Minä olen masentunut. Uskon, että olen ollut masentunut jo lapsuudesta asti.
Kun olin noin 6 vuotias, pikkusiskoni sairastui syöpään. Se oli perheelleni rankkaa aikaa, ja jouduin olemaan suurimman osan ajastani ilman vanhempiani. Minulla ja vuoden vanhemmalla siskollani oli siis hoitaja omassa kaupungissamme. Pienessä mielessä varmasti mietin tuhansia kertoja, että miksi näin käy. Miksi en näe äitiä enkä isää, enkä pientä siskoani.
Lisäksi perhepäivähoitaja, joka sitten hoiti minua ja muitakin lapsia, oli suoraan sanottuna aivan kamala. En ehkä ymmärtänyt sitä silloin, mutta nyt isompana tiedän, että hänen käyttäytymisensä ei ollut niinkuin normaalin aikuisen käyttäytymisen pitäisi olla. Hän mm. nimitteli minua, ja suoraan sanottuna lellitteli osaa hoitolapsista, siis aivan silmin nähden. Noh, se siitä. Pääsimme näistä ajoista ohi, mutta luulen, että ne jättivät jäljet mieleeni.
Luulen, että tuo rankka kokemus perheessämme on tuonut äidilleni vakavan stressin, sillä hän on aivan käsittämättömän ylihuolehtivainen ja stressaantunut koko ajan. Se todella häiritsee minua nyt kun olen teini-iässä.
...
Yläasteen aloitettuani ihastuin poikaan, joka oli samassa koulussa kanssani. Ihastuin häneen todella syvästi, ja pian en muuta ajatellutkaan kuin häntä. En kuitenkaan pystynyt ottamaan häneen mitään kontaktia, paitsi katselemaan häntä aina kun pystyin. Sitä teinkin sen vuoden ajan, kun hän vielä oli samassa koulussa kanssani. Pelkäsin kesän tuloa, koska silloin en enää näkisi häntä joka päivä koulussa, kesän jälkeen hän olisi jo eri koulussa. Kesän alussa kuitenkin keräsin rohkeuteni ja otin häneen yhteyttä, mutta suoraan sanottua se meni niin huonosti, että ei siitä ollut minkäänlaista hyötyä. Koko kesän sitten mielessäni oli vain tämä yksi ja ainoa henkilö, odotin vain päiviä jolloin näkisin hänet vaikka vain kulkevan jossain ohitseni.
Sinä kesänä sairastuin vakavaan masennukseen. Ystäväni katosivat ympäriltäni, koska masennus ei antanut minun edes nousta sängystä joinakin päivinä. Mikään ei enää huvittanut minua. Ei ystävät, ei auringonvalo, ei reissaamiset eikä mikään.
Seuraava vuosi koulussa olikin helvettiä, kun olin niin masentunut, että opiskelukaan ei sujunut. Olin vieläkin niin epätoivoisesti ihastunut siihen samaan poikaan. Noh, koitin todella unohtaa sen pojan. Ja melkein onnistuinkin. Eräs toinen poika nimittäin oli kiinnostunut minusta, ja pian meillä alkoikin olemaan juttua. Aloimme seurustelemaan, mutta silti aina jos näin sitä poikaa, kehen olin ihastunut, mieleni meni vieläkin ihan sekaisin. Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen seurusteluni alkoi menemään huonosti, kun poika kenen kanssa seurustelin, alkoi muuttumaan huonompaan suuntaan. Hänestä tuli todella välinpitämätön ja ilkeä minua kohtaan. Hän suoraan sanoen rääkkäsi minua ja tunteitani minkä pystyi. Puolen vuoden seurustelun jälkeen olin kokenut jo niin paljon kitumusta siitä suhteesta, että minun oli pakko puhua poikaystävälleni, että jospa eroisimme. Se ei todellakaan käynyt hänelle ja hän lupasi muutosa. Kyllä hän paremmin käyttäytyikin kohtaani ehkä seuraavan viikon, mutta sitten riidat ja muut jatkuivat normaalisti. Hän ei koskaan halunnut liikkua kanssani missään, josta päättelin että hän häpeää minua. Hän ei kuitenkaan myöntänyt mitään kun puhuin hänelle.
Niihin aikoihin sairastuin syömishäiriöön, silloin olin siis juuri aloittamassa yhdeksännen luokan. Syömishäiriö vei minulta voimia, kuten iljettävä poikaystäväni, jonka kanssa sokeana seurustelin. Myös äitini ärsytti minua päivästä toiseen, kun hän vain moitti, että miksen ole iloinen ja eloisa kuten muut ikäiseni. Ei hän koskaan voinut kysyä hienovaraisesti, että mikä minua masentaa.
Kävin jonkin aikaa koulun terveydenhoitajan tahdosta nuorten tukiyksiköllä keskustelemassa masennuksestani ja muista ongelmistani. En kokenut siitä minkäänlaista apua, sillä emme tehneet muuta kuin setvimme vanhoja asioitani, mikä sai minut entistä pahemmalle tuulelle.
Loppujen lopuksi tajusin poikaystäväni tekevän minulle niin ilkeitä asioita, että jätin hänet vuoden ''seurustelun'' jälkeen. Tajusin olleeni idiootti, kun en tehnyt sitä jo kauan aikaisemmin.
Ei mennyt pitkään, kun tutustuin erääseen poikaan, joka vaikutti juuri tyyliseltäni. Hän asui eri kaupungissa kuin minä. Pian aloin tapailemaan häntä, matkustin siis bussilla hänen luokseen. Olin ihastunut häneen. Pian hänestäkin alkoi paljastumaan vähän liiankin pahoja asioita. Hän nimittäin käytti huumeita. Hän melkein sai minut mukaan sekoiluihinsa. Pian lyhyksi jäänyt tuttavuutemme loppui kokonaan, ja jätti minuun taas jälkensä.
Sen jälkeen olen ollut seurustelematta jo pitkään.
Nyt olen ammattikoulun ensimmäisellä luokalla. Elämä on näyttänyt jo parempiakin puoliansa. Masennus ja muut olivat jo jääneet vähemmälle.
Kesällä kuitenkin törmäsin siihen poikaan, johon olin täysin ihastunut yli vuoden. (siis poika, josta puhun viestin alussa) Sain viimein mahdollisuuden tutustua häneen paremmin. Aloimme tapailemaan, elämä oli minulle niin täydellistä. Olin aivan käsittämättömän iloinen, kun viimeinkin mahdollisuuteni koitti. Se poika josta olin jo pitkään haaveillut, oli nyt ulottuvillani! Meille melkein kehittyi jo suhde. Ystävällämme oli juhlat, joissa sitten olimme humalassa, ja suutelimme/halailimme. Tiedän, että tuon olisi pitänyt ehkä tapahtua selvinpäin, mutta olin silti todella iloinen. Onneni jatkui vielä muutaman päivän juhlien jälkeen, mutta yhtäkkiä poika muuttui välinpitämättömäksi minua kohtaan. Hän ei enää pyytänyt minua ulos, kuten ennen. Nykyään kaikki näkemisemme olivat enemmänkin minusta kiinni. Se liekki joka oli välillämme, oli tavallaan kadonnut. Olin jo aivan täysin kiintynyt tähän poikaan, suoraan sanoen olin häneen aivan kusessa. Hän ei enää vaikuttanut olevan minulle muuta kuin kaveri muiden joukossa. Mutta taas kun olimme molemmat eräillä festareilla humalassa (hän paljon enemmän), meillä oli intiimimpää. Sen jälkeen olemme olleet taas kavereita, kuten normaalisti. Mutta sen suurempaa ei näyttäisi olevan. Olen niin tykästynyt siihen poikaan, että odotan vaikka vuoden, että hän on valmis seurustelemaan. Odotan vaikka viisi vuotta. Minua sattuu, kun mietin läheisiä hetkiä hänen kanssaan, ne ovatkin olleet pelkkää vahinkoa. Kerkesin olla jo niin onnellinen. Lisäksi minusta tuntuu, että hän on ehkä masentunut, koska välillä hän todella vaikuttaa siltä. Hetkenä hän saattaa olla minulle todella mukava, mutta ei tarvitse mennä kuin 10minuuttia ja hänellä on jo paha mieli jostakin.
Olen ihan sekaisin.
En tiedä mikä minussa on vikana, kun mikään ei koskaan onnistu. Luonteeltani olen todella ystävällinen, otan muut huomioon ja minulla on myös hyvä huumorintaju. Minua kehutaan usein kauniiksi, enkä itsekään pidä itseäni rumana. Minua pelottaa, että masennun taas samaan kuntoon kuin kahdeksannella luokalla. En tahtoisi kenenkään kokevan sellaista...
Jotenkin olen vain tullut tulokseen, että aina kun luulen saavuttaneeni jotakin suurta, aina kun ehdin todella iloita, kaikki loppuu aivan yhtäkkisesti, ennenkuin ehtii kunnolla edes alkamaan. Se todella masentaa minua.
Lisäksi vanhempani, joille en todellakaan aio puhua asioistani. Äitini ei vain voi ymmärtää, hänellä on enemmänkin tapana ilmaista asiat niin, että saan oloni entistäkin pahemmaksi. Isääni en näe juuri koskaan, koska hän on aina töissä, ja matkustaa ympäri eurooppaa, joten en edes näe häntä. Tosin en kyllä muutenkaan puhu isäni kanssa juuri mistään, musiikista joskus.
Onneksi minulla on musiikki, se ei minua hylkää. Rakastan musiikin kuuntelemista, keräilen levyjä ja harrastan sähköisen ja akustisen kitaran soittamista.
En edes tiedä tarkalleen, mikä oli viestini pointti... Kai se, että kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tunnen itseni todellisen epäonnistuneeksi.
Kun olin noin 6 vuotias, pikkusiskoni sairastui syöpään. Se oli perheelleni rankkaa aikaa, ja jouduin olemaan suurimman osan ajastani ilman vanhempiani. Minulla ja vuoden vanhemmalla siskollani oli siis hoitaja omassa kaupungissamme. Pienessä mielessä varmasti mietin tuhansia kertoja, että miksi näin käy. Miksi en näe äitiä enkä isää, enkä pientä siskoani.
Lisäksi perhepäivähoitaja, joka sitten hoiti minua ja muitakin lapsia, oli suoraan sanottuna aivan kamala. En ehkä ymmärtänyt sitä silloin, mutta nyt isompana tiedän, että hänen käyttäytymisensä ei ollut niinkuin normaalin aikuisen käyttäytymisen pitäisi olla. Hän mm. nimitteli minua, ja suoraan sanottuna lellitteli osaa hoitolapsista, siis aivan silmin nähden. Noh, se siitä. Pääsimme näistä ajoista ohi, mutta luulen, että ne jättivät jäljet mieleeni.
Luulen, että tuo rankka kokemus perheessämme on tuonut äidilleni vakavan stressin, sillä hän on aivan käsittämättömän ylihuolehtivainen ja stressaantunut koko ajan. Se todella häiritsee minua nyt kun olen teini-iässä.
...
Yläasteen aloitettuani ihastuin poikaan, joka oli samassa koulussa kanssani. Ihastuin häneen todella syvästi, ja pian en muuta ajatellutkaan kuin häntä. En kuitenkaan pystynyt ottamaan häneen mitään kontaktia, paitsi katselemaan häntä aina kun pystyin. Sitä teinkin sen vuoden ajan, kun hän vielä oli samassa koulussa kanssani. Pelkäsin kesän tuloa, koska silloin en enää näkisi häntä joka päivä koulussa, kesän jälkeen hän olisi jo eri koulussa. Kesän alussa kuitenkin keräsin rohkeuteni ja otin häneen yhteyttä, mutta suoraan sanottua se meni niin huonosti, että ei siitä ollut minkäänlaista hyötyä. Koko kesän sitten mielessäni oli vain tämä yksi ja ainoa henkilö, odotin vain päiviä jolloin näkisin hänet vaikka vain kulkevan jossain ohitseni.
Sinä kesänä sairastuin vakavaan masennukseen. Ystäväni katosivat ympäriltäni, koska masennus ei antanut minun edes nousta sängystä joinakin päivinä. Mikään ei enää huvittanut minua. Ei ystävät, ei auringonvalo, ei reissaamiset eikä mikään.
Seuraava vuosi koulussa olikin helvettiä, kun olin niin masentunut, että opiskelukaan ei sujunut. Olin vieläkin niin epätoivoisesti ihastunut siihen samaan poikaan. Noh, koitin todella unohtaa sen pojan. Ja melkein onnistuinkin. Eräs toinen poika nimittäin oli kiinnostunut minusta, ja pian meillä alkoikin olemaan juttua. Aloimme seurustelemaan, mutta silti aina jos näin sitä poikaa, kehen olin ihastunut, mieleni meni vieläkin ihan sekaisin. Parin ensimmäisen kuukauden jälkeen seurusteluni alkoi menemään huonosti, kun poika kenen kanssa seurustelin, alkoi muuttumaan huonompaan suuntaan. Hänestä tuli todella välinpitämätön ja ilkeä minua kohtaan. Hän suoraan sanoen rääkkäsi minua ja tunteitani minkä pystyi. Puolen vuoden seurustelun jälkeen olin kokenut jo niin paljon kitumusta siitä suhteesta, että minun oli pakko puhua poikaystävälleni, että jospa eroisimme. Se ei todellakaan käynyt hänelle ja hän lupasi muutosa. Kyllä hän paremmin käyttäytyikin kohtaani ehkä seuraavan viikon, mutta sitten riidat ja muut jatkuivat normaalisti. Hän ei koskaan halunnut liikkua kanssani missään, josta päättelin että hän häpeää minua. Hän ei kuitenkaan myöntänyt mitään kun puhuin hänelle.
Niihin aikoihin sairastuin syömishäiriöön, silloin olin siis juuri aloittamassa yhdeksännen luokan. Syömishäiriö vei minulta voimia, kuten iljettävä poikaystäväni, jonka kanssa sokeana seurustelin. Myös äitini ärsytti minua päivästä toiseen, kun hän vain moitti, että miksen ole iloinen ja eloisa kuten muut ikäiseni. Ei hän koskaan voinut kysyä hienovaraisesti, että mikä minua masentaa.
Kävin jonkin aikaa koulun terveydenhoitajan tahdosta nuorten tukiyksiköllä keskustelemassa masennuksestani ja muista ongelmistani. En kokenut siitä minkäänlaista apua, sillä emme tehneet muuta kuin setvimme vanhoja asioitani, mikä sai minut entistä pahemmalle tuulelle.
Loppujen lopuksi tajusin poikaystäväni tekevän minulle niin ilkeitä asioita, että jätin hänet vuoden ''seurustelun'' jälkeen. Tajusin olleeni idiootti, kun en tehnyt sitä jo kauan aikaisemmin.
Ei mennyt pitkään, kun tutustuin erääseen poikaan, joka vaikutti juuri tyyliseltäni. Hän asui eri kaupungissa kuin minä. Pian aloin tapailemaan häntä, matkustin siis bussilla hänen luokseen. Olin ihastunut häneen. Pian hänestäkin alkoi paljastumaan vähän liiankin pahoja asioita. Hän nimittäin käytti huumeita. Hän melkein sai minut mukaan sekoiluihinsa. Pian lyhyksi jäänyt tuttavuutemme loppui kokonaan, ja jätti minuun taas jälkensä.
Sen jälkeen olen ollut seurustelematta jo pitkään.
Nyt olen ammattikoulun ensimmäisellä luokalla. Elämä on näyttänyt jo parempiakin puoliansa. Masennus ja muut olivat jo jääneet vähemmälle.
Kesällä kuitenkin törmäsin siihen poikaan, johon olin täysin ihastunut yli vuoden. (siis poika, josta puhun viestin alussa) Sain viimein mahdollisuuden tutustua häneen paremmin. Aloimme tapailemaan, elämä oli minulle niin täydellistä. Olin aivan käsittämättömän iloinen, kun viimeinkin mahdollisuuteni koitti. Se poika josta olin jo pitkään haaveillut, oli nyt ulottuvillani! Meille melkein kehittyi jo suhde. Ystävällämme oli juhlat, joissa sitten olimme humalassa, ja suutelimme/halailimme. Tiedän, että tuon olisi pitänyt ehkä tapahtua selvinpäin, mutta olin silti todella iloinen. Onneni jatkui vielä muutaman päivän juhlien jälkeen, mutta yhtäkkiä poika muuttui välinpitämättömäksi minua kohtaan. Hän ei enää pyytänyt minua ulos, kuten ennen. Nykyään kaikki näkemisemme olivat enemmänkin minusta kiinni. Se liekki joka oli välillämme, oli tavallaan kadonnut. Olin jo aivan täysin kiintynyt tähän poikaan, suoraan sanoen olin häneen aivan kusessa. Hän ei enää vaikuttanut olevan minulle muuta kuin kaveri muiden joukossa. Mutta taas kun olimme molemmat eräillä festareilla humalassa (hän paljon enemmän), meillä oli intiimimpää. Sen jälkeen olemme olleet taas kavereita, kuten normaalisti. Mutta sen suurempaa ei näyttäisi olevan. Olen niin tykästynyt siihen poikaan, että odotan vaikka vuoden, että hän on valmis seurustelemaan. Odotan vaikka viisi vuotta. Minua sattuu, kun mietin läheisiä hetkiä hänen kanssaan, ne ovatkin olleet pelkkää vahinkoa. Kerkesin olla jo niin onnellinen. Lisäksi minusta tuntuu, että hän on ehkä masentunut, koska välillä hän todella vaikuttaa siltä. Hetkenä hän saattaa olla minulle todella mukava, mutta ei tarvitse mennä kuin 10minuuttia ja hänellä on jo paha mieli jostakin.
Olen ihan sekaisin.
En tiedä mikä minussa on vikana, kun mikään ei koskaan onnistu. Luonteeltani olen todella ystävällinen, otan muut huomioon ja minulla on myös hyvä huumorintaju. Minua kehutaan usein kauniiksi, enkä itsekään pidä itseäni rumana. Minua pelottaa, että masennun taas samaan kuntoon kuin kahdeksannella luokalla. En tahtoisi kenenkään kokevan sellaista...
Jotenkin olen vain tullut tulokseen, että aina kun luulen saavuttaneeni jotakin suurta, aina kun ehdin todella iloita, kaikki loppuu aivan yhtäkkisesti, ennenkuin ehtii kunnolla edes alkamaan. Se todella masentaa minua.
Lisäksi vanhempani, joille en todellakaan aio puhua asioistani. Äitini ei vain voi ymmärtää, hänellä on enemmänkin tapana ilmaista asiat niin, että saan oloni entistäkin pahemmaksi. Isääni en näe juuri koskaan, koska hän on aina töissä, ja matkustaa ympäri eurooppaa, joten en edes näe häntä. Tosin en kyllä muutenkaan puhu isäni kanssa juuri mistään, musiikista joskus.
Onneksi minulla on musiikki, se ei minua hylkää. Rakastan musiikin kuuntelemista, keräilen levyjä ja harrastan sähköisen ja akustisen kitaran soittamista.
En edes tiedä tarkalleen, mikä oli viestini pointti... Kai se, että kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tunnen itseni todellisen epäonnistuneeksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sinullapa on ollut kova elämä :/
Ihan oman elämän koettelemukset tuntuu pieniltä sinuun verrattuna. Olen 9.lk. enkä ole seurustellut joten en voi ymmärtää tota syvään rakastumista. Toivottavasti sinua onnistaa sen pojan kenen kanssa tahdot olla :)
Mutta itse olen myös huomannut että musiikki on kuin ystävä. Kun olin pahemmasti masentunut niin kuuntelin musiikkia. Nyt kun olen parantunut hieman tajuan että musiikki, tai oikeammin musiikin kuuntelu koska olen lahjaton muuten musiikissa, on ainoa ystäväni joka "ymmärtää" minua. Tuntuu kuin kertoisin sille äänettömästi kaikki tunteet ja koettelemukset ja se ymmärtää ja auttaa. Ehkä sekopään kuulosta, mutta minun ystävyyssuhteet katkes kun eräs ystävä petti minut.
En tiedä miksi vastasin. Tunnen nykyään että kaikki mitä sanon on tyhmää ja väärin. Asiat eivät ole vielä järjestyksessä päässäni, siksi tämäkin viesti on kai niin sekava.
Onnea jatkoon sinulle!
Johtui kai ylipitkästä viestistäsi sisältöön nähden ja väsymyksestäni, mutta
en löytänyt lankaa tekstistäsi. Olet ehkä sairastunut masennukseen mutta
en nähnyt mitään suuren suuria ongelmia elämässäsi. Melko tavanomaista.
Kokeile masennuslääkkeitä. Voi olla, että paha olosi johtuu tietyn välittäjäaineen
vähäisyydestä aivoissasi tai jotain sinne päin. Vaikuttaa, että sinulla olisi sellainen
masennus.
Jos ihminen on seurannut vierestä läheistänsä joka kuolee, rakastunut ilman vastakaikua, tullut rääkätyksi parisuhteessa ja joutunut vielä tekemisiin huumeidenkäyttäjän kanssa ja kokenut itse mielenterveydellisiä sairauksia, niin kyllä ne minusta ovat melko kamalia asioita, varsinkin yhdistettynä... vaikka monet potevat masentuneisuutta jossakin elämänvaiheessa, en silti usko että tuo on niin tavanomaista...
En kyllä osaa puolestani sanoa mitään lohduttavaa.
Kyllä aika moni on kokenut noita.
"Jos ihminen on seurannut vierestä läheistänsä joka kuolee"
Yllättävän yleistä
"rakastunut ilman vastakaikua"
Luulin että puhuttiin kamalista asioista..
"joutunut vielä tekemisiin huumeidenkäyttäjän kanssa"
Niin? Kun tuttavuus jäi vielä lyhyeksi eikä tämä
päihteidenkäyttäjä kirjoittajan kertomuksessa ainakaan
pahoinpidellyt tätä vuosia jne.
"kokenut itse mielenterveydellisiä sairauksia"
50 prossalla ihmisistä näitä, toisilla lievempiä ja toisilla vakavempia.
Kirjoittajalla tuntuu lähinnä olevan tyypillinen teini-iän masennus, johon
tietenkin liittyy epäonnistuneisuuden tunne ja jonka kirjoittaja itsekin
totesi.
Aloittajalle:
En vähättele ongelmiasi mutta pointti on, että näistä pääsee ohi.
Niin ja puolivoittoa on, kun nämä asiat ovat menneitä asioita ja
pystyit löytämään jotain positiivisiakin juttuja.