Miten sen saavutan jälleen? Missä ihmeessä olet?
Olen täällä vain kaiken muun vuoksi, mutta niinhän me aina, olenko silti koskaan
saavuttanut sitä todella?
Luulen että olen, mutta voih, miten kaipaankaan jälleen yhteisiä hetkiämme.
Kuuletko minua ollenkaan, kerro minulle, voisinko olla muuta kuin haavoitettu
ilman kaikkea vapautta, jota olen aikoinani saanut, mutta joka nyt tuntuu olevan iäksi kadotettu?
Olen haavoitettu ja lähellä kuolemaa, jos en ollenkaan saa kiinni siitä enää, niin, en tiedä
olenko orjana, vai olenko orjuus jota kuninkaat ruoskivat?
Kuolisin siitä ilosta, että saisin hetken levähtää ja olla itseni herra.
Mutta eihän se ole tullut enää pitkiin aikoihin kyseeseen, voih miten sitä kaikkea kaipaankaan.
Aina välillä tunnen löytäneeni hetken, jota alan ruokkia omalla mielen virtauksilla, mutta sitten se katoaa, minneköhän sillä on aina niin kova kiire? Onkohan se kenties vihainen minulle, kun ei enää koskaan tule minua tapaamaan, ei ollenkaan?
Sydämeni purskahtaa itkemään verisiä kyyneliä aina kun ajattelenkin sitä, ne kyyneleet vuotavat kuin maailman suurimmat joet minun rinnastani.
Annan elämäni, jos vain hetken saisin levähtää siinä sylissä, jonka tunnen niin tärkeäksi ja voisin tehdä sellaisia asioita, joita vain unelmat antavat minun tehdä. Saisin hetken keinua, keinua jumalien keinussa.
Aina joskus olen sellaista saanut kokea, mutta silti minusta tuntuu kuin se ei olisi läsnä ollutkaan. Tuleekohan se vielä luokseni ja vapauttaa minut näistä kahleista jotka painavat jalkojani ja koko ruumistani? Tuleekohan se, sillä kaipaan niitä aikoja jotka minut aina vapautti, tiedän että se katselee minua, mutta tahtoisin vain muutamia hetkiä, sillä ne höyhensaaret ovat minulle unelmia, joita todellisuus ruokkii.
Olenko saanut tuntea tuulta kasvoillani ja kävellä ilman huolenhäivää jonnekin, jossa voisin istahtaa ja suoristaa selkääni? Ehkä minut huomattaisiinkin, mutta kukaan ei kiinnittäisi huomiota minuun, ehkä voisin ummistaa silmiäni hetkeksi, jos vain tulisi se hetki joka antaisi minun tehdä niin. Mutta se taitaa olla vain jälleen sitä toiveajattelua.
Ne sävelet tulevat silti minun korviini, ne vapauden sävelet, kuuletko, kuuletko niitä?
Ihan hiljaa, niin ne kuuluvat, mutta todellisuus minut aina herättää.
Nuo kauniit sävelet minua voimistuttaa, siinä se on, olet siinä, lähellä, mutta silti tavoittamattomissa.
Miten voinkaan selvitä tästä hengissä?
OLENKO HENGETÖN TÄMÄN KIIREEN KESKELLÄ?!
Miten saatoin päästää sen jälleen kerran valumaan käsistäni, aivan kuin hiekka tiimalasista, jota nuo tuomitut orjat haikeudella katselevat?
Kaipaan vain enemmän ja enemmän, tule ja anna minulle avain näihin kahleisiin!
Muistan ne hetket joina se leijaili ylläni, kuin ohut pilvenhattara kauniina kesäpäivinä, välillä se jäi aina jälkeeni, mutta aina kuitenkin saavutti jälleen. Miksei se enää ole siinä, onkohan se jonkun muun luona, vai kuvittelenko vain? En minä itseäni kiusaa, teen niin kuin parhaaksi näen, vaikka se joskus tuntuukin niin syvällä sydämessä. Aina välillä haaveilen, mutta pakko minun on todellisuuteen palata, minulla on kuitenkin jälleen niin kova kiire, että en ehdi edes ajattelemaan, tahi haaveilemaan siitä, vaikka kuitenkin annat itsestäsi ilmoittaa tasaisin väliajoin. Se tekee minut suruiseksi ja tunnen itseni niin voimattomaksi, toimintakyvyttömäksi toisin sanoen. Missä kummassa se on, hetki, jota vielä kummissani kaipaan ja kiireen keskellä miettelen?
Olen täällä vain kaiken muun vuoksi, mutta niinhän me aina, olenko silti koskaan
saavuttanut sitä todella?
Luulen että olen, mutta voih, miten kaipaankaan jälleen yhteisiä hetkiämme.
Kuuletko minua ollenkaan, kerro minulle, voisinko olla muuta kuin haavoitettu
ilman kaikkea vapautta, jota olen aikoinani saanut, mutta joka nyt tuntuu olevan iäksi kadotettu?
Olen haavoitettu ja lähellä kuolemaa, jos en ollenkaan saa kiinni siitä enää, niin, en tiedä
olenko orjana, vai olenko orjuus jota kuninkaat ruoskivat?
Kuolisin siitä ilosta, että saisin hetken levähtää ja olla itseni herra.
Mutta eihän se ole tullut enää pitkiin aikoihin kyseeseen, voih miten sitä kaikkea kaipaankaan.
Aina välillä tunnen löytäneeni hetken, jota alan ruokkia omalla mielen virtauksilla, mutta sitten se katoaa, minneköhän sillä on aina niin kova kiire? Onkohan se kenties vihainen minulle, kun ei enää koskaan tule minua tapaamaan, ei ollenkaan?
Sydämeni purskahtaa itkemään verisiä kyyneliä aina kun ajattelenkin sitä, ne kyyneleet vuotavat kuin maailman suurimmat joet minun rinnastani.
Annan elämäni, jos vain hetken saisin levähtää siinä sylissä, jonka tunnen niin tärkeäksi ja voisin tehdä sellaisia asioita, joita vain unelmat antavat minun tehdä. Saisin hetken keinua, keinua jumalien keinussa.
Aina joskus olen sellaista saanut kokea, mutta silti minusta tuntuu kuin se ei olisi läsnä ollutkaan. Tuleekohan se vielä luokseni ja vapauttaa minut näistä kahleista jotka painavat jalkojani ja koko ruumistani? Tuleekohan se, sillä kaipaan niitä aikoja jotka minut aina vapautti, tiedän että se katselee minua, mutta tahtoisin vain muutamia hetkiä, sillä ne höyhensaaret ovat minulle unelmia, joita todellisuus ruokkii.
Olenko saanut tuntea tuulta kasvoillani ja kävellä ilman huolenhäivää jonnekin, jossa voisin istahtaa ja suoristaa selkääni? Ehkä minut huomattaisiinkin, mutta kukaan ei kiinnittäisi huomiota minuun, ehkä voisin ummistaa silmiäni hetkeksi, jos vain tulisi se hetki joka antaisi minun tehdä niin. Mutta se taitaa olla vain jälleen sitä toiveajattelua.
Ne sävelet tulevat silti minun korviini, ne vapauden sävelet, kuuletko, kuuletko niitä?
Ihan hiljaa, niin ne kuuluvat, mutta todellisuus minut aina herättää.
Nuo kauniit sävelet minua voimistuttaa, siinä se on, olet siinä, lähellä, mutta silti tavoittamattomissa.
Miten voinkaan selvitä tästä hengissä?
OLENKO HENGETÖN TÄMÄN KIIREEN KESKELLÄ?!
Miten saatoin päästää sen jälleen kerran valumaan käsistäni, aivan kuin hiekka tiimalasista, jota nuo tuomitut orjat haikeudella katselevat?
Kaipaan vain enemmän ja enemmän, tule ja anna minulle avain näihin kahleisiin!
Muistan ne hetket joina se leijaili ylläni, kuin ohut pilvenhattara kauniina kesäpäivinä, välillä se jäi aina jälkeeni, mutta aina kuitenkin saavutti jälleen. Miksei se enää ole siinä, onkohan se jonkun muun luona, vai kuvittelenko vain? En minä itseäni kiusaa, teen niin kuin parhaaksi näen, vaikka se joskus tuntuukin niin syvällä sydämessä. Aina välillä haaveilen, mutta pakko minun on todellisuuteen palata, minulla on kuitenkin jälleen niin kova kiire, että en ehdi edes ajattelemaan, tahi haaveilemaan siitä, vaikka kuitenkin annat itsestäsi ilmoittaa tasaisin väliajoin. Se tekee minut suruiseksi ja tunnen itseni niin voimattomaksi, toimintakyvyttömäksi toisin sanoen. Missä kummassa se on, hetki, jota vielä kummissani kaipaan ja kiireen keskellä miettelen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
on vailla logiikkaa. Onkohan se uni?
Onko "vankilan muuri" tai ristiriita kahden ihmisen välille koostunut siitä, että asiasta kertovan osapuolen toiveet ja mieliteot eivät voi toteutua,
koska suhteen toinen puolisko kieltäytyy yhteispelistä, on eronnut asianomaisesta tms., joka päätös on hänen tiilinsä muuria varten,
mutta tahtova osapuoli vahvempana yrittää hajottaa esteiksi kehitellyt rakennelmat,
jolloin kolmas osapuoli laittaa laastia tiilien väliin, eli käräjätuomari on soveltanut lähestymiskieltoa tähän ihmissuhdeongelmaan?
No kunhan kokeilin vain jotain arvailua. Ei taida sopia.
Mutta se, miten ja missä vankeudessa asianomainen kokee olevansa, se selittyy hänen elämänhistoriastaan.
Tämä on itseasiassa mielenkiintoinen siinämielessä, että on kirjoitettu vähän kuin tilauksesta, yhdeksi, ensimmäiseksi, monologitrilogiasta.
Tämä käsittelee tunnetta, vapaa-ajan kaipuuta, jossa katkeroitunut mieshenkilö kulkee yksin pienen parin minuutin hetken, haikeana, hieman sekavassa mielentilassa, jossa hän on muodostanut vapaa-ajan henkilöksi, jumal-olennoksi, jolle voi konkreettisesti puhua. Tilanne on perinteisesti se, että tämä kerrotaan hieman yläilmoja katsellen, niinkuin siellä olisi konkreettisesti se, jolle voi puhua, yksi ainoa valo osoittaa puhujaa ja aika on kuin pysähtynyt ympärillä.
Tässä lievästi tuoksahtaa Leinon "Jumalten keinu/kiikku" ja sen sisäinen pohdinnallisuus rakkauden suurimman elementin todellisesta luonteesta - niin että katson parhaimmaksi viisaasti vaieta hiljaa seurakunnassa ja taputella kiihkotta päätäni etusormella.