Hei! Olen 21v. naisenalku Helsingistä. Pelkään tulevani hulluksi/ sairastuvani skitsofreniaan yms. Aina syksyisin ahdistun pimeästä enkä osaa olla ilman valoja tai tv:n ääntä. Pelkään että ympärilläni liikkuu kummituksia/ tai muita epätodellisia/ yliluonnollisia olentoja. En saa unta jos olen yksin (syön imovanea jos en saa nukutuksi). Joskus 14v. jouduin pedofiilin kynsiin, mielestäni olen kyllä käsitellyt asian hyvin. Minua ahdistaa niin kovasti että itkettää. Kävin n. kaksi vuotta sitten psykologilla, se helpotti jonkin verran. Nyt pelot ovat tulleet takaisin. Auttakaa, onko kellään vastaavia tuntemuksia? Kiitos jo etukäteen!
Apuva! Pelkäään.....
Hulluko????
4749
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on ollut myös hulluksi tulemisen pelkoa, varsinkin tässä kesällä. Olen muutamaa vuotta vanhempi, miespuolinen opiskelija samoilta seuduilta.
Selvittelin pelkojani psykiatrisen ammattilaisen kanssa. Se kyllä auttoi - ainakin hetkellisesti. Minulla on myös ollut traumaattisia kokemuksia lapsuudessa.
Omalla kohdallani olen ajatellut seuraavasti: vakavista mielenhäiriöistä kärsivät ihmiset eivät osaa ajatella, että onkohan tässä tulossa hulluksi. He "tietävät" tilanteen aidoksi, reaalimaailmaksi. Kärjistäen sanoisin, että joka pelkää hulluksi tulemista, ei ole hullu. Näin olen itse asiaa käsitellyt...
Jokaisella on joskus pelkoja, ja ne ylläpitävät elämää. Toinen pelkää hämähäkkejä, toinen taas sosiaalisia tilanteita.
Itse sanoisin ystävällisesti, että käyhän toki keskustelemassa asioista vielä asiantuntijan kanssa. Tai vaikka läheisen ihmisen kanssa. Se helpottaa. Puhuminen auttaa, ja toinen ihminen osaa palauttaa takaisin maan pinnalle niinsanotusti. Erityisesti noista traumoista on hyvä puhua ja käsitellä ne läpi, etteivät vaivaisi niin kovasti läpi elämän.
Tarkempia ohjeita tai neuvoja en osaa antaa. Minä kun en ole professionaali näissä asioissa. :) Mutta sen tiedän sanoa, että ei ainakaan helpota, jos lähtee tutkiskelemaan lääkärikirjasta skitsofrenian oireita.
Älä masennu - kyllä se siitä! Itse olen jopa mietiskellyt omalle kohdalleni psykoterapiaa, kun tämä ammattilainen sitä ehdotti.
Mieli tekisi kuulla hieman kokemuksia, jos jollakin on takana keskusteluja psykoterapeutin kanssa.
Mä olen hieman vanhempi mies pääkaupunkiseudulta. Aikoinaan tosiaan pelkäsin samanlailla, että tulen hulluksi tai sairastun skitsofreniaan. Pimeys ahdisti ja jos jäin yksin niin pelkäsin kummituksia tai jotain uskonnollisia juttuja.
Nykyään jotkut peloista ovat menneet ohitse. Esim. pimeätä en juuri enää pelkää. Eikä oikein aaveetkaan niin säväytä.
Taustalla etenkin noitten yliluonnollisten haamujen pelon takana on sellaiset sisäiset tunteet joita ei välttämättä edes tunnista tai ainakaan juuri hallitse. Sanotaan että henkilö on projisoinut tiettyjä tunteita tai persoonallisuutensa osia itsensä ulkopuolelle. Itse olen tullut siihen tulokseen, että haamujen ollessa kyseessä, niin osa omasta persoonasta on projisoitunut pois minuuden piiristä. Joo-o tavallaan siinä on sellaista persoonallisuuden jakautumisen piirrettä, mutta ei tuossa tilanteessa silti tarvi juuri olla huolissaan skitsofreniasta.
Näin käy myös jos alkaa olemaan paranoidinen. Tosin paranoidian takana oman kokemukseni mukaan on lähinnä valtava agression tunne.
Mulla on jonkun kerran käynyt sillei, että unissa sitten olen nähnyt jonkun aaveen ja kun olen päässyt sitten näkemään sen läheltä niin se onkin ollut minä itse. Silloin olen säikähtänyt sairaasti ja huutaen herännyt. Tämän jälkeen pelko on vähentynyt tai poistunut. Eli aiemmin itsen ulkopuolelle projisoituneet tunteet ovat palanneet itsen hallintaan.
Toisaalta että noin pitkälle pystyy pääsemään, joutuu puhumaan aika paljon noista peloista ja niistä aaveista jollekkin. Silloin muodostuu sellaista reflektointia. Eli saat toiselta ihmiseltä vastetta noihin tunteisiisi. Tämä ei tietenkään onnistu sellaisten ihmisten kanssa jotka tokaisee heti alkuunsa sulle, että "mitä sää hullujas puhut".
Joo skitsofreniaan en ole sairastunut edelleenkään, mutta olen tullut siihen tulokseen, että mulla on vielä jäljelle olevien ylivoimaisten pelottavien tunteiden takana valtava läheisyyden ja rakkauden tarve. Mutta meeppäs sitä sitten vaan kadulla sanomaan, et hei mulla on sua valtava ikävä. Eihän se niin mene. Ja kun vielä mies niin niin vaikeaa on osoittaa läheisyyden tarvetta etenkin miehiä kohtaan. Saa hävetä silmät päästä. Ja sit kun se läheisyyden kaipuu on niin valtava, niin se tavallaan tulee estämään uusiin ihmisiin ja naisiin tutustumisen. Sit kun porukat on sellaisia et ne suuttuu jos niille ilmaisee surua ja lohdutuksen tarvetta, niin mitäpä sitten tekisikään..
Mulla sairauspelot muuttuivat synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä sekoamisenpeloiksi. Pelkäsin ihan hirveästi kaikkea mahdollista mitä olin kuullut esim psykoosiin tai skritsofreniaan liittyen. Sarjassamme, et jos kuulin piippauksen (ja niitähän on nykymaailma täynnä) säikähdin kovasti ja ajattelin et jos se ei kuulukaan oikeasti vaan on mun harha... Kävin juttelemassa psykologin kanssa ja aloitin lopulta lääkityksen. Jo tuolloin, mutta eritoten nyt ymmärrän että kysymys ei ole sekoamisesta vaan pelosta, eli neuroottisesta ahdistuneisuushäiriöhin luettavasta sairaudesta/häiriöstä. Ja yhtälailla kuin psykoosia, tai jossain määrin jopa skitsofreniaa, sitä voi hoitaa. Ja onneksi nämä häiriöt on yleensä jopa lievempiä kuin nuo pelkäämämme taudit. Mut pointti siis on, että sitä sairastaa oikeastaan toista asiaa ja pelkää toista... Rohkaisen pelkojen kohtaamieen turvallisessa ympäristössä! Ja oikeastaan uskon, että se on ainoa tie. Lääkkeet ym. helpottavat hetkellisesti, mutta asioiden kohtaaminen - sekä ajattelun/terapian keinoin että yksinkertaisesti pelkoa ja muita vaikeita tunteita tuntemalla voi päästä tuloksiin, jopa oireettomaksi. Tsemppiä teille kaikille! Hakekaa reilusti apua ja muistakaa, että nämä psyykkiset häiriöt ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin - ei yhtään sen enempää hävettäviä tai itseaiheutettuja!!!
Te saatatte nauraa tälle tai sitten ihan suututte, mutta itse olen hoitanut ongelmiani hengellisesti.
Mä tiedän, että te olette aivan samanlaisia ihmisiä kuin mäkin. Ajattelette todella syvällisiä asioita maan ja taivaan välillä ja lopulta se ajautuu siihen, että alkaa miettii onko nää ajatukset ihan normaaleita enää. Sitten syntyy niitä pelkoja sekä muita outoja ajatusmalleja. Me vaan yksinkertaisesti ajatellaan liikaa. Mä kuitenkin pidän MEITÄ erittäin viisaina ihmisinä. Mua lähinnä ärsyttää ihmiset, jotka vaan menee, eikä ajattele. Me muutamat ihmiset hoidetaan se ajattelu sitten niidenkin puolesta.
Tietenkin teillä on aivan eri lähtökohdat kun mulla. En itse ole mitään noin kauheata lapsuudessa kokenut, tosin pikkuasiatkin, kuten lukion esiintymiset koin äärettömän kauheina asioina, jotka raateli itsevarmuuteni täysin. Nämäkin johtui pelkästään siitä, että ajattelen liikaa. Itseni kohdalla tämä on ollut kuitenkin kaksiteräinen miekka, sillä ilman näitä vastoinkäymisiä en olisi joutunut nöyrtymään ja pyytämään apua Jumalalta.
Tänä päivänä mulla on asiat todella hyvin. Uskon (tai oikeastaan tiedän), että Jumala on mun tukena kaikkialla. Mulla meinaa tulla niitä jännityksen poikasia vieläkin jatkuvasti, joten olen lähes jatkuvassa rukouksessa Jumalaan. Mä en enää pelkää kummituksia saati kuolemaa. Ihmisiinkin suhtaudun aivan eri lailla, tunnen suurta rakkautta ihmisiä kohtaan (varsinkin epäilijöitä ja ressukoita kohtaan).
Vaikka tää kuulostaa aivan huuhaalta niin voithan kuitenkin kokeilla sitä. Seuraavan kerran kun pelottaa, rukoile mielessäsi. Aikuistenkin oikeesti olen varma, että herra vastaa.