Saamaasi kohtelua lapsena, jotta olisit nyt (vielä) parempi, onnellisempi ihminen? Me vanhemmat assithan emme koskaan tienneet olevamme asseja - se on hyvin uusi dignoosi. Tai paremminkin, se on tullut tunnetuksi vasta viime vuosina.
Minun assiuteni on itsediagnosoitu vasta lähemmäs nelikymppisenä. ÄO:ni on hyvin korkea (yli 160) ja luulin aina, että juuri älykkyyteni vuoksi olen erilainen. Jos olisin tiennyt aspergerista lapsena, tai paremminkin, jos kouluterveydenhoitaja ja opettajat olisivat siitä tienneet, olisin hyvinkin saattanut joutua jonkinlaiseen 'kuntoutuskierteeseen'. Ja se olisi varmaan ollut tuhoisa minulle. Isäni oli myös assi, mielestäni, ja äiti luonnevikainen narsisti. Paras tapa auttaa koko perhettä olisi ollut potkia äiti pihalle. Isä olisi rakastavasti hoitanut koko katraansa.
Se, mistä minulle olisi ollut apua, olisi ollut jonkinlainen assikerho (mieluummin jollain eri nimellä, miksi pitäisi leimautua?), jossa olisi opeteltu arkielämän outoja sääntöjä. Meille olisi voinut antaa smalltalkin fraasisanaston, ja olisimme voineet näytellä kohtauksia tavallisesta elämästä, ja keskustella noista hassuista ja käsittämättömistä asioista, kuten tervehdykset, kuulumisten vaihto, toisen kuunteleminen, miten ilmaista haluavansa olla ystävä jne. Se oli kaikki minulle hepreaa. Silti tiesin olevani älykäs, enkä olisi hyväksynyt (yleensä älykkyydeltään hyvin keskinkertaisten) hoitajien ja psykologien alentuvaa suhtautumista. Nokkelana olisin ehkä oppinut manipuloimaan heitä ja antamaan heidän haluamiaan vastauksia, mutta en olisi hyötynyt siitä itse. Olisin tullut yhä vihaisemmaksi, tuntenut itseni vainotuksi ja aliarvioiduksi. Ehkä on hyvä, että jotenkin sain sinniteltyä 'normaalina'. Elämäni sujuu nyt hyvin! Teen työtä yhden hengen yrityksessä, kotona, ja olen tavattoman onnellinen, tuottelias ja voin hyvin taloudellisestikin. Olen löytänyt oman paikkani tässä maailmassa, äidistä huolimatta. Ai niin, katkaisin kaiken yhteydenpidon äitiin jo vuosia sitten. Se oli terapeuttista.
Minun assiuteni on itsediagnosoitu vasta lähemmäs nelikymppisenä. ÄO:ni on hyvin korkea (yli 160) ja luulin aina, että juuri älykkyyteni vuoksi olen erilainen. Jos olisin tiennyt aspergerista lapsena, tai paremminkin, jos kouluterveydenhoitaja ja opettajat olisivat siitä tienneet, olisin hyvinkin saattanut joutua jonkinlaiseen 'kuntoutuskierteeseen'. Ja se olisi varmaan ollut tuhoisa minulle. Isäni oli myös assi, mielestäni, ja äiti luonnevikainen narsisti. Paras tapa auttaa koko perhettä olisi ollut potkia äiti pihalle. Isä olisi rakastavasti hoitanut koko katraansa.
Se, mistä minulle olisi ollut apua, olisi ollut jonkinlainen assikerho (mieluummin jollain eri nimellä, miksi pitäisi leimautua?), jossa olisi opeteltu arkielämän outoja sääntöjä. Meille olisi voinut antaa smalltalkin fraasisanaston, ja olisimme voineet näytellä kohtauksia tavallisesta elämästä, ja keskustella noista hassuista ja käsittämättömistä asioista, kuten tervehdykset, kuulumisten vaihto, toisen kuunteleminen, miten ilmaista haluavansa olla ystävä jne. Se oli kaikki minulle hepreaa. Silti tiesin olevani älykäs, enkä olisi hyväksynyt (yleensä älykkyydeltään hyvin keskinkertaisten) hoitajien ja psykologien alentuvaa suhtautumista. Nokkelana olisin ehkä oppinut manipuloimaan heitä ja antamaan heidän haluamiaan vastauksia, mutta en olisi hyötynyt siitä itse. Olisin tullut yhä vihaisemmaksi, tuntenut itseni vainotuksi ja aliarvioiduksi. Ehkä on hyvä, että jotenkin sain sinniteltyä 'normaalina'. Elämäni sujuu nyt hyvin! Teen työtä yhden hengen yrityksessä, kotona, ja olen tavattoman onnellinen, tuottelias ja voin hyvin taloudellisestikin. Olen löytänyt oman paikkani tässä maailmassa, äidistä huolimatta. Ai niin, katkaisin kaiken yhteydenpidon äitiin jo vuosia sitten. Se oli terapeuttista.
Vastaukset 24
Vanhimmat
kohtelu oli hyvästä nykytilannetta ajatellen, siperia opetti, oli opittava tulemaan toimeen sosiaalisissa tilanteissa.
Kaikenkaikkiaan elämä olisi ollut helpompaa jos olisi ollut vähän pehmeämpi lasku ja ymmärtäväisempi suhtauminen mm opettajien taholta, jos siis tälläisestä diagnoosista olisi silloin tiedetty - toisaalta,liika paapominen olisi ehkä tehnyt paljon toimintakyvyttömämmän, älykkyyden korostaminen ylimielisen...Joka ärsyttää minua aivan suunnattomasti - assius ei ole synonyymi automaattisesti korkealle älykkyydelle, mutta jotkut toivoisivat sen olevan ja retostelevat sillä. Se taas kertoo moukkamaisuudesta enemmän kuin siitä "älystä."
Itse vaihtaisin assiuteni pois riemumielin, koska elämä sen kanssa on enimmäkseen hyvin hankalaa ja yksinäistä, minä en moista diagnoosia halunnut, se vain annettiin ja sen kanssa on elettävä.
myötä. Itseasiassa lapseni on joutunut kärsimään paljon enemmän kuin itse aikoinani. Olin vähällä joutua mielisairaalaan tutkittavaksi, mutta onneksi assimainen isäni ajoi asiaa ehdottaneen psykologin pois kotoa "hippulat vinkuen" kirousten saattelemana: "P..kleen aivonkutistaja! Poikani ei ole hullu. Itse olette hullu, kun sellaista väitätte!".
Vaikeuksia oli tuolloin koulunkäynnissä, mutta selvisin niistä panostamalla aina asioihin, jotka olivat vaikeita minulle. Hakeuduin lopulta jopa ammattiin, joka on sosiaalisesti haastava, eikä periaatteessa sovi minulle, mutta olen ottanut vaikeudet haasteena ja näin pärjäillyt elämässä. Tosin olen myös saanut elää nuoruuteni erikoiskiinnostuksen kohteen kanssa myös työssäni - tämä on antanut voimavaroja selviytymiseeni tässä sosiaalisessa viidakossa.
Niin mutta oma lapseni joutui kärsimään siitä mistä en itse joutunut kärsimään. Äitinsä oli sitä mieltä, että lapsi pitää tutkia koulunkäyntivaikeuksien takia. Tämä johti lapseni aivan väärään psykiatriseen laitoshoitoon, jossa pieni lapsi leimattiin skitsofreenikoksi ja äitinsä jääkaappiäidiksi.
Itse uskoin aluksi moniammatillisten "asiantuntijain" diagnoosiin. Mutta kun "hoito" oli lapsen kidutusta. Reklamoin sairaalan johdolle, mutta turhaan. Minut leimattiin psykopaatiksi.
Pyysin lapselle neurologin konsultaatiota, mutta turhaan. Lopulta sain sen järjestymään osaston kesäsulun aikana. Tuloksena oli sekä isän että lapsen asperger-diagnoosi. Nyt tajusin, että aiempi psykiatrian moniammatillisuus merkitsi, että kenenkään ei tarvinnut ottaa vastuuta virheellisestä hoidosta, joka jatkuu edelleen. Asperger on psykiatrin mukaan kiistanalainen diagnoosi!
älykkyyteni ympärille? ÄO kertoo älystä. Äly ei ole samaa kuin viisaus eikä myöskään samaa kuin kirjaoppineisuus. Minulle älykkyyteni on aina ollut asia, josta olin tietoinen, ennen testiäkin. Ei se ole pröystäilyn eihe sen enemmän kuin pitkä lainehtiva tukkani tai solakka vartaloni - se on vain yksi ominaisuuteni. Mainitsin sen, koska ajattelin nuorempana, että erilaisuuteni johtui siitä. Yritin sopeutua keskivertoihmisten joukkoon, mutta yhteisiä kiinnostuksen kohteita oli vaikea löytää. Vasta kuultuani aspergerista oivalsin, että kyseessä ei ollutkaan korkea älykkyyteni yhtä paljon kuin matala sosiaalinen älykkyyteni.
Niin, ei assius ole samaa kuin älykkyys, mutta assi voi olla älykäs. Ja keskiverto tai typeräkin voi olla assi.
...heittomerkkejä sinun älykkyytesi ympärille, vaan ihan yleisesti sanan ympärille, jota ei oikein voi määritellä. Tai voi, mutta lukemattomilla eri tavoilla.
Luultavasti koska satuin olemaan harvinaisen ärtyneellä tuulella ----> seurausta siitä, että luulin ja toivoin hiljattain eräässä asperger aiheisessa tilaisuudessa tapaavani vihdoinkin edes yhden ihmisen, joka olisi hiukan samalla aaltopituudella kuin minä - sen sijaan kohtasin lauman itse itselleen diagnoosin tehneitä jotka tuijottivat minua kuin sonni uutta veräjää -ymmärtämättä yhtään mitään, mitä koitin sanoa. Joten aspejen keskelläkin voi olla tavattoman ulkopuolinen ja liian outo porukkaan.
siksipä puhutaankin mieluummin autismin spektrin piirteistä. Tälläkin palstalla taitaa kirjoitella monia itsediagnoosin tehneitä. Sinänsä diagnoosi ei ole itseisarvo edes näin vertaiskeskusteluissa.
Mutta kyllä täältä verkosta on samaakin aaltopituutta löytänyt ehkäpä paremmin kuin tilaisuuksissa. Itsekin olin menossa erään assitapaamiseen, mutta nähtyäni porukan kiersin sen kaukaa. Ehkäpä tuo reaktio liittyi tähän oireyhtymään, jonka piirteitä neurologikin on minussa huomannut.
Olen kieltämättä sanonut assien olevan keskimääräistä älykkäämpiä.
Itse olen lähinnä onnellinen älykkyydestäni. Minä en pidä ketään ihmistä huonompana, tai parempana. Älykkyys ei tee ihmisestä parempaa. Eikä myöskään huonompaa. Jos joku tuntee itsensä huonommaksi ja pyrkii sitten saamaan toisen tasoisen älyn omaavan huonommalta, hän voi miettiä, miksi hän liittää älyn paremmuuteen. Onko tämä epämääräinen sana saanut ehkä väärän, tai liiallisen merkityksen tälle henkilölle.
Olen koko ikäni elänyt "idioottina". En ole kertonut älykkyydestäni kenellekkään, eikä minulla ole sitä tarvetta tehdä. Voin vain naureskella, kun narsistit ja sosiopaatit koittavat epävoisesti takertua kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan saadakseen minut näyttämään typerältä, jotta näyttäisin "huonommalta".
Ei niin pitkä aika sitten sain kuulla, että älykkyysosamääräni on pienempi, kuin kengännumeroni. Tietysti tämä nauratti, sekä vitsinä, että siinä mielessä, kuinka vikaan arvio meni.
Käytännössä sosiaalisessa kanssakäymisessä narsistit ja sosiopaatit asettavat joitain luupäisimpiä ja itsestään liikaa luulevia käskyläisiään "älykkään" asemaan, kasvattavat näistä "älykkäitä".
Oikeasti älykkäät taas koetaan uhkana ja heidät markkinoidaan vähä-älyisiksi.
Käytännössä ns. rahvas palvoo ja arvostaa suurimpina neroina narsisteja ja sosiopaatteja epäjumalinaan.
Käytännön tasolla psykopaateiksi haukutaan niitä, joita manipuloidaan ja joilta viedään ihmisarvo, jotta oma psykopaattinen toiminta voitaisiin oikeuttaa.
En todellakaan haluaisi kuulla, että olen retostellut älylläni, koska ainoa syy tähän on se, että olen joutunut katselemaan tyyppejä, joilla ÄO on luokkaa 85 ja jotka on nostettu sosiaalisen sopivuuden nimissä neroiksi.
Todellisessa elämässä on älykkyys ratkaistaan sillä, kuka osaa parhaiten markkinoida omaa älykkyyttään ja sillä, keiden annetaan sosiaalisen sopivuuden nimissä olla älykkäitä.
Olin itsekin hiukan huonolla tuulella. Hassu, 'normaali' siskoni, jolle vasta hiljattain kerroin arvelevani olevani assi, alkoi analysoida elämääni. Emme olleet tavanneet vuosiin (asun kaukana), ja hän päätteli pitkän lennon rupsauttamasta naamastani ja matkan stressaavuudesta aiheutuneesta lyhytpinnaisuudestani (isä oli kuolemaisillaan), että olin muuttanut maasta 'paetakseni' jotain Suomessa. Hän keksi, että olin varmaan tehnyt jonkin rötöksen, ja pakoilin poliisia! Miksi muuten olisin vapaaehtoisesti muuttanut Suomi-onnelasta! Olin raivoissani, oikein assimainen (tai aasimaisen) kiihkon vallassa, ja teilasin siskon parhaani mukaan. Vasta seuraavana päivänä kaduin.
Assiraivo on kauhea juttu. Minulla oli asiakas hiljattain, joka oli mielestäni assimainen. Hän kirjoitti pitkiä sähköposteja tilauksestaan, 70 kaiken kaikkiaan, ja minulta meni ehkä pari työpäivää niiden lukemiseen ja vastaamiseen - ilmaiseksi. Ja tuotteen saatuaan hän ei ollut tyytyväinen, ja nimitteli minua kuin ei kukaan toinen koskaan. Se oli oikeastaan aika hauskaa. Nyt hän varmaan katuu, mutta nolasi itsensä niin pahasti, ettei voi enää ottaa yhteyttä. On se vaikeaa.
Minä olen löytänyt ihastuttavimmat ihmiset insinöörien joukosta. Joko he ovat asseja, tai ainakin ajattelevat samantapaisesti kuin järjestelmällinen, pikkutarkka assi.
ja hän on epämiellyttävä itsekäs ihminen. Ei assius takaa että toisesta voi pitää.
enemmän kuin muilla paikkakunnilla USA:ssa. Mitenkähän
Minua on askarruttanut nyt vanhempana oma suhteeni uskontoihin. Suhde uskontoihin periytyi äidiltäni joka opetti iltarukouksen. Koulu-ikäisenä tämä usko alkoi horjua, kun rukouksiani ei kuultu ja tajusin, että pilven reunalla ei istu pitkäpartaista ystävällistä isä-hahmoa. Alle 4-vuotiaana suhteeni joulupukkiin horjui ja 8 vuotiaana menetin sen kokonaan. Luonnontieteen opetuksen ansiosta myös ukkosella kohtaamani ja pelkäämäni ukko ylijumala menetti tehonsa.
Kuitenkin ympärilläni uskontoa ei voinut olla kokematta. Aamun avaukset tai kirkossa istuminen ja pitkäveteiset saarnat kummallisine rituaaleineen herättivät lähinnä ihmetystä eivätkä sopineet varsin tosikkomaiseen ja konkreettiseen ajattelumalliini. Etsin aina evidenssiä. Jos sitä ei löytynyt ei myöskään uskoa minusta löytynyt. Kansanopistossa kuulin pappi Gruntvigista, tanskalaisesta kansanopistojen isästä, joka jo 1800-luvulla totesi: "Uskontoa ei pidä opettaa, sillä se on uskon asia".
Gruntvigin lause jäi mieleeni, kun omaa maailmankatsomustani myöhemmin tutkailin ja ihmettelin "Miksi minulla ei ole uskontoa, mutta muilla on?" Vasta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että uskonnoissa on kysymys sosiaalisista taidoista ja ryhmäuskosta.
En tiennyt nuorena olevani assi. Nyt tuntuu, että uskonnot ei kolahtaneet assimaisen "matreialistiseen" ajattelumallini ja sosiaalisten taitojen puutteen vuoksi. Silti en ole uskontoja koskaan kaivannutkaan, sillä viihdyn perheeni parissa.
Viimeksi uskon asiat tuli esille hautajaisten yhteydessä. Iltarukouksen opettanut assimainen, yksin viihtyvä äitini oli "kasvanut" ulos uskonnosta ja erosi kirkosta yli 70-vuotiaana, joten ei tarvinnut kutsua pappia paikalle tai turvautua muihin käsittämättömiin rituaaleihin.
Joskus olen kyllä ajatellut, että uskonnon kautta voisi oppia sosiaalisia taitoja ja saada naapureista ystäviä, mutta kohtaamiseni uskovien ja aatteellisten kanssa on olleet niin irrationaalisia, että en ole minkäänlaisissa "seurakunnissa" viihtynyt.
Siinä on ollut sekä hyvät että huonot puolensa. En ole saanut sukulaisteni ulkopuolista ryhmää, johon voisin samaistua. Toisaalta kun ikäluokkani hurmaantui poliittisista ääriliikksieistä tai hurahti niistä uskontokuntiin, säästyin monilta turhilta kriiseiltä ja pettymyksiltä.
Nyt olen ihmetellyt onko muilla asseilla samankaltaisia kokemuksia? Eli liittyykö assin uskoon assimaisia piirteitä, jotka poikkeaa esim. tavisten "joukkohysteriasta"? Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan haastaa keskusteluun kysymyksestä onko Jumalaa, vai eikö ole, sillä se on uskon asia.
Vaan kiinnostavaa olisi kuulla miten ajattelunne uskon asioista on muuttunut näistä jokaisen lapsen ja nuoren kohtaamista "uskon" haasteista. Miten olette aikuisina selittäneet itsellenne nämä uskonasiat? Mitä uskonnot merkitsevät elämässänne?
hauska ajatus.
Minulla on aina ollut oma sisäinen uskoni, mikään ulkopuolinen uskonnollinen toiminta ei ole saanut aikaiseksi - kuten ei sinuakaan - minkäänlaista "hurmosta" tai tarvetta liittyä mihinkään uskonnolliseen toimintaan tai ryhmään. Jo lapsena muistan pohtineeni uskon asioita lähinnä tieteelliseltä kannalta, siten että ajattelin ja ajattelin uskonnon olevan psykologinen ilmiö ja kokemus, ei mikään konkreettinen ja käsinkosketeltava ja näkyvä "pitkäpartainen ja hyväntahtoinen" hahmo pilvenreunalla.
Silti uskon johonkin, mutta omalla tavallani, joka on pysynyt muuttumattomana läpi elämäni, joten sangen pieni lienee mahdollisuus, että "hurahtaisin" mihinkään lahkoon koskaan saatika alkaisin toteuttamaan uskonnollisia rituaaleja - paitsi niitä ihan omiani.
Sitä en tiedä, johtuuko aspergerista tai ei, mutta melko pitkälle samalla lailla ajattelen asiasta kuin sinäkin.
usko toisilta. Ensin olin luterilainen, laimeahkosti mutta hartautta tavoitellen. Sitten toinen vanhemmista alkoi opastaa omaa helluntailaisuskoaan kohti, antoi luettavaa. Joku Hal Lindsay sai minut vakuuttuneeksi siitä, että maailmanloppu pian tulee, ja pitäisi olla helluntailainen, että pelastuisi. Yritin sitten olla sellainen.
Sitten mieheni kuunteli minua ymmärtäväisesti hymyillen, kun vouhotin maailmanlopusta. Hän pyysi minua kuvailemaan, millaisena näen Jumalan. Yritin kuvailla, ja hän vain hymyili lempeästi. Koko asia alkoi tuntua hassulta ja lapselliselta. Tuo oli käännekohta ajattelussani. Sen jälkeen aloin lukea kaikenlaisia kirjoja siitä, miten ajatuksissamme on valtava voima, ja miten kukin elää omassa maailmassaan, jonka on itse ajatuksineen luonut. Olen noilla linjoilla yhä. Isäni kuoli hiljattain, ja huusi koko ajan Jeesusta. En tiedä, oliko hän hädissään vai odottiko kuolemaansa - hän ei pystynyt enää puhumaan muuta, vain tuon yhden sanan. Olisin halunnut rauhoittaa häntä, mutten tiennyt, miten. Hänellä (hänkin oli assi) oli uskonto tyypillinen fraasiuskonto, mutta ihan aidosti hän fraasinsa uskoi.
Uskon, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen, ja että olemme jollakin tavalla osa jumalaa, kuin atomit ovat osa meitä. Uskon, että se voima, mitä uskonnot kutsuvat jumalaksi, on juuri tämä elämä, henki, joka kaikissa meissä virtaa. En usko vanhaan ukkojumalaan jossain valtaistuimella pilven lomassa.
uskonto on ja kas kummaa paljon ennen kuin luin Albert Einsteinin tai saatikka Temple Grandinin käsityksistä valkeni tuo "atomiusko" ja elämän kiertokulku sitä kautta. Olin sen vain itse pähkäillyt kuulematta "pappien" tai "papittarien" käsityksiä.
"Kansanopistossa kuulin pappi Gruntvigista, tanskalaisesta kansanopistojen isästä, joka jo 1800-luvulla totesi: "Uskontoa ei pidä opettaa, sillä se on uskon asia"."
Näitä tervejärkisiäkin pappeja on nähtävästi elänyt.
Uskovaisuus on minulle jäänyt ehkä lapsuudestani, mutta kehittynyt ajan kanssa. Aina minulla on kuitenkin ollut tunne siitä, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Olen aina vaistonnut sen, mikä on hyvää ja mikää pahaa, mitä uskontoon tulee.
"Uskonto" on vahvasti sosiaalinen tekijä samalla tavalla, kuin politiikka. Käyttäisinkin mielelläni tällaisesta sosiaalisesta uskonnosta suoraan nimitystä "politiikka".
Uskontoa on käytetty sosiaalisesti yhdistävänä tekijänä, kuten politiikkaakin, eikä sen tavoite ole ollut millään tavalla moraalinen, vaan päin vastoin, rikollinen.
Uskontoa oli tietyssä mielessä myös juutalaisten kaasuttaminen keskitysleireissä, se oli sosiaalisesti yhdistävää ja yhteisön identiteettiä vahvistavaa toimintaa.
Tällainen sosiaalinen uskonto onkin lähinnä ironista. Paavali varoitti tämänkaltaisesta uskonnosta ja nimitti sellaisia ihmisiä, jotka kirstinuskon nimissä johtivat kansaa, antikristuksiksi.
Hän sanoi, että tämä vääryys petti kaikki ne, jotka eivät oikeasti uskoneet Jumalaan ja tämän sosiaalisen uskon tarkoitus oli paljastaa ne, jotka "eivät rakastaneet totuutta, vaan maailmaa". Nämä, jotka tulivat kristillisten johtajien hämäämiksi, Paavalin mukaan rakastivat maailmaa ja katosivat maailman mukana.
joskus Ritalin otti esille, että suomalaiset ylipäätänsä ovat varsin assimaista porukkaa, jopa niin paljon, että välillä sitä luulee olevansa ihan normaali, vaikka jostain syystä sitä sitten törmää lopulta kaikenlaisiin assimaisuuksiin itsessään ja työkavereissaan.
Työpaikalla en ole assimaisista ominaisuuksistani puhunut edes lekurille. Kuitenkin uusi pomoni aina tulee varmistelemaan, olenko nyt todella ymmärtänyt hänen ohjeensa. Edellinen pomo oli psykopaatti, jolla oli kaksisuuntainen häiriö: suosikit ja sorsitut.
Tämä nykyinen on selvä assi. Muutti työhuoneensakin seisovaksi, niin ettei alaiset viihdy liian kauan. Ottaa palautetta ja antaa ohjeet mieluummin sähköpostissa. Keskustelussa menee aina solmuun. Puhe muuttuu jtoistoksi ja jankutukseksi ja lopulta aletaan puhumaan käsitteistä. Mitä hän sanoillaan tarkoittaa mnee määrittelyn puolelle, eikä kommunikaatiosta tule lopulta mitään. Onneksi hän itse lopulta hän toteaa: "Jos et ymmärrä, lopetetaan sitten tähän".
Niin, no varmasti parhaiten asiat olisivat, jos olisin jäänyt vallan syntymättä.
Minulle assini selvisi, kun olin 17. Älykkyyteni selvisi minulle, kun olin 18, joten en uskonut oireideni johtuvan älykkyydestä.
Jotain arveluja minulla oli ollut ja joitain merkkejä olin älykkyydestäni nähnyt, mutta en uskonut olevani erityisen älykäs.
Huomasin, että kykyni olivat jakautuneet hyvin eri tavoin, kuin muilla. Huomasin, että minulla oli toisenlainen tahto asioihin, kuin muilla.
Olin joissain asioissa mielestäni ylivoimainen muihin nähden, mutta asiat, mitä tarvittiin ennen, kuin näitä kykyjä pääsi käyttämään olivat käsittämättömän vaikeita.
Minun täytyi käsitellä älyllisesti ja vaikeasti sellaisia asioita, mitä toisten ei täytynyt käsitellä lainkaan.
Voisi sanoa, että mitä vaikeampi joku asia oli ihmisille yleensä, sitä helpompi se oli minulle ja toisin päin.
Tämän vuoksi minun oli syytä välttää vuorovaikutusta muiden kanssa, sillä he eivät voineet tätä mitenkään ymmärtää. Käytännössä, jos joku asia ei minulta sujunut, niin minuta pekotettiin edelleen minulle mahdottomampiin ja mahdottomampiin tehtäviin samalla luoden illuusion siitä, että olisin huono, enkä kelpaa mihinkään tms.
Tällainen illuusio antaa oikeutuksen kontrolloida minua mielivaltaisesti ja pahentaa asemaani jälleen.
Etsin syytä heikkoksilleni. Epäilin jopa jonkinlaista raskasmetallimyrkytystä.
Vanhemmilleni asperger oli lottovoitto: olinkin ikään kuin syyllinen omaan tilaani ja nyt minua sai syyttää asiasta mielivaltaisesti. Minulla ei oikeutetusti ollut enää ihmisarvoa.
Mitä assin vanhempiin tulee, assin äiti on luultavasti aina, joka tapauksessa persoonallisuushäiriöinen. Siksi väitteet "jääkaappiäidistä" eivät ole kovinkaan vääriä. Yleensä assin äiti vaikuttaisi olevan rajatilainen.
Jos jotain todellista virhetoimintaa vanhemmistani etsin, niin mielestäni heiltä puuttuu täysin empatia.
Minua on koitettu kasvattaa osaksi vanhempieni persoonaa ja oma persoonani on kielletty. Vanhempani ovat olleet ja edelleen ovat erittäin kontrolloivia. Kaikesta, mitä teen, syyllistetään. Kaikki tekemiseni pitäisi olla vanhempieni kontrollin alaisena ja heidän päätöstensä ja käskyjensä seurausta. Se, että olen itsenäinen ihminen on pelottanut heitä aina.
Omituista on myös se, kuinka vanhempani pyrkivät kilpailemaan kanssani. Täysin tunteetonta kilpailua siitä, että kuka näyttää paremmalta ja kuka huonommalta.
Minut on siis oikeastaan tehty vain olemaan huono, jotta vanhempani näyttäisivät omissa silmissään hyviltä.
Hoitokierteestä: Assin vanhemmat monissa tapauksissa ovat ottaneet hoitomenetelmistä oman vallankäyttönsä välineen ja hoito tukee tällöin vanhempien pyrkimyksiä ja sen ensisijainen tavoite on syventää autismia kontrollin helpottamiseksi.
Assin persoona pyritään silpomaan, jotta tahto saataisiin kontrolliin vanhemman persoonan tukemisen tavoitteisiin.
Hoitoa käytetään usein manipulointitarkoitukseen ja sen tarkoitus on pitää uhaksi koettu lapsi sairaana.
Aloittajalle voin sanoa, että tarinasi on helpottavan kuuloinen ja olen onnellinen puolestasi.
En usko, että olisin muuttanut asioita mitenkään. Vanhempani toimivat, miten oikeaksi näkivät. En halua syyttää heitä siitä, miten he ovat toimineet. Ajattelen niin, että ehkä olisin voinut itse tehdä asiat paremmin. En voi tietää, miltä vanhemmistani on tuntunut. Heidän asemassaan tuskin olisi mitään ollut paremmin tehtävissä.
Kun en tiennyt omasta assimaisuudestani selitin asiat aivan kuin sinä vanhempieni heikkouksilla ja puutteilla; isäni psykopatialla ja äitini asettamilla kunnianhimoisilla tavotteilla, jotka hän pyrki täyttämään lapsissaan, kun ei pystynyt siihen omassa nuoruudessaan.
Mutta oma diagnoosi muutti ajatukseni. Huomaan nyt molemmissa vanhemmissani vahvoja assimaisia piirteitä. Luulin aiemmin, että huonot sosiaaliset taidot johtuvat vihamielisestä ympäristöstä, mutta nyt ymmärrän, että kysymys on omista puutteellisista sosiaalisista kyvyistä, joita on ollut kaikilla perheen jäsenillä perheen ulkopuolelle. Vaimonkin saanti oli vaikeaa. Molemmat vaimoni lopulta tapasin ulkomailla...
Mutta miksi?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&posting=22000000028668857
Kirjoittelin vähän liiankin temperamenttisesti tämän ketjun viestit. Toivottavasti kukaan ei niistä enempää hämmentynyt. Toivonkin, että minulle vastataan myös takaisin jyrkästi, jos joku on eri mieltä. Mielipiteistäni.
Vähän liian rankasti kuvasin vanhempiani. Tarkoitushan olikin etsiä niitä huonoja asioita. Paljon hyvääkin on tietenkin.
Todellakin se, kun tuntee itsensä, auttaa ymmärtämään myös muita. Voin huomata tämän myös suhteessani vanhempiini.
Hyvin moni ainakin tänne palstalle kirjoittelevista on lähtenyt asumaan ulkomaille. Mahtaisikohan as-henkilö alitajuisesti hakeutua ulkomaille asumaan. Oma epänormaalius on vieraassa massa normaalia ja helpommin selitettävää etenkin itselle.
"Mitä assin vanhempiin tulee, assin äiti on luultavasti aina, joka tapauksessa persoonallisuushäiriöinen. Siksi väitteet "jääkaappiäidistä" eivät ole kovinkaan vääriä. Yleensä assin äiti vaikuttaisi olevan rajatilainen."
Ei taida sinulla itselläsi olla lapsia... Itse olen assi ja tyttäreni on assipiirteinen ja toinen tyttäreni joka on melko nuori, hän on luultavasti vielä assimpi. Sen näkee.
Vanhemmuus ei ole helppoa. Itse olen pyrkinyt olemaan empaattinen ja yritän olla hyvä vanhempi muutenkin. Mutta ihminen on rajallinen ja joskus käyttäytyy silleen mitä ei itsekään hyväksy. Lisäksi äiti on vain toinen vanhemmista.
En takuulla ole "jääkaappiäiti". Tyttäreni ovat tosi älykkäitä pienikin ikäisekseen. Toinen on koulussa luokan paras ja muutenkin hänen juttunsa ovat melko ylivoimaisia verrattuna hänen kavereihinsa. Hänellä on vaan vähän sosiaalisia vaikeuksia, joissa minun itseni on vähän vaikea häntä auttaa kun olen sosiaalisesti huono assi itsekin.
"Hyvin moni ainakin tänne palstalle kirjoittelevista on lähtenyt asumaan ulkomaille. Mahtaisikohan as-henkilö alitajuisesti hakeutua ulkomaille asumaan. Oma epänormaalius on vieraassa massa normaalia ja helpommin selitettävää etenkin itselle."
Juuri noin ajattelin, kun läksin, ja ajattelen yhä. Ulkomaalaisuus antaa anteeksi monta kömmähdystä.
"Ei taida sinulla itselläsi olla lapsia..."
Ei. Tosiaan asperger tuntuu periytyvän niin, että usein jommalla kummalla vanhemmista on se. Mutta jos näin ei ole, niin aika tavallinen tuntuu olevan se persoonallisuushäiriö vaihtoehtona.
"Mutta ihminen on rajallinen ja joskus käyttäytyy silleen mitä ei itsekään hyväksy. Lisäksi äiti on vain toinen vanhemmista."
Totta.
"En takuulla ole "jääkaappiäiti"."
Et niin. Olet varmasti hyvä äiti.
lähellä neljää kymppiä.
Minulle diagnoosi olisi ollut tärkeä tieto lapsena, koska jatkuva koulukiusaaminen vei itsetuntoni kokonaan. Kotoa en saanut tukea, koska perheessa oli paljon lapsia. Meillä äiti oli mitä ilmeisimmin assi ja isällä hiukan assipiirteitä.
Kun itsetunto meni aloin todella pitää itseäni huonona ja siitä oli ikävät seuraukset. Toki olisi ollut hyötyä mainitsemastasi assikerhosta minullekin.
Eli kohtelua jota sain olisin muuttanut siten, että kotoa olisin saanut täyden tuen ja hyväksynnän. Minulla äö on keskimääräistä korkeampi (testattu), mutta vuosikausia pidin itseäni idioottina ja tyhmänä.
En syytä vanhempiani, en edes kauheaa assi-äitiäni (joka ei tiennyt olevansa assi). Olosuhteet on mitä on. Nyt menee paremmin.
Minä en olisi varmaan tehnyt mitään toisin, parasta oli varmasti juuri saada se normaali kohtelu. Itse olen käsittääkseni aika lievästi assi, mutta lähes kaikki mainitut oireet kyllä tunnistan itsestäni jossain määrin. Nyt kun olen ymmärtänyt, että olen assi, olen alkanut ymmärtää paremmin, miksi minua kohdeltiin aina huonosti peruskoulussa sekä opettajien että oppilaiden taholta (ei kylläkään kaikkien, toiset päin vastoin pitivät minusta kovasti, mikä on jokseenkin erikoista) ja miksi lukuisat parisuhteeni ovat selittämättömästi menneet mönkään (=minut on jätetty ilman järkevää syytä).
Olen kuitenkin huomannut, että kokoajan olen mennyt normaalimpaan suuntaan. Oireilu on vähentynyt ja selviän kaikesta mahdollisesta ihan samoin kuin "normaali ihminen". En usko että kukaan tietää minun olevan assi. Ongelmat ovat vähentyneet tasaista tahtia sitä mukaan kun olen joutunut selviämään erilaisista haasteista. Ihmisellä on tapana selvitä, kun on pakko, ja samalla sitä jotenkin kehittyy ihmisenä.
Ainut mikä harmittaa on se, että huono kohtelu ja stressi aiheuttivat minulle mielenterveysongelmia, kuten masennusta ja paniikkihäiriötä. Teini-iässä masennus ajoi minut itsetuhoiseen käyttäytymiseen, alkoholismiin, huumeisiin, seksiriippuvuuteen ja rikoksiin. Myöhemmin tulin uskoon ja kaikki tuo on taakse jäänyttä elämää, mutta kiletämättä se on vaikuttanut varmaan jollain tavalla pysyvästi mielenterveyteeni. Nuorena en hyväksynyt syndroomaa, vaikka epäilin sen minulla olevan, kun siitä alettiin puhua julkisuudessa. Kielsin yksinkertaisesti minulla olevan kyseisiä oireita, vaikka niitä olikin. Nyt kun olen henkisesti vahvempi pystyn kohtaamaan syndrooman ja se selventää paljon asioita menneisyydestäni. En syyttele itseäni enää niin paljon, kun tiedän että lähtökohtani olivat huonommat, joten olenkin selvinnyt ihan hyvin.