Leski saa osakseen yleistä myötätuntoa, hänen ei tarvitse jakaa omaisuutta,hän saa ehkä leskeneläkettäkin. Eikä entinen puoliso ole sotkemassa elämää. Näin on!
Leskenä helpompaa kuin eronneena?
Kaarina
622680
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 62
Vanhimmat
ja vaikka oli pakko lähteä väkivaltasen ja uskottoman luota,ei saa kun halveksuntaa jopa omat sukulaiset sitä harrastaa.Kukaan ei lohduta.
josain mielessä kyllä, koska viha tai katkeruus eivät ole päällimäisinä tunteina, vaan suru, kaipaus ja jonkinlainen vaikeasti kuvattava raivo menetyksestä ovat vallitsevia tunteita ja niiden kanssa on elettävä aika pitkään ennen kuin voi siirtyä eteenpäin elämässä.
Niiden tunteiden kanssa ei ole myöskään helppo elää, koska ketään jota voisi "syyttää" ei ole; monta kertaa ne syytäkset tosin kohdataan itseen: olisinko voinut toimia toisin, teinkö oikein, jos kuitenkin. Kun siitä suosta on päässyt yli, on leskenä eläminen helpompaa; sinia ei ole koskaan jätetty, petetty eikä hyljätty.
T:
Paloma
Kun mies kuolee, vaimo saa miehensä omaisuuden, erottuaan saa vain pitää omansa. Useimmiten vaimo sentään saa enemmän kuin oman osuutensa. Kun pistää ukkonsa kylmäksi niin saa kaikki edut.
puolet miehensä omaisuudesta, puolet isän osuudesta kuuluu lapsille - jos vainaja on isä.
täysjärkinen "pistä" ketään kylmäksi, hullua puhettakin.
Jos on keksinäinen omistustestamentti? Siis, ei pelkkä hallintatestamentti?
tuo kommentti oli mauton ja kyyninen.
T.
Paloma
maksettava lapsille joka tapauksessa, ymmärtäisin - en tiedä faktoja.
Keskinäinen Omistustestamentti, joka raukesi erotessa. En tiedä, sen käsityksen sain, että puoliso saa käyttää omaisuutta tahtomallaan tavalla. Toki jotuu maksamaan perintöveron. En nyt mene väittämään, kun asia on "vanhentunut" osaltani.
Aloituskin on kyyninen ja mauton. Totuuden siemen siinä tietysti on - kuten alempana on hyvin perusteltu -, mutta omaisuuden ahnehtiminen on aika mautonta ja kyynistä.
Moni eronnut vihaa puolisoaan niin, että toivoisi tämän kuolleen, ja silloin murha on enää toteutusta vaille. Ei kommentti minusta kovin kaukana totuudesta ollut.
Runoon tekijä kirijoottaa notta:"kun on suurin meillä yhtä niin pieninmätkin tasataan"
Itte oon niin "vanhanaikaanen" jotta jos kerran naimisihin mennähän ja vaikka ei oltas ku päivä naimisis ja itte kualisin niin se mun omaasuus olis sitten sen mun vaimon. Tehköhön sillä sitten kuinka tahtoo. Nua mun nuaret on niin hyviis viroos notta ne ei tällaasille "ketunvahti" paikoolle korvaansa lotkauta.
Ainu vaatimus minulla vaan oliis jos mun vuoroni oliis sitten ensin lähtiä, niin jos se mun vaimoo löis vaikka rautakangin siihen mun hautani päähän ja laittaas ölijyyset vanhat haalarinrauskaat siihen kanginpäähän merkiksi, notta täs se seppä oikoo ketarootaan. Soon saanu parhaan palakan kuitenki, ikilevon elämänikääsestä vääntämisestänsä. Siinä sitä palakkaa, en mä muuta tarvitte. terv. seppä ja pieni kultaanen Tiitu-kani pohojanmaalta.
ottaa,vaikka ex kusetti osituksessa ja elää loistossa uuden kanssa,silti nautin elämästäni yksin yksiössäni.
Erosin miehestäni monista eri syistä, esim. alkoholin liikakäyttö ajoittain yms. Kuitenkin kaikkien näiden vuosien jälkeen voin todeta, että hän oli hyvin lähellä sellaista sielunkumppania, jota haen edelleenkin. Hän kuoli pari vuotta sitten, ja nyt koen olevani "leski", vaikka olimme eronneet jo aikapäiviä sitten! Meillä oli yhteiset lapset ja ne hyvät muistot. Huonoja ajattelin enemmän silloin, kun hän vielä eli ja olisi halunnut minuun pitää yhteyttä enemmän. Silloin ajattelin vain, että miksi ei lapsiaan tapaile. Ärsytti se, että hän tuntui olevan kiinni minussa kuin lapsi äidissään, muttei tajunnut omaa osuuttaan isänä lapsillemme. Syyllisyys vaivaa, vaikka kylmähermoisemmat sanovat, että tein oikein...
..sanoisinko, enemmän oletusta. "Sukulaisrouvan" mies kuoli parikymmentä vuotta sitten alle viisikymppisenä. Tämän rouvan elämä on ollut henkisesti raskasta. Muu suku saattaa olla aika veemäistä, paremmin tuu ja sano. Nimenomaan edesmenneen puolison suku.
Jos ny omaa eroani ajattelen, en ole saanut halveksuntaa tai muuta sääliä osalleni. Ainakaan edessäpäin.
kateellinen lesken osasta?
Uskomatonta.
Kuka sitä ny lesken osaa karehtis?? Viimeeseksi tammikuun kultaanen likka, eikä hän ny ainakaan oo sellaasta tarkoottanu.
Yksinääsen elämä on ny mitä on, onko sitten puoliso kuallu vai muutoon erottu. Sellaasta tyhyjän orotustaha se on, varsinki ku tenavat on aikuusia ja omiis elämissään.
Itte oon jämähtäny tähän yksin olohon, en mä tästä aina likikään pirä. Se varmahan menöö naisilla paremmin, ukoot on vaan aika onnettomia ku jäävät yksin. Usiasta tuloo sellaanen vanhemmiten "riihitonttuu" Ei aina oikeen taharo siistit kehuja kestää.
Saa nähärä millaanen minusta, jos elonpäiviä piisaa. terv. seppä ja kovasti siisti ja rakas pieni Tiitu-kani pohojanmaalta.
ostaa lasit :)
sie aina katot rivit väärin..huoltsikalta saa edullisi lukulasia :)
Tarkottnut sitä minulle :)
Voi mua toheloa, mä aattelin notta ny siellä moititahan meirän kultaasta tammikuun likkaa. Ei se tua Tiitukaan sitten hoksannu sitä vaikka täs naamat kiinni ruuruus ollahan.
On minulla silimäklasiit, sellaaset oikeen komiat ja tyyrihin näkööset. Pyyrän nöyrimmästi anteeksi huolimattomuuteni a.matzonilta. Hävettää ny pikkuusen kyllä mua. ANTEEKSI syrämestäni. terv. seppä ja toinen tohelo pieni Tiitu-kani täältä kotoa.
Voi kulta a.mazon anna ny sepälle varsin anteeksi ku töppäälin nuas kirijootuksissani. Oon sellaanen välihin hätäänen tohelo, en tarkoottanu. Nua tytööt onneksi huomas. Pyyrän kovasti ny anteeksi. terv. kaks toheloa täältä kotoa, seppä ja pieni kultaanen Tiitu-kani.
Jotenkin aavistin että vastauksesi meni väärälle henkilölle.
Joten siis saat anteeksi ilman selityksiä! :))
On niin että miten tahansa puolison menettää, se on silti katastrofi elämässä. Kuolema on kuitenkin niin lopullinen, sen takia kauhea.
Ne unelmat ja se mennyt elämä kaikkineen, putoaa johonkin pohjattomaan mustaan kuiluun, josta oli hidasta ja raskasta nousta. Pakko oli nousta ja päästä ylös takasin elämään. Suru ja murhe on aina henkilökohtaisesti koettu. Eikä se ole mitattavissa..
On justihin nuan ku saanot, a.mazon.
Kuolema ei lupia kysele, se tuloo ja ottaa vaikka kuinka potkis vastahan.
Minä oon ollu jo pitkähän yksin, tullu jo sellaanen elämäntapa. En saa lähäretyksi oikeen mihinkään, varmahan oon koko loppu elämäni yksin tai tuan Tiitu pikkuusen kanshan täs eletähän.
Ittelläni ei oo ku hyviä muistoja naimisiis oloosta, se oli mun elämäni parasta aikaa. Keväällä tuloo jo kymmenen vuotta. Ja tuntuu ku se oliis ollu eilen ja mä oon kymmenen vuotta vanhempi ku silloon olin. Minulla ei oo ollu minkäänlaasta nais suhuretta sen jäläkehen. Kyllähän mä oliisin niitä saanu, ihan helepostikki, ei vaan oo huvittanu. Jos joku sellaasta esittääsi niin menisin ku kilipikonna kuoreni alle. Nuolemahan haavojani, en tierä mikä oliis oikeen ja viisasta. Minä en sitä tierä, en vaikka aattelen millä malliilla. Joskus tuloo aateltua jotta kuinka minusta on tullu tällaanen, mikä voima se on joka ohojaa mua? Miksi minä en pääse vapaaksi? Sitä minä en tierä. terv. seppä ja pieni rakas Tiitu-kani täältä kotoa.
Vastaan, vaikka tuo teksti ei minulle ollutkaan. Niin miksi? Eipä siihen osaa vastata. Pakolla ja painostamalla ei tuu mitään se on ihan selvä asia. Eikä sun pidä ajatella mikä olisi viisainta. Viisainta taitaa olla se, että antaa asioitten kulkea laillansa. Se tulee eteen, kun on tullakseen eikä siinä sitten enää kysellä mitään eikä mietitä. Se on juuri niin.
Kyllähän sitä olisi saanut uuden miehenkin, se vaan ei ole tuntunut sopivan tähän elämäntilanteeseen ja sitä menee lukkoon ja laittaa ympärilleen "muurit". Sen kuulemma vaistoaa, ettei pääse lähelle.
Niin se vaan on ja kuitenkin "ihmisen on ikävä toisen luo".
sen vaikeammaksi se tulee. Itse jäin leskeksi hyvin nuorena, olin alle 35 kun mieheni kuoli ja olen yksin kasvattanut lapseni aikuiseksi. En tietenkään ole ollut kokonaan yksin kaikkia näitä vuosia; rakkastaman miehen kuolemasta toipuminen on raskas asia ja siihen menee monta vuotta eikä sitä voi kuitata kyynillisillä lausahduksilla omaisuuksista ja miten ei "ukko" ole häiritsemässä. Myohemmällä ja etenkin jos mies oli rakas ja hyvä niin rima kyllä jää korkealle ja vaatimukset voivat olla niin kovat että siinä leikissä moni kevyen sarjan ukkeli kyllä joutuu luovuttamaan.
Miksi siis huolisin jotain kelvotonta kun olen paremman arvoinen?
Onko parempi olla yksin kuin huonossa seurassa?
Onko parisuhde kaiken a ja o?
T.
Paloma
Juuri tuota olen monasti ajatellutkin onko parisuhde elämässä niin tärkeä, että sitä pitää pakosta hakea? Se taitaa olla jollakin tapaa "ympäristön vaatimus". Ajatellaan, että ihmisten tulisi elää miehenä ja naisena yhdessä. Aivan kuten sanoit, onko parempi olla yksin kuin "huonossa seurassa". Laitoin sitaatteihin, välttämättä ihmisissä ei ole vikaa, vaan asiat eivät toimi kahden ihmisen välillä.
Kyllä, mitä enemmän aikaa kertyy menneestä suhteesta sen vaikeampaa on alottaa suhdetta vastapuoleen.
Ystävättäreni on eronnut, ja minä leski. JHa voin ihan suoraan sanos, että kohtelu esim. työhönotossa on erilaista, eronnut jää toiseksi.
Jokainen leski saa leskeneläkettä, ja alaikäiset lapset myös.
Eikä kaikki lesket ole surevia muumioita, joku voi olla myös iloinen, että monien vuosien piina päättyi vihdoin !
Isa
Että voit samaistaa surevat muumioihin. Surutyön tehtyä useimmat lesket jatkavat varmaankin normaalia elämää sen enempää muumioimuttumatta. En todellakaan koe itseäni miksikään muumioksi vaikka en olekaan iloinen että pääsin jostain "piinasta".
Jokainen tapaus on varmaan erilainen ja on turhaa tehdä mitään yleistyksiä. Minä olen leski "vasten tahtoani" ja en sen iloisempi tai surkeampi kuin muutkaan ihmiset.
T.
Paloma
Yksin ei ole hyvä olla kenenkään. Siinä ihminen menee hukkaan...
Minulla on sinulle asiaa, kerrottavaa, kunhan vain saan valmiiksi ajateltua ja paperille sopivaksi mietittyä...
Ei se kuule ole eronnen naisenkaan osa helppoa. Yksinäisyyn nyt on varmasti sama oli eronnut tai leski.Leski voi surra mutta eronnut ei saa surra. Tuttavat sonovat mitä sä sitä runttia suret pitää unohtaa. Aikuinen lapsikin ihmettelee kuukaudenpäästä erosta, mitenkä sulla on niin vaikeeta tuo ero kun ei isälläkään ole vaikeaa. Oma vanha äiti, että kyllä sussa oli vika kun mies uuden löysi. (no tottakai olikin osittain ainakin)Tuli muutto vuosikymmenien asutusta kodista heti uusi vaimoke tilalle, kotiin ja mökille, entisiin yhteisiin harrastuksiin. Itse muutin tyhjin käsin pois. Koko elämä ihan uusiksi. Eronnut nainen saa kyllä katkeroitua mutta ei surra. No nyt tuttavat kilvan kertoo miten huonosti sillä menee uuden vaimonsa kanssa,(meneeköhän sittenkään) luulevat varmaan helpottavan oloani, eikä kukaan tule leskelle kertomaan sellaisia asioita josta olit avioliiton aikana onnellisen tietämätön. Ikävää kuulla sitten jälkeenpäin minkälaisen ihmisen kanssa sitten olitkaan yli 30 vuotta elämästäsi. Tulen nyt näistä puheista kuitenkin entistä surullisemmaksi, kun se vihan ja katkeruuden kausi alkaa olla takanapäin ja tulee sellainen olo olisiko sitä sittenkin pitänyt yrittää vain enemmän.
Eronneena ei voi myöskään perheen eikä tuttavien kanssa muistella sitä hyvää eikä niitä yhteisiä hyviä aikoja, eikä sitä hyvää mikä siinäkin ihmisessä kuitenkin oli.Toivon kuitenkin, että sekin aika joskus tulisi.
En Nut kuitenkaan ole millään tavalla kateellinen leskille. Leskelle tulee taas ehkä vaikeuksia oman vihantunteensa kanavoimisessa,ilman syyllisyyttä. Eronneella on taas siihen olemassa selvä kohde.
Onhan se niinkin, että puolesta ihmisistä jotka elävät avioliitossa tulee jossain vaiheessa elämässään leskiä.
ei ole lopulta merkitystä vaikka itseni ex-huijasikin.
Minulla on todella nyt ihminen jolle ei merkitse raha yhtään.
leskenä 5kk. Tämä ilta on ollut taas ihan "kaaos". Kuuntelen H&p dikikanavan kautta ja kaikki laulut REPII niin hirveästi ettet voi edes kuvitella. Mä en sääliä tarvitse, mutta mun on HIRVITTÄVÄ ikävä, sittenkin. Oli meilläkin vaikeita ja tosi vaikeita aikoja, silti kyyneleet on tämänillan kaipauksen tunnus! Tekis mieli kirota koko sana LESKI ja kuolinpesä perintö ym.ym.
Liittomme oli lähes 30v. Äsken Taipale lauloi "Annoin sydämen, annoin nuoruuden" huh.
Miksi kuuntelet musiikkia joka saa sinut surulliseksi ? Olen myös leski, lähtökohdat olivat toiset. Olin helpottunut kun hän kuoli.
Sain vihdoin turvallisen elämän ja rauhan nukkua öisin.
Miksi ruokit suruasi, surullisella musiikilla?
Hänen muistonsa elää, mutta myös sinun pitää elää, eikä nyyhkyttää itsesäälistä jossain nurkassa !
isa
julma ja kovasydäminen nainen.
vaan elän musiikista! Kaikki eilisenillan kappaleet oli ruoskaniskuja sydämeen. En edes kyhjötä nurkassa, vaan kun ikävä iskee se iskee lujaa. Miksi muuten ei ennen kaikki kappaleet olleet surua, meitä? Illalla päätin n.24.00 kuunnella "hyvänyön" laulun meille. Arvatkaa mikä tuli?... "Hiljaiset sillat" menee jotenkin näin "oothan tähtnä taivaalla kuitenkin"
Hyvää reippaampaa päivää teille ja ennenkaikkea itselleni.
Ymmärrän sinua, ja olen iloinen siitä, että entinen vaimoni on hengissä ja terveenä. En tajua, miksi pitää olla katkera vielä eron jälkeenkin. Nykyään eron saa kätevästi. Itseään ja saamattomuuttaan saa yleensä syyttää, jos kärsii huonossa liitossa, ja lähestymiskiellonkin saa melko helposti, jos on tarpeen.
Sille, joka ei eroa uskalla ottaa, puolison kuolema voi olla helpotus. Ero on oma ratkaisu, ja siitä on kannettava vastuu toisin kuin kumppanin kuolemasta.
Luulen, että mitä voimakkaammin surunsa uskaltaa kokea, sitä nopeammin siitä voi toipua. Hyvän avioliiton jälkeen kuoleman suru on helpompi kestää, näin väitetään, vaikka Sepän kohdalla on käynyt päinvastoin.
Olen leski ja tietysti oman surutyöni läpi käynyt, mutta haluaisin antaa neuvon muille sureville. Älkää jääkö piehtaroimaan omaan suruunne, tuollaiset musiikki kappaleet, käymiset sivuilla esimerkkinä canser / sururyhmä, ovat helpotus alussa, mutta niihin ei saa jäädä, muuten suru on aina läsnä ja kuitenkin sinun elämän pitäisi jatkua. Panin puolisoni kuvan pois aika pian, sillä muuten hän oli muistuttamassa itsestään joka hetki. Suru jää tietyllä asteella elämään, mutta kyllä oman elämän on pystyttävä jatkumaa.
voi kirjoittaa miten pitkään tai lyhyeeen ajanjaksoon suru TÄYTYY surra. Alussa oli jo hautajaiset se rima jonka jälkeen elämä huomattavasti helpottaa. Näin minulle kertoi itseäni vanhempi mies jonka äiti oli päässyt maalliselta polulta. Mieheni kuoli äkillisesti kotiimme. Ei annettu aikaa tottua eikä hän kertonut meille miten "pannuhuoneessa" esim. toimitaan!eikä öljysäiliön täytöstä , hän vain lähti ja jätti ikävän.
En ymmärtänyt ihan oikeasti mitä kuolema on ennenkuin isäni kuoli.
Vaikka isäkin oli hyvä ja välillä vähemmän hyvä, niin ei todellakaan ensimmäisinä tulleet ajatuksiin ne vähemmän hyvät muistot, - vain ikävä ja suunnaton suru, ja sen surun aiheuttama väsymys.
Surua kesti "useamman" vuoden, ehkä parikin vuotta ja nyt se pikkuhiljaa on väistynyt taustalle hetkittäisiksi kaipauksen tulviksi.
Anikka sitten kun, jos puoliso lähtee äkkiä..ja vaikka miten...suru väistyy hiljaa kuin pilvi auringon edestä..surren.
Olen ollut leski 34-vuotiaasta sakka ja pidän vieläkin vihkisormustani. Mieheni kuva on myös kehyksissä piirongin päällä. Pidän edelleenkin yhteyttä mieheni sukulaisiin ja appivanhempani olivat minulle läheisiä heidän kuolemaansa saakka välimatkasta huolimatta.
En itse kylläkään koe surevani vaan että en halua unohtaa häntä koska hän oli fantastinen ihminen ja ei ansaitse joutua unohdetuksi.
T.
Paloma
Rehellisesti sanoen, tunnen jopa syyllisyyttä siitä, että olen onnellisempi nyt leskenä, kuin hänen kanssaan avioliitossa.
Avioliitto oli painajainen, josta nään ei toivottuja unia vieläkin 11 vuoden jälkeen.
onnellinen-leski isa
ruokaa?
Eikö ero olisi ollut parempi vaihtoehto?
T.
Paloma
Mielestäni 50 vuotias ihminen on kypsä ajattelemaan itsenäisesti eikä rupea erottelemaan niin ja näin vaan huomioi silloiset olosuhteet. Sillä selvä. Jos epäilee, ottakoon selvää suoraan joko asianomaiselta tai läheiseltä, miten on asianlaita. Eihän ehditä loukkaantumaan kuin arvostelemaan asiaa mitään tuntematta. Juuri 50 vuotias on alkanut oppimaan hienotunteisuutta kysymään ns. suoraan. Elämä opettaa. Hävetkää jos ette opi vielä tuossa iässä, mutta toivoa on vielä jatkossa oppimaan.
tietä leskeksi jäänyt saa ympäristön sympatiat paljon helpommin kuin ns. elävän kumppanin lesket. No, sinkkujahan jää molemmissa tapauksissa. Avioero on aina raastava pahimmassa tapauksessa oikeudenkäynteineen. Riidat lasten huoltajuudesta, omaisuudesta jne.. Kun kumppani "nukkuu pois" luonnollista tietä jää useinmiten vain lapset jotka voivat vaikeuttaa ns. lesken elämää. Jos suhteet lapsiin ovat kunnossa elämä jatkuu normaalina ainakin suruajan jälkeen..
Kyllä usein ainakin pienellä paikkakunnalla ns. elävän kumppanin leski on turhan usein julkisesti ihmisten riepoteltavana ja sukulaisten sekä naapurien hyljeksittävänä. On vain kestettävä paineet ja jatkettava elämää niinkuin mikään ei olisi muuttunut....
Leskeä ymmärretään ja lohdutetaan, se on luonnollista. Eronnutta ei tarvitse lohduttaa, hän on yleensä itse tietoisesti tiensä valinnut.
Ja mitä niistä sympatioista? Mihin niitä muka tarvitaan? Oikeat ystävät pysyvät ystävinä, ja erossa ystävät usein ositetaan siinä kuin omaisuuskin.
mieltä, minun leipä ei levene joskaan ei kapenekaan "sympatiat??" samantekevää mitä miettivät eivät he sisintäsi tunne kuitenkaan.
minut, kun olin 21 vuotias, toisen naisen vuoksi,
jäin kaksivuotiaan pojan yksinhuoltajaksi.
Suurin ongelma mulle oli ukkomiehet, jotka piiritti mua, eronneena oli pirun vaikea olla vuonna 1970!
En sekaantunut ukkomiehiin, mutta jos kirjoittaisin muistelmakirjan, monen, monen miehen housunpuntit tutisis, kun he lukis sitä kirjaa.
Todelliset ystävät ovat edelleen ystäviäni ja kulkivat palan epätoivoista matkaa kanssani. Nyt ovat ystäviä edelleen eikä tarvitse enää kantaa eikä surra minun murheitani. Elämään palaa ajan kuluessa ilo takasin :)
tosi että "oikeat" ystävät pysyvät kuin yskös Junttilan pirtin lattiassa. Toiset taas ovat olevinaan ystäviä kuitenkin selkään puukottaen.
Sympatiathan ovat usein kuin lastu lainenilla eli muuttavat suuntaansa tuulen mukaan. No ne ehkä auttavat ensi alkuun kunnes jne...
leskiä, voi voi.
Helppoa, todella helppoa on olla eronneena kuin leskenä.
Suurimpana asiana on; Antaa anteeksi sen, mistä ero aiheutui, eikä katkeruudenjuuri olisi kasvattanut vihanhedelmiä omaan sydämeen.
Eikä niistä niin helpolla pääse eroon.
Eipä kyllä aviossakaan ole herttaista, jos aina on riitaisuutta.
ja samalla mielellä kanssasi :)
Leski voi ja parempi että antaa kaikenanteeksi niin eronnutkin tekee, mutta entä jos toinen ei sitä tee. Kuolema on lopullista, ero ehkä, jos,ja jos ei
Sinulle... :)
Toivoin että olis edes kuollu. Kovaa kyytiä mutta kyllä sinä jaksat, olen varma. Lapsia älä anna käyttää välikappaleena, itse eikä toisen sitä ei antais itselleen koskaan anteeksi.
Se on vääjäämättömästi ohi surun hälvettyä. Eronneella ukko roikkuu elämässä kaikkine toiveineen ja tosiasioineen. aikamoista söhellystä tää elämä, ei kaikke oo tilannu.
vaikeaa, mutta taloudellisesti usein eronneella vaikeampaa, se on tosiasia.
minun tapauksessani toki ei, koska olimme niin nuoria molemmat kun mieheni kuoli ja elämä oli vasta alussa. Maallista mammonaa ei ollut ehtinyt vielä kerääntyä, olimme molemmat vasta hiljakkoin saaneet korkeakouluopinnot päätökseen, hankkineet perhettä ja muuttaneet maata. Taloudellisesti en hyötynyt lainkaan leskeydestäni; pikemminkin päinvastoin. Jouduin kantamaan vastuun perheestäni yksin. Nyt sekin on täytetty.
T.
Paloma
tarkoitukseni ei ollut yleistää.
Huomenta vaan Paloma :)