kokenut ikäväksi kun päihde-porukat apua saavat ja käyttävät vapaa-aikansa sitten päihteiden käyttöön. Eli niinkuin sitä tuetaan siinä samalla kun lapsia autetaan.
Lapset onneksi kasvavat. Ajattele että tulee aika kun ikävöit heitä luoksesi. Ja ajattele millaista elämäsi voisi olla vaikka vain itärajan takana yh-äitinä. Heillä ei ole mitään tukia eikä edes kunnon asuntoja.
Ihminen jaksaa kyllä yllätävän paljon.
Minun jaksamisen syyt ovat täysin päinvastaisia, kuin pakko tai lasten laittaminen kaiken edelle. Kenenkään ei ole pakko jaksaa yksin, sen kun jo tiedostaa, jaksaa kummasti. Ja asiat kun tasapainossa enemmän kuin tärkeysjärjestyksessä, sekin auttaa jaksamaan.
Apua kyllä saa, kun vähän käyttää kekseliäisyyttä, eikä yritäkkään uskotella olevansa yksin arjen suuri sankari. Monihan ei apua edes pyydä kun on ennakkoluuloja, niinkuin juuri teillä, että vain päihdeongeimaiset saa apua.
Ja kauheella uholla yritetään uskotella itselleen ja ex- puolisolle, että minä se pärjään yksinkin. Ja sitten koetaan, että epäonnistututaan, kun sitä apua pitäisikin jostain pyytää ja monesti se jääkin sitten pyytämättä.
Ihminen kyllä jaksaa oikealla asenteella ja asioiden tiedostamisella ja inhinmillisyydellä yllättävän paljon.
Kyllä apua on pyydetty. Parilta naapurilta pyysin ekaluokkalaisen olla aamutunteina kun menin seitsemältä töihin. Eivät suostuneet.
Kännykät onneksi tulivat apuun noihin aikoihin. Tarhaikäisiä pidin viikoloppuisin töissä mukana, hankalaa mutta kunnalta ei saanut hoitoa viikonlopuiksi. Kysyin kyllä.
paikkakunnalla ei ole sukulaisia, ystäviä joitakin mutta heillä omat perheet ja ongelmat. En ole marttyyri. Päätin vain jaksaa. Lasten isä on ulkomailla uuden perheensä kanssa.
...kyllä sen varmaan useimmat tiedostaa että yksin ei tarviis jaksaa, mut jos sitä apua ei oikeesti saa? minkälaista kekseliäisyyttä voi puoliksi tapettu ihminen osoittaa, että sitä apua saa? jos ei ole sukua(mummoja, pappoja yms.) ja ystäviä jotka voisi tai haluaisi ottaa lapset kylään.Tai sitten soskut yms. nekin näköjään valikoi kelle apua annetaan.Ja niitä arjen sankareita ei ole oikeesti olemassa.jotkut vaan kuvittelee että toiset leikkii arjen sankaria, tekemällä kaiken yksin.Ja minun puolelta tämä on kokemusten tuomaa faktaa, sillon kun apua olis tarvinnut niin kellään ei sitä ole antaa, ja jälkeen päin viisastellaan että kyllähän me oltas autettu. Ei taida olla sinulle tuttua?
Mikä taika siinä on, että lapset pittä jonkun ottaa kylään? Rentoutua voi lastenkin kanssa.
Ja ihan väärä käsitys, kyllä niitä arjen sankareita on oikeasti olemassa. Esim. Ne tukiperhe vanhemmat, jotka ottavat luokseen niiden puoli kuolleiden lapset.(ilman valikointia)
Apua olen saanut tai sitten en ole saanut, tilanteen mukaan on eletty. Yhdeksän vuoden rajapyykki on ylitetty yksihuoltaja uralla. Ja ulkomailla työskentely ei ole lasten isän isyyttä poistanut, hieman kyllä hankaloittanut.
Jaa hieman kyllä hankaloittanut?
Meillä isän ulkomaille katoaminen on kyllä isyyden käytännössä poistanut. Vain valokuvissa ja puheissamme hän on isä, eipä muuten.
Mielestäni sinä yh-isukki olet kokenutr samaa kuin minäkin. Apua joko saa tai ei. Luhistua ei voi.
Yöllä on joskus itkettänyt ja ihmetyttänyt miten tähän tilanteeseen jouduinkaan, kun aamulla herätän lastani kouluun kerään jo voimani ja olen onnellinen. Meillä on sentään koti, ruokaa, vapaa maa ja rauha. Onnittelen teitä kaikkia jotka tässä tilanteessa ovat, me kannamme vastuumme muidenkin edestä.
Miksi pitää aina nähdä vain se mitä teillä ei ole. Ja kruunu teille kaikille te olette jotakin me muut emme ole mitään.
..varmaan meillä on samaa kokemuspohjaa. meillä vaan äiti häippäs ja isä jäi.ei voinut sillon luhistua eikä sitä voi tehdä edelleenkään.Mut sitähän sanotaan että mikä ei tapa niin se kovettaa. Ja viime kädessä vastuun kantamisestahan kaikessa on kyse. Tsemppiä sinulle jatkoon, niinku kaikille muillekkin!
Itsekkin tunnen, että minulla on kaksinkertainen vastuu nyt lapsesta, kun isä kadonnut lapsen elämästä kuin tuhka tuuleen!Se vastuu pistää vaan jaksamaan päivä kerrallaan.Elän lapselle tällähetkellä ihan totaalisesti...Onneksi kasvaa kokoajan ja helpottaa sitä kautta minullakin!(oppii päivä päivältä itse hoitamaan myös sairauttaan enemmän, on 8 vuotias)Mutta joskus olisi kiva tosiaankin olla yksin ja tehdä mitä haluaa.Apua minun on tosi vaikea mennä kyselemään...niin se vaan on.
...kyllä halun joskus tehdä niinkuin itse haluaa, eikä se tarkoita sitä että vähemmän lapsestaan välittäs.ja kokemuksesta tiedän että sen avun kyseleminen on alkujaan jo hankalaa ja jos vielä et saa sitä silloin kun tarviit niin vastaisuudessa sitä on vaikeempi kysellä.kuiteniki kannustaisin sinua kysymään joltain taholta apua,esim. sosiaalivirastosta, yms.ja ennenkuin olet niin poikki ettet jaksa sitä enää hakea.se ei ole hyväksi teille kummallekkaa!
Tiesitkö, että jokainen ihminen haluaa saada edes JOSKUS olla yksin? Se kuuluu ihmisen perustarpeisiin tavallaan. Se ei tee äidistä/isästä yhtään sen huonompaa, että uskaltaa myöntää kaipaavansa joskus edes pientä hetkeä vain itselleen. Kyllä se niin on, että akkujen lataaminen ei onnistu, jos lapset ovat vastuulla joka päivä ympäri vuoden. Ja seuraavan. Ja seuraavatkin vuodet.
On niin helppo tuomita, jos itsellä niitä yksinäisiäkin hetkiä on... Kun välillä saa levätä, jaksaa sitä yksinhuoltajan arkeakin paljon paremmin!!
Alkuperäiselle! Kannattaisi puhua sos.toimistossa mahdollisen tukiperheen/-henkilön saamisesta. Myös "varamummoja, -vaareja" ja mieskavereita voit kysellä. Ei sinun ole pakko jaksaa yksin.
Ihminen se olen minäkin ja ymmärrän ihmisten erinlaisuuden. Ja yksin oloakin on monenlaista. Toiset vaatii enemmän ja toiset vähemmän. Minulle riittää työpäivät(jossa olen taas kerran yksin) ja lasten nukkumaan menot, siihen irtiottoon lapsista.
Ja yksinhuoltajan arjessa jaksamiseen. Olen jo yhdeksän vuotta odottanut sitä rankkuutta jota olen saanut kuulla, että se on. Samanlaista elämää se tämäkin on, kun ei siitä tee hiton isoa numeroa.
Sitä voi itsekkin ryhtyä tukiperheeksi/-henkilöksi, yksinhuotajakin voi näin tehdä. Itse aikoinaan kahden yksinhuoltaja opiskelina, tuli etsittyä sitä halvinta asumismuotoa, niin muutettiin tuettuasuminen taloon tukiperheeksi. Se kyllä antoi enemmän kuin otti.
Ihminen se olen minäkin ja ymmärrän ihmisten erinlaisuuden. Ja yksin oloakin on monenlaista. Toiset vaatii enemmän ja toiset vähemmän. Siinä ei ole mitää tuomittavaa. Minulle riittää työpäivät(jossa olen taas kerran yksin) ja lasten nukkumaan menot, siihen irtiottoon lapsista.
Ja yksinhuoltajan arjessa jaksamiseen. Olen jo yhdeksän vuotta odottanut sitä rankkuutta jota olen saanut kuulla, että se on. Samanlaista elämää se tämäkin on, kun ei siitä tee hiton isoa numeroa.
Sitä voi itsekkin ryhtyä tukiperheeksi/-henkilöksi, yksinhuotajakin voi näin tehdä(se ei ole este millekkään). Itse aikoinaan kahden yksinhuoltaja opiskelina, tuli etsittyä sitä halvinta asumismuotoa, niin muutettiin tuettuasuminen taloon tukiperheeksi. Se kyllä antoi enemmän kuin otti.