Sellaista se oli. Herää tietenkin useita kysymyksiä juuri tästä lausahduksesta. Mikä oli ja mitä se mikä mahdollisesti oli? Yksinkertaisinta se on kai vain selittää, jotta kukaan ei jää murehtimaan noita kolme sanaa.
Joka aamu, tai päiväksihän aamu oli jo kääntynyt, tämä tavallinen mies heräsi jyskyttävään pääkipuun. Tavallisuudesta tietenkin voi olla montaa mieltä. Tuskin yksikään varas oli tavallinen. Tämä herra oli kuitenkin tavallinen. Tuskin häntä olisi erottanut kadulla kävelevistä ihmisistä, jotka puikkelehtivat kojujen välissä ja huutelivat kirouksi niille onnettomille, jotka omasivat hevosen. Tarkentakaamme toki vielä sen verran, että ne kyseiset hevoset vain tuppasivat päästämään jätteensä kadulle juuri pahimpaan ruuhka-aikaan.
Mutta palatkaamme takaisin varkaaseemme. Tuskinpa häntä kannattaa edes kuvailla kovin kattavasti, mutta hän oli kuitenkin keskipitkä ja piakkoin kai kolmissäkymmenissä.
Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Fillippe makasi sängyllä ja tuijotteli tympääntyneenä suuren koiran naamavärkkiä. Sen hengitys nyt vain sattui haisemaan viikon vanhalta kissan raadolta ja suusta nyt vain sattui valumaan kuolaa varkaan leualle.
"Kuulehan, Yora, suosittelisin sinulle lämpimästi kunnon kylpyä tai ainakin hampaiden pesua. Vieläpä usempaan kertaan, mutta päätäni kivistää niin vimmatusti", Filippe selitti koiralleen, jonka katse oli suorastaan musertava. Jos Yora olisi osannut puhua, se olisi kai ruvennut sättimään isäntäänsä tai pyytänyt tätä ainakin tarjoamaan tuopin tai pari. Tällä kertaa Yora tyytyi vain haukahtamaan kerran.
"Yora", mies vaikeroi ja kömpi ylös sängystä nakaten Yoraa haisevalla sukalla, mistä Yora oli varsin mielissään. Sukka nimittäin joutui Yoran hampaisiin ja sitä retuutettiin ympäriinsä, kunnes sukasta löytyi usempi kuin yksi tavanomainen reikä.
Joka aamu käytiin läpi miltei samanlainen rituaali, paitsi, että heitettävä esinä oli milloin mitäkin. Viime viikolla Yoraa kohti oli lentänyt pieni antiikkinen vaasi ja eilen punainen myssy, jonka Yora oli tappanut puolessa tunnissa.
__________________________________________________
Tässäpä olisi tämmöinen nopeasti keksaistu jutun alku. oikeinkirjoitus on mitä on ja idea myös. Jatkakaa nyt kuitenkin ihmeessä, jos siltä tuntuu. *g*
Lilo kiittää ja siirtyy jälleen kolmanteen persoonaan. __________________________________________________
Joka aamu, tai päiväksihän aamu oli jo kääntynyt, tämä tavallinen mies heräsi jyskyttävään pääkipuun. Tavallisuudesta tietenkin voi olla montaa mieltä. Tuskin yksikään varas oli tavallinen. Tämä herra oli kuitenkin tavallinen. Tuskin häntä olisi erottanut kadulla kävelevistä ihmisistä, jotka puikkelehtivat kojujen välissä ja huutelivat kirouksi niille onnettomille, jotka omasivat hevosen. Tarkentakaamme toki vielä sen verran, että ne kyseiset hevoset vain tuppasivat päästämään jätteensä kadulle juuri pahimpaan ruuhka-aikaan.
Mutta palatkaamme takaisin varkaaseemme. Tuskinpa häntä kannattaa edes kuvailla kovin kattavasti, mutta hän oli kuitenkin keskipitkä ja piakkoin kai kolmissäkymmenissä.
Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Fillippe makasi sängyllä ja tuijotteli tympääntyneenä suuren koiran naamavärkkiä. Sen hengitys nyt vain sattui haisemaan viikon vanhalta kissan raadolta ja suusta nyt vain sattui valumaan kuolaa varkaan leualle.
"Kuulehan, Yora, suosittelisin sinulle lämpimästi kunnon kylpyä tai ainakin hampaiden pesua. Vieläpä usempaan kertaan, mutta päätäni kivistää niin vimmatusti", Filippe selitti koiralleen, jonka katse oli suorastaan musertava. Jos Yora olisi osannut puhua, se olisi kai ruvennut sättimään isäntäänsä tai pyytänyt tätä ainakin tarjoamaan tuopin tai pari. Tällä kertaa Yora tyytyi vain haukahtamaan kerran.
"Yora", mies vaikeroi ja kömpi ylös sängystä nakaten Yoraa haisevalla sukalla, mistä Yora oli varsin mielissään. Sukka nimittäin joutui Yoran hampaisiin ja sitä retuutettiin ympäriinsä, kunnes sukasta löytyi usempi kuin yksi tavanomainen reikä.
Joka aamu käytiin läpi miltei samanlainen rituaali, paitsi, että heitettävä esinä oli milloin mitäkin. Viime viikolla Yoraa kohti oli lentänyt pieni antiikkinen vaasi ja eilen punainen myssy, jonka Yora oli tappanut puolessa tunnissa.
__________________________________________________
Tässäpä olisi tämmöinen nopeasti keksaistu jutun alku. oikeinkirjoitus on mitä on ja idea myös. Jatkakaa nyt kuitenkin ihmeessä, jos siltä tuntuu. *g*
Lilo kiittää ja siirtyy jälleen kolmanteen persoonaan. __________________________________________________
Vastaukset 2
Vanhimmat
[Ajattelin tässä huvikseni jatkaa tätä. Omani ei todellkaan ole mitään säkenöivää tekstiä, mutta kun tein niin tein. Vähäisetkin huomionilmauksenne virkistäisivät minua suuresti, kuten aina.
Post S. Tämä jää kesken, sitä pitäisi vielä jatkaa. Saatan tehdä sen itse, mutta jos on niin että joku muu tahtoo kokeilla, niin siirtyköön vuoro hänelle.]
"Joka aamu käytiin läpi miltei samanlainen rituaali, paitsi, että heitettävä esinä oli milloin mitäkin. Viime viikolla Yoraa kohti oli lentänyt pieni antiikkinen vaasi ja eilen punainen myssy, jonka Yora oli tappanut puolessa tunnissa."
Somrica, nainen, joka kultakellon panttasi. Filippe sysäsi täkin syrjään. Tänne hän päätyi joka kerta. Se oli sääntö. Hän nousi likaiselta sängyltä, oikoi paitansa rypyt ja kävi ikkunan ääreen. Se oli pieni neliönmuotoinen aukko kiviharkoista rakennetussa seinässä. Somrica, minne hän oli mennyt? Päivän painostavuus oli jo sysännyt syrjään aamujen miellyttävän viileyden.
Kujilta kuului melua. Kantajat olivat työssään. Filippe räpytteli silmiään ja yritti herätä. Väsymys oli verkkokalvoissa. Hän liikutteli kieltään kitalaessa ja ojensi kätensä tarttuakseen vesisankoon. Veden pinnalla kellui kuollut torakka. Filippe huomasi olevansa enemmän hereillä kuin oli uskonut. Hänen kankeutensa virtasi ulos ruumiista. Hän nappasi takkinsa tuolinselältä ja suuntasi ulos. Varkaan koira jäi makaamaan pullottavien teesäkkien päälle.
Yleisessä mukavuuslaitoksessa Filippe suki itsensä edustavampaan muotoon. Joskus hän hämmästeli itsekin, miten tehokas oli toimimaan ilman aamiaista. Siinä oli tietyllä tavalla syy olla ylpeä. Tänään hän kuitenkin tunsi vetoa johonkin, mikä kärisisi kutsuvasti omassa rasvassaan. Asia järjestyi nopeasti, kunhan pääsi hiukan katua alas. Kojut olivat täällä täynnä palvelualttiita myyjiä.
Kolmikymmenvuotias herra varas kuljeskeli hiljakseen eteenpäin. Kiviharkkotalot ja rähjäiset, nokeentuneet hiekkakivirakennukset jäivät vähitellen taakse. Talojen julkisivut kävivät huolitellummiksi. Hän tuli suurelle matalalle altaalle, joka vetisenä aukiona oli päätetty levittää talojen väliin. Monissa kaupungeissa oli joki. Tässä kaupungissa oli allas, oma suorakulmainen lampi. Lähellä reunustaa vedessä oli pölyinen kalvo. Lumpeitakin oli yritetty saada juurtumaan, mutta ne eivät oikein ottaneet kasvaakseen. Siitä vitsailtiin yleisesti.
Vesi läikehti auringonvalossa. Talojen sisäpihoilla ja matalin, sammaloitunein tiilimuurein erotetuissa väliköissä kukki tuomia. Ihmisiä ei ollut kovin paljoa liikkeellä. Suurin osa oli jo mennyt työhön. Liike kävikin kaikilla niillä pienillä kaduilla ja kujilla, turuilla ja toreilla, joiden kanssa tämän paikan asujaimistolla ei ollut mitään tekemistä. Nyt altaan reunoilla kulki vanhoja ihmisiä ja äitejä lapsineen.
Herra varas käveli muina miehinä ihmisten lomassa. Hän oli omalaatuinen miekkonen. Hän oli aluksi aikeissa mennä työpaikalleen ja antaa oma panoksensa työntekoon. Sitten hän tuli toisiin aatoksiin. Somrica piileskeli täällä jossakin. Oli taas punomassa juonia. Herra Filippe halusi löytää tuon ihmeellisen naisen. Somrican, joka kultakellon panttasi. Olento, joka oli sanoutunut irti kaikesta ja oli silti sidottu.
Kaupunki onnistui olemaan viheliäinen ja yhtä aikaa viehättävä paikka. Ilmasto oli oikukas. Ihmiset olivat susia. Marakatteja. Lehmiä. Käärmeitä. Sikoja. Koiria. Ihmiset asuivat näennäisen tavallisessa kaupungissaan ja olivat paisuttaneet lukumääräänsä niin, että ikivanha ympärysmuuri oli jäänyt renkaaksi kaupungin keskelle. Monin paikoin sekin jäänne oli kulunut maan tasalle tai se oli saanut väistää puutarhoja.
Herra Filippe oli varas. Kuten saatettiin jo arvata, hän aikoi tänäänkin varastaa. Viime yönä olivat Somrica ja muuan betelpähkinöiden pureskeluun harjaantunut vanha roisto – solakka ukko, jolla oli verenpunaiset ikenet ja kyhmyjä suun sisäpuolella – puhuneet herra Filippen kanssa eräästä asunnosta, joka vaikutti mielenkiintoiselta kohteelta.
Herra Filippe päätti käydä vilkaisemassa taloa, vaikka silloin pitäisikin kulkea läheltä niitä kulmia, joilla oli hänen oma kotinsa. Ja siellä asui hänen ihastuttava nuori vaimonsa. Neilikankukkia hänelle. Ehkä herra Filippe tulisi katsastuksensa jälkeen kotiin. Oli myös mahdollista, että hän tulisi kotiinsa vasta illalla, ylihuomenna tai ensi kuussa. Kukaties hän matkustaisikin ensiksi jonnekin ja tulisi kotiin vasta matkan jälkeen… Ei hänen pikku vaimonsa jäisi toimettomaksi. Hän löytäisi yllin kyllin puuhaa molemmille käsilleen. Keittiössä oli laseja ja liinavaatekaapissa riitti aina lakanoita. He molemmat arvostivat vapautta.
Herra Filippe tiesi elävänsä syöksykierteessä. Siitä huolimatta hän ei koskaan ollut tuntenut oloaan yhtä hyväksi kuin viime aikoina. Nuo viime ajat olivat toki varsin vaikeita määritellä. Tavallaan hän oli elänyt suurimman osan elämästään aina puolittain veitsenterällä. Hän oli tehnyt pikku seikkailujaan koko ajan, mutta vasta vähitellen saanut kiinni nykyisestä elämäntavastaan. Häntä ei juuri kaivattu työssään, sillä hän suoritti aina tehtävän sieltä ja toisen täältä ja häntä luultiin hyödylliseksi. Kotona hänet tiedettiin höydylliseksi, mutta kaipuu ei ollut sen voimakkaampaa. Herra Filippe oli ollut liian suuri mies tavallisiin saappaisiin. Hänessä kyti halu elää merkittävästi.
Somrica oli opettanut Filippestä säädyttömän. Somrica oli opettanut hänet elämään. Nyt herra Filippe sai mitä halusi.
Lilo ei nyt jaksa kirjoittaa minkään sortin jatkoa, sillä kaikki muu vie ajatukset jo tuleviin koitoksiin.
Lilon mielestä chapeaun teksti oli oikein oivallista, vaikka olettaakin, ettei tuttu äidinkielen opettaja ehkä arvostaisikaan tätä hengen loisteliasta tuotetta. *G*